Dekkarikirjailijan työstä luento 2

Aloitin viime viikolla blogisarjan kotimaisten dekkareiden maailmasta ja kirjoitan tänäänkin ylös luentomuistiinpanoja ja Miten rikoskirjani ovat syntyneet- luennolla heränneitä ajatuksia. Tänään puhumassa olivat Outi Pakkanen ja Juha Numminen. Kuten viime viikollakin, vain naiskirjailija oli minulle ennestään tuttu nimeltä, kummankaan tuotantoon en ole tutustunut.

Pakkanen on kirjoittanut dekkareita 70-luvulta lähtien ja sanoi, että hänen mielestään huonoin tekemänsä teos oli kolmas kirja, jonka tekeminen takkusi ja hän sai sen julkaistua vasta 7 vuoden jälkeen edellisestä kirjasta. Lempikirjansa on puolestaan siitä seuraava teos Tarjoilija, pyyhkikää taulu vuodelta 1986, sillä sitä oli kiva kirjoittaa, se sai hyvät arvostelut ja kirjoitusprosessi alkoi tuntumaan luontevalta. Hän ymmärsi, että kirjoittaa dekkareita enemmän erilaisten ihmisten kautta kuin poliisien, joiden työtä ei tuntenut. Hän käyttää paljon Helsinki-kuvastoa ja kertoikin Helsingin olevan yksi kirjojen päähenkilö. Edellisellä kerralla Eppu Nuotio kertoi käyttäneensä Pakkasen kirjoja Helsinki-oppainaan ja Pakkaselle onkin tärkeää dokumentoida vuosien kuluessa Helsingin muutosta ja puhua paikoista niiden oikeilla nimillä.

Eniten kiitosta hän saa kirjoissaan Helsinki-kuvauksista ja sitten resepteistä ja ruokajutuista. Hän on mm. julkaissut Anna Laineen (monien dekkareittensa sankaritar) keittokirjan, koska lukijat olivat hullaantuneet hänen dekkareittensa ruokaohjeisiin. Mukavin kehu, minkä kirjailija muistaa, oli hänen saadessaan halauksen nuorelta mieheltä pankkiautomaattijonossa ja kiitokset liittonsa pelastamisesta ruokareseptien avulla. Melkoista palautetta. :) Anna Laine ei ole kirjailijan alter ego, vaikka molemmat rakastavat ruokaa ja ruuanlaittoa. Hän haluaa pitää Annasta ja kirjoittamisesta nyt välivuoden, jolloin kerää aineistoa uudenlaiseen kirjaan. Mieslukijat moittivat useammin reseptejä ja varsinkin kirjailijaveli moittii niiden runsautta. Pakkasen poika ei ole lukenut yhtään äitinsä teosta. Naislukijoita hänellä on selvästi enemmän.

Ideat syntyvät dekkareihin mm. kuolinilmoituksia selaillessa, sitten hän asettaa kirjan tapahtumat tuttuihin maisemiin ja esimerkiksi ystäviensä asuntoihin. Naistenlehtiä ja hesaria lukiessa syntyy myös joitain kirjaideoita ja hän haluaa kirjoittaa ajankohtaisista aiheista, mm. kirjoitti aikanaan dekkariinsa naispappeudesta, synnytyksen jälkeisestä masennuksesta ja koulukiusaamisesta. Materiaalia taltioidaan päähän elävästä elämästä, muokataan tutuistakin kirjanhahmoja, etsitään puhelinluettelosta nimiä ja tehdään hahmoille omaa henkilöhistoriaa. Kirjoittaminen on Pakkaselle kovaa työtä, jossa hän ei käytä tarkkoja suunnitelmia, vain hahmotelmia, jotka nekin muuttuvat kirjoittaessa. Henkilöt ottavat tekstissä vallan ja sivuhenkilöksi tarkoitettu hahmo, voikin ottaa kirjassa suuremman roolin. Tästä samasta asiasta puhuivat viime viikon kirjailijat Bagge ja Nuotio ja Pakkasen jälkeen myös Numminen. Tämä on kirjoittamisen amatöörille hassu ajatus, että kirjailija ei itse tiedä kuka teosta ohjaa, kun kokee että monesti hahmot saattavat itse ottaa kirjassa roolia ja pitää vain seurata, minne tarina etenee heidän avullaan. Tarinan kanssa pitää vain olla tarkkana, että jännitys dekkarissa säilyy.

Pakkanen kertoo iän vaikuttaneen kirjoittamisen, sillä hän on nykyisin rohkeampi ja uskaltaa katsoa itseäänkin paremmin peiliin ja se heijastuu myös tekstiin. Numminen puolestaan sanoi, että hänen tyylinsä on iän myötä muuttunut pelkistetyksi ja kieli ei ole niin kuvailevaa. Hän on puolestaan tullut epävarmemmaksi ja pelkää toistavansa itseään, on itsekriittisempi tekstiensä suhteen.

Juha Numminen on kirjoittanut dekkareita 80-luvun alusta asti, mutta on työskennellyt toimittajana 54vuotta. Journalistina hän tekee paljon taustatyötä, mm. tutustuu "rikospaikkoihin", haastattelee alan asiantuntijoita ja monet kirjan ideat tulevat oikeista rikoksista, mihin törmää uutisissa ja toimittajan työssään. Yhden kirjan idean hän sai poikansa Mikon (Imagen päätoimittaja) kouluaineesta Sininen rotta, kun alkoi makustelemaan sanaa sininen rotta. Millainen poliisi olisi sininen rotta? Entinen poliisi, joka olisi liittoutunut rikollisten kanssa jne.. Sitten hän keksii päähenkilöt ja kuvailee heidän tuntomerkkejään ja henkilöhistoriaansa. Kirjoitta tarinaa luku luvulta ja kirjoittaessa valmiiksi suunniteltu rakenne yleensä muuttuu. Numminen kertoo olevansa paperin suurkuluttaja, sillä hän tulostaa jokaisesta sivusta 20-50-80 versiota ja tulostaa jokaisen sivun luettavaksi, vaikka vaihtaessaan pilkun paikkaa. Vaikka Numminen on kirjoittanut paljon muitakin teoksia kuin dekkareita, hän kokee rikoskirjallisuuden olevan omalle psyykkeelleen sopivin lajimuoto. Niitä kirjoittaessa hän yllättää loppuratkaisuillaan myös toisinaan itsensä.