Antti Tuuri: Vuodenajat maaseutukaupungissa

"Juttujen aiheita on vaikka kuinka paljon, eri asia taas on se, mitä kannattaa kirjoittaa"

Antti Tuurin Vuodenajat maaseutukaupungissa (Otava, 1979) oli paljon parempi kuin etukäteen kuvittelin. Tuuria on luonnehdittu insinöörikirjailijaksi ja sen tyyppinen kirjallisuus ei kuulosta minun korvaani kiinnostavalle. Kirja oli todella helppolukuinen veijariromaani ja kerronnan lakoninen tyyli teki tässä tapauksessa tarinasta melko hauskan. Ilmeisesti kirja on kuitenkin tyylillisesti melko poikkeava Tuurin muusta tuotannosta ja luennoitsijamme Juhani Sipilä, joka on tehnyt Tuurista väitöskirjan, kertoi sivuhuomiona Tuurin tuotantoa esitellessään, mikäli Tuuri olisi tehnyt tämäntyylisiä kirjoja lisää, hän olisi pärjännyt huumorissa myös Arto Paasilinnalle. Tähän en osaa ottaa kantaa, koska en ole Paasillinnaa lukenut. Eikä osannut ilmeisesti Tuurikaan, koska ei kommentoinut asiaa mitenkään.

Vuodenajat maaseutukaupungissa kertoo kahdesta toimittajasta (Kallio ja Mäkinen), jotka joutuvat työttömiksi saatuaan helsinkiläisestä lehdestä potkut. He päättävät lähteä kiertämään Suomen maakuntia etsien sieltä jutunaiheita ja lehtiä, mihin voisivat toimittaa pakinoita ja juttuja. Mäkisellä on paljon suhteita armeija- ja sota-ajoiltaan, joten hän hankkii ympäri Suomea yhteystyökumppaneita, sekä ihmisiä, jotka kertovat paikkakunnan juoruista kuin myös lehtiä, jotka haluavat julkaista näitä juttuja. Itseasiassa hän hankkii niin paljon töitä, että he joutuvat palkkaamaan avustajia pientä korvausta vastaan tekemään juttuja veijaritoimittajien "tekstitehtaalle".

Kallio toimii kirjassa kertojana ja ainoana fokalisoijana. Hän kommentoi Mäkisen touhuja, mutta häntä ei tunnu silti mikään Mäkisen touhuissa ihmetyttävän, vaikka he ovat parivaljakkona varsin erilaiset. Kallio ei koske alkoholiin, eikä käy naisissa, eikä tunnu myöskään innostuvan ikinä mistään. Hän toimii kuten Mäkinen neuvoo ja kulkee kaupungista toiseen etsien juttuja. Kun Itä-Suomen avustajat liittoutuvat ja vaativat enemmän palkkaa, lähtee Kallio Mäkisen kanssa sovittelemaan tilannetta ja päätyy joukkotappeluun. He törmäävät eri kaupungeissa varsin erikoisiin ihmisiin ja matkaavat junalla läpi Suomen. Pakinat syntyvät ihmisiä juottamalla ja haastattelemalla, ainoana teknillisenä apuvälineenä toimii kirjoituskone.

Vuodenajat maaseutukaupungissa ei ole kuitenkaan puhdas seikkailutarina ja kirjan päähenkilöt ovat pikemminkin antisankareita kuin voitosta toiseen ratsastavia urhoja. Toimittajakaksikko on alusta alkaen yhteiskunnan ulkopuolella, koska he ovat joutuneet työttömiksi, mutta he yrittävät kaikkensa etsiessään töitä ja toimeentuloa itselleen. Heistä vain tulee ahneita, sillä he joutuvat hankkimaan paljon apulaisia, joille he maksavat kuitenkin huonosti. He ovat ahkeria yksityisyrittäjiä, mutta apulaisten liittoutuessa ja vaatiessa oikeuksiaan, tulee Mäkisestä melko itsekäs ja kostonhimoinen.

Yksi veijariromaanin eli pikareskin piirteistä on päähenkilöiden jatkuva liikkeelläolo ja matkustaminen. Löysin netistä väitöskirjan tiivistelmän , joka avaa pikareskin lajia lisää: "Pikareskiromaanin perimmäinen tarkoitus on arvostella aikansa yhteiskunnallisia epäkohtia. Menetelmänä voi olla epäsuora satiiri, jolloin kirjailija vain vihjaa epäkohdista ja jättää lukijan tehtäväksi itse keksiä kritiikki." Mielestäni Tuuri käyttää tätä menetelmää, sillä kirjan voi lukea ilman että yhteiskunnallinen satiiri osuisi silmään ollenkaan. Oletan, että tässä on haluttu esittää, kuinka helposti alistetusta tulee alistaja. Pikareskiromaanit leikittelevät pseudoautobiografian konventioilla. Vuodenajat maaseutukaupungissa on ikään kuin Kallion muistelma elätystä elämästään, jota hän kuvailee lakonisesti, kuin sivullisena, onnistumiset ja hairahdukset. Kerronta tapahtuu imperfektissä, joka luo vaikutelman muistelmakirjasta.

Minua viehätti kirjassa sen helppous, se oli luettu sukkelasti, mutta olisin voinut silti jatkaa, varsinkin Pohjois-Suomen kaupunkien parissa.

Antti Tuuri: Vuodenajat maaseutukaupungissa
Otava, 1979
Sivuja: 191