Per Petterson: Hevosvarkaat. Otava 2009. Ut og stjæle hester, 2003. Suomennos: Katriina Huttunen. 214 sivua.
Vaikka Petjan ilme kuvassa on vähän närkästynyt laatikkorauhan rikkomisesta, tarkoitukseni on kuitenkin välittää huvittavalla kirjakuva-asetelmalla, kuinka Per Pettersonin Hevosvarkaat sopii kaikille, kunhan vain lukija on valmis lähtemään Norjan jylhiin maisemiin verkkaisen taian tahtiin kulkemaan ja lumoutumaan tutun asetelman hyvin taidokkaaseen kuvaukseen.
Takakansi kertoo: "Palkitun norjalaisen kirjailijan maagisen väkevä romaani isästä ja pojasta – rakkaudesta ja luopumisesta." Lisäksi siellä on maininnat jalokivestä, mestarillisesta tarinankertojasta, Pohjoismaisen neuvoston kirjallisuuspalkinnon voitosta. Magiikkaa ja tekstisuitsutusta riittää siis sisuksissa ja kuoressa. Mitäpä sitä osaisi näin jälkijunassa vielä lisätä. Jotain kuitenkin on yritettävä sanallistaa omasta ei-niin-tuoreesta lukukokemuksesta, ettei jää vain huokailuksi.
Tämän viikon bloggauksissani on näkynyt nyt aimo annos käännöskirjaillisuuden helmiä. Petterson sopii Lessingin ja Oatesin joukkoon, sillä hän niin ikään kuvaa ihmismieltä ja perhesuhteiden dynamiikkaa tavalla, ettei kaiken vaikuttavuutta tajua hetkessä. Mieltä jää askarruttamaan, joka on juuri hyvän kirjan vetovoimaa. Kaikki ei paljastu saman tien vaan jokin jää resonoimaan lukijan sisällä ja kerronnan vahvuus on sekä tarinassa että sen jättämässä jäljessä.
Kerronta tapahtuu kahdessa aikatasossa. Nykyajassa Trond on 67-vuotias leskimies, joka asuu miltei erakkona syrjäseudulla. Lapsuusajan maisemissa seuraa pitää vain uskollinen koira. Menneessä ollaan Trondin nuoruusvuosissa, kesässä, jolloin hän ystävänsä kanssa käy öisin salaa naapuritilan hevosilla ratsastamassa ja tekee ankarasti isänsä kanssa päivisin töitä.
Isän hahmo on etäisempi kuin pojan, sillä hän näyttäytyy lukijalle vain pojan kertoman kautta. Mutta yhtä paljon kuin isä vaikuttaa pojan kasvuun ja elämänkiertoon, hän tuntuu myös jokaisella sivulla.
Pidin siitä, miten vähällä tapahtuu paljon ja miten kaikki paljastuu pikkuhiljaa kerroksittain kuin sipulia kuorisi. Isompia ja pienempiä palasia irtoaa ja lukiessa liikuttuu.
Karoliina kuvaa bloggauksessaan romaanin norjalaisuutta, ja samat kirjailijat tulivat minullekin mieleeni: "Olen tunnistavani Pettersonin tekstissä norjalaisuuden. Jo isäsuhteen tunnustuksellinen (joskin tässä tapauksessa ilmeisesti fiktiivinen) käsittely tuo mieleen Karl Ove Knausgårdin nuoruusmuistelot. Äänessä kuulen myös häivähdyksen Gaute Heivollia, tai varmasti paremminkin toisin päin."
En osaa pistää Hevosvarkaita ja uudempaa suomennosta En suostu -romaania paremmuusjärjestykseen, sillä vaikuttavia ovat molemmat. Vielä on lukematta Ajan katoava virta, jonka olen kyllä kirjahyllyyni jo valmiiksi odottamaan ostanut. Valmistaudun ihastumaan siihenkin.
