George Orwell: Vuonna 1984

George Orwell kuvaa teoksessaan Vuonna 1984 Lontoota hyvin ränsistyneeksi, likaiseksi ja sodan keskellä olevaksi kaupungiksi. Ihmisten käyttämät apuvälineet kuten esimerkiksi hissit eivät toimi kunnolla. Muutenkin koneet ovat lähinnä tavallisia ihmisiä vastaan, eivät heidän apuvälineitään arjessa. Seiniä kuvataan likaisiksi ja ihmisten käsien tahrimiksi. Rakennukset ovat raunioilla ja hyödykkeet, kuten sähkö ja kodin käyttöputkistot ovat hyvin epäluotettavia. Ihmiset näkevät nälkää, syöden vain välillä ravintoköyhää ruokaa ja elävät köyhyydessä ja puutteessa, välillä metsästäen kengännauhoja tai parranleikkuuteriä. Kun päähenkilö Winston Smith kuvailee ympäristöään ja oloja, hän ei kuitenkaan suuremmin mielestäni säälittele, vaan puhuu aika lakonisesti ja passiivisesti. Kyllä hän miettii, onko aina ollut tällaista, mutta hänellä on hyvin vähän kosketuspinta-alaa menneeseen. Siinä missä Smith on töissään väsynyt, on hänen ympäristönsäkin jatkuvassa liikkeessä ja työn touhussa. Minulle ei tule myöskään mitään kohtauksia mieleen, missä olisi mainittu värejä tai lämpöä, lukuun ottamatta lopun vankilassaoloaikaa ikuisena valonpaikkana. Tässä valo edustaa kuitenkin osaa kidutusta ja esilläoloa. Mihinkään ei enää pääse pakoon, edes siinä määrin, mitä aiemmin pääsi kameroilta, kuuntelulaitteilta, vakoojilta ja ajatuksenlukijoilta.

Satiirin kuvaama maailma on usein negatiivinen ja pessimistinen, varoittavana esimerkkinä sille, mitä voi tapahtua jos yhteiskunnalliseen tilanteeseen ei puututa. Likaisuus, rähjäisyys ja ihmisten nälkä ovat tehokkaita keinoja pakottaessa meitä kaikkia lukijoita näkemään, mitä voisi olla luvassa. Orwellin dystopisessa maailmassa on rajoitettu yksilön vapautta, pilkataan tasa-arvoa ja valtaapitävät eivät välitä siitä, ovatko kansalaiset todella onnellisia. Kaupunki on jaettu tarkasti niin, että puolueen keskushahmot asuvat työläisluokasta erilleen. Heidän talonsa ovat yltäkylläisempiä ja heillä on mahdollisuus nauttia vapaasti elintarvikkeista ja yksityisyydestäkin, näin halutessaan. Työläisten ympäristön rappiollisuuden kuvaus yhdistyy lukiessani myös työläisten mieleen. He näkevät kaikkialla Iso Veljen kasvot ja propagandajulisteita. Heiltä on viety yksityisyys ja vapaa päätäntävalta. Smith yrittää toistuvasti myös muistella onko Lontoo aina näyttänyt tältä ja yrittää keskustella vanhempien miesten kanssa vanhoista ajoista, heidän kuitenkaan pystymättä kaivamaan esiin muistojaan. Kaupungin tuhoutumisella ja muutoksella on samanlainen merkitys kuin teoksen newspeak-kielellä, muistojen tuhoaminen. Yhteinen kulttuuriperintö muutetaan, samoin kielen tasolla pyritään tehokkuuteen ja ajatuksien kontrolloimiseen. Viemällä kaupungista tutut muistomerkit pois, kuolee ihmisten mielistä myös muistot entisajoista. Samoin supistamalla kieltä, viemällä siitä synonyymit ja monet "turhat" sanat, muokataan ja manipuloidaan ihmisten mieliä. Miten voit ymmärtää asioista, joista sinulla ei ole kielen tasolla kykyä puhua.

Kuten Eläinten vallankumouksessa, myös tässä teoksessa satiirin kärki voi osua niin Neuvostoliittoon, Staliniin ja kommunismiin, mutta se voi myös myös osua kapitalismiin tai uskontoihin. Eksyin netissä Jehovan todistajan sivulle, joka kertoi Orwellin teoksen helpottaneen häntä käsittelemään omia petettyjä tuntojaan, lähtiessään pois perheen ja uskonnon piiristä. Joten vaikka tulevaisuus-näkymistä huolimatta Orwell olisi halunnut kritisoida omaa aikaansa, tuntuu kirja edelleen ajankohtaiselta. Satiiri osallistuu yhä tänä päivänä meidän yhteiskunnalliseen keskusteluumme sananvapaudesta, yksityisyydensuojasta ja vaikka koneiden mahdollistamasta vakoilusta.

Lukukokemus oli erittäin vahva ja juoni johtaa perimmäiseen tuhoon. Onko silti mitään mieltä lukea kirjoja, jossa tietää pessimistisen todellisuuden olevan koko ajan vahvasti läsnä ja juonikuviokin tuntuu ennalta aika tutulle? Mutta toisaalta se satiirin hienous onkin tässä, asiat ovat toisaalta tuttuja, pelottavasti läsnä, mutta mahdollisuus muutokseen on vielä meillä. Kyseessä on kuitenkin fiktio, jonka avulla voi purkaa monia pakotteita. Haluammeko Orwellimaisen yhteiskunnan vai haluammeko pitää kiinni vapauksistamme?