Kati Tervo: Sukupuu

Kati Tervo: Sukupuu. Wsoy, 2014. Kansi: Martti Ruokonen. 201 sivua. Oma ostos.

Täytyy myöntää, etten alkujaan uskonut, että Sukupuu on näin hyvä kuin mitä se on. Ajattelin, että teos on ironisen lämminhenkinen ja jotenkin arkiaskareista huumoria veistävä, sillä vähän tähän suuntaan viittaa Kati Tervon kirjailijaesittely etuliepeessä. Ystäväni kehui minulle kirjaa ja suositteli lukemaan, joten päätin sen ostaa, sillä meillä on hyvin samankaltainen kirjamaku. Kirja on todellakin kehunsa ansainnut, sillä näin pieneen pakettiin on saatu mahdutettua niin monta hienoa tarinalinjaa ja naishahmoa, ettei paremmasta väliä.

Sukupuu on kerrottu seitsemän naisen kautta. Tarinan aloittaa ja lopettaa Heidi Hukkanen, sukupuun nuorin. Alkulauseet jo hätkähdyttävät: "Mummu muuttuu sudeksi. Pelkään sen murinaa ja vieraskielistä rähinää." Kesti hetken päästä lauseiden rytmiin mukaan ja ymmärtää, millainen kertoja Heidi on. Seuraava osio on puolestaan vahvasti murteellinen. Kieli läpi kirjan on hyvin täsmällistä, lyhyttä lausetta ja vähän maalailua, ja samalla kaikilla kertojilla on omanlaisensa ääni ja persoona.

Lyhyet kohtaukset lomittuivat toisiinsa sujuvasti ja lukukokemus on intensiivinen, vaikka sivua kääntämällä siirtyisi välillä ajassa eteen ja taakse.

Tämä on sisarusten, anoppien, miniöiden ja äitien kirja. Kaksi sukua yhdistyy toisiinsa viime vuosisadan alkupuolella avioliiton kautta. Adele Schumacher rakastuu Johannekseen, kun poika asuu  Saksassa kahden kesän ajan Adelen perheen luona, ja kun sota Suomessa oli ohi ja valkoiset voittaneet, uskaltaa Adele matkustaa maahan, jota hän on oppinut ilman parempaa tietoa rakastamaan. Mutta uudessa kodissa odottaa myös hyvin vihainen anoppi, joka haluaisi niin monin eri tavoin päästää miniänsä hengiltä, ja mies, joka on sodan haurastama. Samaan aikaan Adelen siskot kulkevat kotoa hyvin eri suuntiin, kaikki kadottavat yhteyden toisiinsa mutta pitävät rakkaat sisaret lähellä muistoissaan.

Sukupuussa on paljon samaa kuin keväällä lukemassani Tommi Kinnusen hienossa esikoisromaanissa Neljäntienristeys. Molemmissa tapahtumia ja sukukertomusta lähestytään useamman sukupolven kautta. Molemmissa miehet ovat sodan lamauttamia, mutta Sukupuussa miehet ovat selkeämmin sivuosassa. Molemmissa näkyy, kuinka hankala on miniän ja anopin saman katon alla asua ja kuinka kauna ja lähelläolon vaikeus voi kiertyä ihmissuhteisiin vuosikymmenten ajaksi.

Jokaisella on oma tarinansa, mutta heistä valottuu jotain lisää muiden naisten kerronnan kautta. Jokaisella on myös oma totuutensa, mutta vain muiden kautta totuus täydentyy kiehtovaksi tarinaksi.

Hyvin taidokkaasti Tervo kertoo vähällä paljon.