Laura Lindstedt: Sakset

"Kaikki tapahtuu hyvin steriilisti, loogisesti suorastaan"

Laura Lindstedtin vuonna 2007 ilmestynyt esikoiskirja Sakset kertoo yksinäisen naisen tarinan, joka hankkii parin vuoden odotuksen jälkeen adoptiotyttären Kiinasta. Hän on valmistautunut prosessiin hyvin ja on taitava puhumaan, töissäänkin hän on tottunut hoitamaan ongelmatilanteet kielen avulla. Hän esittää adoptiotoimistossa, että tulevat kieliongelmat ovat mielenkiintoinen haaste vanhemman ja adoptiotyttären välillä. Lukijalle on selvää, että lasta ei olisi alun perinkään saanut antaa naiselle, sillä hän vaikuttaa etäiseltä, laskelmoivalta ja läheisiin sosiaalisiin suhteisiin kykenemättömältä ihmiseltä. Naisella on omassa äitisuhteessaan ongelmia ja saadessaan adoptiotyttären kotiinsa, hän huomaa, ettei pystykään olemaan äidillinen tyttärelleen. 

Tyttö ei myöskään muodosta naiseen varsinaisesti minkäänlaista kontaktia, mutta muille ihmisille hän saattaa hymyillä ja nauraa. Nainen ei osaa ottaa tyttöä syliinsä, eikä lapsi halua itseään koskettavan. Lopulta epäonnistumisen pelko lamauttaa naisen ja vanhat traumat ajavat hänet syvälle mielenterveysongelmien kanssa kamppailemaan. Itselle lukiessa jäi silti epätodellinen olo, sillä vaikka naisen oma äitisuhde oli ollut aina vaikea, niin hänhän sai kuitenkin isoäidiltään rakkautta ja huolenpitoa koko ikänsä. Miten tämä ei ollut vaikuttanut mitenkään naisen kykyyn rakastaa. Nainen kokee tekevänsä jotain jaloa ja todellisen rakkauden teon, sillä hän ei välitä synnyttämisestä, pikkulapsista eikä siitä, miten biologista äitiyttä kehutaan ylitsevuotavasti.

"Jokainen lisääntyvä kilo merkitään tarkasti äitiyskorttiin, vedetään käyrä mitta häpyluusta napaan, mitataan ja punnitaan ja vahditaan. Seulotaan virtsanäytteistä tarkasti valkuaisaineet ja sokerit, tarkastetaan verenpaine ja tarkastetaan hemoglobiini - kukaan ei sellaista huolenpitoa toiste elämässään saa! Mikäs siinä on muodotonta ruumista rahdatessa ja lapsen parasta vaatiessa, siihen nyt pystyy melkein kuka tahansa. Silkkaa itsekkyyttä se on, ennennäkemätöntä itsekkyyttä, naarastiikerin vaistonvaraista murahtelua ja hampaiden kolistelua."                                                                    

Lopun romahtaminen on nähtävissä läpi kirjan sivujen, pienet arkielämän haasteet tuntuvat vievän naiselta täysin voimat. Hän ei jaksa enää puhua lapselle, eikä yrittää opettaa suomen kieltä. Hän jopa hermostuu lapsen yölliseen hengitykseen ja tuntee itsensä jatkuvasti väsyneeksi ja hän joutuu turvautumaan unilääkkeisiin yö toisensa jälkeen. Pienistä asioista latautuu sellainen voima, että lukija haluaisi purkaa tämän luonnottoman siteen vaikka väkisin ja hakea lapsen turvaan. Lapsikin jää silti lukijalle etäiseksi, sillä hänen nimensä tulee vasta tarinan loppua kohden selväksi. Tuntuu kuin kaikki olisi tarinassa hyvin luonnotonta ja mihinkään ei pysty tarttumaan. 

Adoptiolapsen kautta nainen pyrkii rakentamaan itselleen onnellisempaa perhettä, mutta missään vaiheessa hän ei tunnu tiedostavan tätä asiaa itselleen. Lapsi on yritys rakentaa itselle parempi lapsuus. Missään vaiheessa hän ei ymmärrä hakea apua, vaikka adoptiosuhde jumiutuu jo alkutekijöissään. Tunteet tuntuvat silti luonnolliselle, kaikista ei ole äidiksi, mutta toteutus jäi kalvamaan, miksei hän hakenut apua. Järkyttävin kohtaus oli episodi lapsen löytäessä sakset, mistä romaani on saanut myös nimensä. Kohtauksessa on jotain hyvin turmiollista, äitiyteen liitetään usein vastuullisuuden ja huolehtimisen piirteet, mutta naisen tarkkaillessa kylmänviileästi, miten lapsi leikkii saksilla, kuin odottaen että jotain tulee vielä sattumaan. Tämä nainen ei ole äiti.

”Lapsi yltää juuri ja juuri saksiin, irrottaa ne ähisten koukusta ja tuijottaa niitä hetken voitonriemuisena. Kuin apina, joka on oman nokkeluutensa ansiosta saanut kattoon ripustetun banaanin haltuunsa, tietämättä että työskentelee valvotuissa olosuhteissa. Sitten alkaa vaivalloinen alastulo. Lapsi koettaa mahtua jakkaralle kontalleen. Pitää toisessa kädessä vaarallista teräasetta, hapuilee toisella tukea seinästä. Suljen silmäni. Odotan kolinaa. Odotan maahan rymähtävää myttyä, jonka sydämeen saksien terä tunkeutuu. Silmiä, jotka muljahtavat ympäri ja suuta joka lävähtää hervottomana auki. Harakiri? Ei. Lapsenmurha!”


Laura Lindstedt: Sakset
Teos, 2007
Sivuja: 240