Joël Dicker: Totuus Harry Quebertin tapauksesta
Tammi, 2014
Suomennos: Anna-Maija Viitanen
Sivuja: 809
Mistä: arvostelukappale
Luin Dickerin mahtiteoksen jo alkukesästä, mutta en ole ehtinyt blogata siitä aiemmin. Lukukokemus ei siis ole ihan tuoreena mielessä tätä kirjoittaessani, mutta toisaalta aika ei ole kullannut muistoja vaan olen ihan yhtä pettynyt kirjaan nyt kuin heti sen luettuani. Monet ovat ihmetelleet kirjan ilmestymistä nimenomaan Keltaisen kirjaston -laatusarjassa, ja kyllä se itseäkin vähän askarrutti, kun kääntelin alkuosassa sivuja eteenpäin ja epäröin jopa omaa makuani, sillä teksti oli melko kökköä -- näin terävän luonnehdinnan sitten keksin, pata kattilaa soimaa! -- ja tarina on aika puolivillainen dekkari. Mutta toisaalta iloitsen siitä, että sarja elää rohkeasti, vaikka tämän kirjan kohdalla mennäänkin mielestäni riman ali.
Totuus Harry Quebertin tapauksesta on ollut kuitenkin kirjakeskustelujeni kantava voima tänä kesänä, sillä niin monen eri ihmisen kanssa olen siitä jutellut ja olen saanut todella monipuolisesti puhua tarinan aukkoisuudesta, tasapaksusta kielestä, liian ilmiselvistä juonenkäänteistä, epäonnistuneesta intertekstuaalisuudesta, väärästä markkinoinnista, tarinavetoisuudesta ja vielä yksi sivu -ilmiöstä aina heitän kirjan nurkkaan -vihaisuuteen asti. Osa on omia fiiliksiäni, osa ystävieni.
Tällainen kirja tekee silti hyvää, vaikken pitänytkään siitä juuri yhtään -- ihan siitä syystä, että siitä on todella kiinnostava keskustella. Sivumäärä on kunnioitettava, ja vaikka tiivistämisen varaa olisi ollut rutkasti, tarinassa on silti senkaltaista imua, että ei tehnyt ollenkaan tiukkaa lukea teos loppuun hyvinkin nopeassa tahdissa. Suosittelisin kirjaa lukupiireihin, sillä oman kokemukseni mukaan vastaanotto on todella ristiriitainen ja keskustelut hersyviä.
Pakko vielä mainita yksi kirjan ärsyttävin piirre: Päähenkilön oppi-isä Harry Quebert on kirjailija, jonka bestseller-teoksen otteita on tässä kirjassa siellä täällä. Ne ovat niin kivualiaan vaivaannuttavan huonosti kirjoitettuja, etten voinut mitenkään ottaa tosissani sitä, että tämä kirja kirjan sisällä olisi ollut amerikkalaisten lukijoiden suosikki vuosikymmenten ajan. Tarinan kannalta sillä ei sinällään ollut merkitystä, mutta minulle lukijana tämä vain lisäsi epäuskoa Dickerin kykyyn kirjoittaa erilaisia tekstilajeja -- jota hän siis selvästi yritti.
Jotain Lolitaa, jotain Twin peaksia, jotain mysteeriä, jotain hukattuja mahdollisuuksia.
