Alice Munro: Liian paljon onnea

"Kuinka vähäinen onnettomuus voi suistaa koko loppuelämän raiteiltaan?"

Olen rakastunut. Otin Alice Munron Liian paljon onnea (Tammi, 2010) luettavaksi, kun välttelin Hannu Salaman Siinä näkijä, missä tekijä -teoksen paksuutta. Ajattelin, että luen yhden novellin ennen nukahtamistani, koska en jaksa aloittaa mitään paksua kirjaa. Luin kuitenkin tämän lähes 400 sivuisen novellikokoelman melkein kannesta kanteen siltä istumalta, niin vaikuttunut olin teoksesta.

Yleensä ajattelen novelleita lukiessani, että sen hyvyys perustuu siihen, että jaksaisinko lukea samasta aiheesta kokonaisen kirjan. Nyt kuitenkin olin totaalisen tyydytetty yhden novellin tarinaan, enkä kaivannut että sitä olisi pitänyt laajentaa romaaniksi asti. Munro on todella taitava novellisti, sillä hän osaa oikeasti koota novellin niin, että lukija pääsee nopeasti kärryille tarinaan, on tyytyväinen lopetukseen ja näkee kokoelmassa myös selvän punaisen langan, ilman että se täytyy vääntää rautalangasta tai etsimällä etsiä merkityksiä.

Munro on Kanadalainen novellisti ja vaikka hänen miljöönsä pyörii teoksessa pitkälti Kanadassa, voisi tarinoita lukea vaikka ihan suomalaisesta perspektiivistä. Kokoelman teemana tuntuu olevan ikävän tapahtuman jälkeinen todellisuus. Mitä tapahtuu sen jälkeen, kun omat lapset on murhattu? Entä kun aviomiehesi vaihtaa sinut toiseen naiseen? Miten rakennetaan identiteettiä vakavan onnettomuuden jälkeen? Miten lukija suhtautuu pikkutyttöjen tekemään julmuuteen? Näistä aiheista, mistä yleensä näkee suuria lööppejä, kauheita ihmiskohtaloita, mutta koskaan et tiedä, miten nämä ihmiset sitten lähtivät asioista selviämään ja mitä tapahtuu rikoksen, onnettomuuden ja pahan teon jälkeen. Munro ei kirjoita kuitenkaan raadollisesti, eikä yritä kasata suurta kasaa erilaisia skandaaleja samojen kansien väliin saadakseen jotenkin inhorealismia aikaan. Hän kirjoittaa kauniin sulavasti niin, että joko ihmisiin samaistuu tai heistä löytää hyvin paljon inhimillisyyttä. Olin oikeasti niin vaikuttunut, koska en muista koskaan lukeneeni kotimaisen kirjallisuuden puolella tällaista novellikokoelmaa. Eikä oikeasti tarvitsekaan muistaa, koska sen tähden näitä maailmankirjallisuuden helmiä käännetään suomeksi.

Mietin aluksi, että erittelenkö näitä kymmentä eri novellia arviossani ja kerronko jotain juonesta, mutta en halua tehdä sitä lukijoille. Haluan, että juoni kuljettaa jokaista lukijaa itse ja tapaukset paljastuvat lukiessa. Ainahan novellikokoelmassa on muita parempia kokonaisuuksia, mutta pidin silti näistä kaikista omalla tavallaan. Hienosti heti ensimmäinen novelli Ulottovuuksia veti minut mukaansa ja ihmettelin sitä lukiessani, että huh, onpa hyvä aloitus. Kuin muotinäytöksessä pistetään yksi parhaista asuista ensimmäiseksi, jotta katsoja pääsee heti tunnelmaan ja aistii, että mikä kokoelman ydin on, näin myös taitava novellisti oli rakentanut kokoelmansa alusta loppuun. Lopussa oli niminovelli Liian paljon Onnea, jossa sopivasti pohditaan että päättyykö kaikki hyvin vain huonosti, tätä pohtii lukija jokaisen novellin kohdalla.

Liian paljon onnea sisältää paljon takaumia ja muutenkin tekstin tempo ja kesto vaihtelevat yhdessä tarinassa, mutta tämä duraation muuttuminen toistuu lähes kaikissa novelleissa. Ajan kuvauksen erilaisia kestoja vaihtelemalla novellin vire välillä syttyy ja välillä tulee suvantovaihe. Pienessä tekstinpätkässä voi tapahtua hyvin paljon ja hyvin pitkältä ajanjaksolta, ilman että se tuntuu hoputetulta ja väkinäiseltä.

En ole aiemmin lukenut Munroa, joten en osaa suhteuttaa tätä uusinta hänen aiempaan tuotantoonsa, enkä siis tiedä kuinka paljon hän on käyttänyt tätä kuvastoa aiemmin. Minut hän kuitenkin koukutti ja haluan haalia kaikki Munrot hyllyyni.

Alice Munro: Liian paljon onnea
Tammi, 2010 (alkuperäinen 2009)
Sivuja: 376
Suomentanut: Kristiina Rikman