Miina Supinen: Liha tottelee kuria

"Hulluilla ei ollut varsinaista lempilaitetta.."

.. Eikä minulla varsinaista lempihahmoa Miina Supisen Liha tottelee kuria teoksessa. Pidin niistä kaikista ja erityisesti siitä, kuinka luvuttain käsiteltiin eri Silolan perheenjäsenen tarinalinjaa. Lukujen otsikot oli otettu jostain luvussa olevasta tekstinpätkästä ja tämä tyyli viehättää minua, sillä itse käytän samanlaista tapaa blogini otsikoinnissa.

Tarkemmat muistiinpanoni teoksesta ovat jääneet näköjään kirjan väliin minun palauttaessani sitä viime tingassa kirjaston tiskille eilen. Kaikki ne herkulliset lainaukset, jotka olisivat sopineet niin otsikkoon kuin tekstinäytteeksi ovat nyt mitä ilmeisemmin kirjastovirkailijan roskiksessa. En siis voi todistaa kuinka hauskaa kielellistä ilottelua Supisen teksti on, mutta ronski meno ja absurdit tapahtumat on kuvattu niin hersyvästi, että tämän 335 sivuisen romaanin hotkaisee melko nopeasti. Uskokaa pois.

Kirjan päähenkilöinä ovat Silolan perheenjäsenet, poissaoleva, herkkäuskoisen hölmö kapellimestari isä Launo,  sisustuksen ammattilainen ja tuurijuoppo äiti Katriina, s-m seksistä innostunut, syömishäiriöinen perheen esikoistytär Astra, kehoaan salilla rääkkäävä ja steroideja vetävä poika Silmu ja kuopuksena ja iltatähtenä päiväkodin lattialle päivittäin pissaava Pelagia.

Kirjassa seurataan heidän ongelmaista elämäänsä hyväntuulisesti. Supinen osaa kirjoittaa kohtauksia, jotka tuntuvat tutulle ja lukija ajattelee, et olipa hyvin sanottu ja just noin oikeassakin elämässä voitaisiin sanoa, ilman että kukaan muu olisi näin aiemmin kirjoittanut. Hänen sanallinen arkkunsa on pullollaan täynnä hauskaa suomenkieltä, joten on erittäin kunnioitettavaa, että tämä on kirjailijan esikoinen. Luin jostain, että Supisen tyyli muistuttaa ruotsalaisen Jonas Hassen Khemirin tyyliä kirjoittaa ja kun tarkemmin mietin, niin samanlaista groteskia otetta löytyy Ajatussulttaanista, joskin en pitänyt siitä tarinasta yhtä paljon kuin tästä kirjasta.

Pidin kirjasta, mutta en varauksetta, sillä monella tapaa kirjassa häiritsi sama kuin monessa monessa monessa aiemmin lukemassani tarinassa, jossa kuvaillaan moniongelmaisia perheitä ja ihmisiä, ilman koskaan paljastamatta, että miten kaikilla voi ollakin niin paljon vakavia ongelmia ja mistä ne johtuvat. En nyt väitä, että ylipäänsä elämässä kaikkien ongelmien taustat ovat päivänselvästi nähtävissä, mutta lukiessa sitä toivoisi löytävänsä syitä näille ihmisyyttä rikkoville sairauksille, syömishäiriölle, ääribodaamiselle, alkoholismille ja muuten perhettä tuhoaville tragedioille kuten syrjähypyille, itsemurhille ja mihinkään kuulumattomuuden tunteille. Tässä toisaalta Supisen teoksen hienouskin piilee, sillä nämä aiheet eivät tunnu raskaille, vaan jopa groteskilla tavoilla hauskoille. Kirjan sivuilta on löydettävissä aiheita, teemoja ja motiiveja kerroksittain, kuin sipulia kuorisi, mikäli ahmimiselta malttaa jäädä pohtimaan. Minulle kirja toimi aivot narikkaan- kokemuksena, enkä jäänyt analysoimaan sen kummemmin, sillä halusin vain nauttia vauhdista, niin kuin vuoristoradan etummaisessa vaunussa istuessa. 

Kirja on ollut nyt pinnalla kirjablogeissa senkin takia, että Supinen on julkaissut tänä syksynä toisen teoksensa Apatosauruksen maa, josta olen aiemmin tehnyt bloggauksen. "Liha-kirjasta" ovat tehneet arvion ainakin Marjis ja Jenni.

Tuleeko teille mieleen muita suomalaisia naishumoristeja kuin Supinen ja Sinikka Nopola?