Pentti Haanpää: Isännät ja isäntien varjot

"Ellen minä ole juoppo, olen kuitenkin kova juomaan"
 

Pentti Haanpään Isännät ja isäntien varjot (Otava) on minulle tärkeä teos siinä mielessä, että tajusin toden teolla, miten kirjallisuusopinnot ovat muokanneet minua lukijana ja kuinka erilaisiin kirjoihin tartun nykyisin. (huolimatta siitä, että tutkintovaatimukset ohjasivat minut tämän kirjan pariin.) Aiemmin olisin lukenut kirjan nopeasti läpi, jos olisin loppuun asti edes jaksanut lukea, kirjan ollessa hyvin lyhyt, vain 167 sivua. Vielä todennäköisempää on se, etten olisi Haanpäätä edes lainannut kirjastosta. En olisi nähnyt metsää puilta ja varmasti vähän pitkästynytkin kirjan parissa.

Valaistuin, kun jouduin lukemaan tätä kirjaa kuin piru raamattua. Lukiessa ja esseetä kirjoittaessani hämmästyin kuinka eri tavoin tekstiä voi lähestyä. Kirja on täynnä alluusioita, suoria tai vähän muunneltuja sitaatteja Raamatusta. Raamatun tekstien yhtäaikainen lukeminen avasi myös henkilögalleriaa ja romaaniin upotettuja pieniä viisasteluja. Olen aina ollut nopea lukemaan ja tuntui herkuttelulle pakottaa itsensä hidastamaan tahtia sanoihin syventyen. Kirja ei ollutkaan vain parin tunnin viihdepläjäys, jossa olisin täysin tarinan imussa, vaan sen tarkoitus oli myös opettaa minulle jotain. Hienoa!

Haanpään kritiikki 1930- luvun yhteiskuntaa ja kirkon puolueellisuutta vastaan näkyy tekstissä ja tekee henkilöiden dialogeista nautinnollista seurata. Monella tapaa Suomi ei tunnu muuttuneen 70 vuodessa juurikaan ja voin kuvitella kuinka joku EU-tukiaispapereita ja -lupahakemuksia täyttävä maatalon isäntä voi sympatiseerata Esa Herneistä (Raamatun Esau), romaanin yhden päähenkilön edesottamuksia omalla tilallaan ja pakkolunastuksen edessä. Varsinaisesti tarina tuntuu mielestäni koostuvan monesta eri novellista, joita voisi ihan hyvin lukea itsenäänkin, mutta jotka muodostavat yhdessä silti eteenpäin menevän tarinan. Henkilöhahmot jäävät silti aika etäisiksi, sillä eri luvuissa käsitellään eri henkilöitä, eikä kirjan varsinaisen päähenkilön Jopi Herneisen (Raamatun Job) matka tuhoon edes sen kummemmin minua lukijana hetkauttanut.

Herkullisinta antia olivat viittaukset Raamattuun ja myös poliittinen vastakkainasettelu -teema. Pidin myös teoksessa näkyvästä kirkon kritiikistä ja naturalistisesta ihmiskäsityksestä. Jopi miettii alussa vaimonsa haudalla, kuinka ihminen on tullut apinasta ja häpeillen myös vähän tuntuisi odottavan sitä näkyä, miltä viimeisen päivän ylösnousemuskuhinat hautausmaalla näyttäisivät. Kirjan perusvire mielestäni on suomalais-deterministinen, teki mitä teki, kaikki menee kuitenkin päin persettä. :)

Naistenpäivän kunniaksi oikein äijämäinen kirjaesittely, heh..

Hyvää naistenpäivää!!