Luin tänä kesänä upean Hevosvarkaat, joka ansaitsee oman bloggauksen, mutta tyydyn tässä vaiheessa vain toteamaan: huh. Haaveilin heti perään Kirottu ajan katova virta -romaanin lukemisesta. Hypistelin sitä ja nostin teoksen hyllystä yöpöydälle, mutta kirottu katoava aika. Uutuussuomennoksen En suostu sen sijaan luin heti tuoreeltaan, sillä tein siitä lehtijutun. Ja se on niin hyvä! Tähtibloggaaja-Katjakin on tätä mieltä!
En suostu kulkee kahdessa ajassa. Lapsuuskuvauksissa Tommy ja Jim ovat läheiset ystävät, Tommy nousee kuitenkin enemmän esiin, sillä hänen kotitaustansa on väkivaltainen, repaleinen ja hänestä kantaa Jimin myötä myös lukija huolta. Elämänrisaisuus ei säästä kirjan muitakaan henkilöitä, mutta kaikkinensa kirjan ansio ei ole niinkään tapahtumissa vaan henkilöiden sisäisen dramatiikan kuvauksissa.
Nykyajassa Jim ja Tommy tapaavat sattumalta toisensa vuosikymmenten jälkeen. Tässä ei tule kerrottua mitään juonipaljastusta, sillä tällä kohtauksella kirja alkaa. Tommy on menestynyt elämässään, Jimin laita on vähän toisin. Ehkä heitä molempia vähän nolottaakin nähdä tämä päivänselvä ero heidän välillään.
En suostu etenee verkkaisesti mutta intensiivisesti. Per Petterson rakentaa romaanin jännitteen taitavasti henkilöiden sisäisen puheen varaan. Pitkät lauset ja välillä hyvinkin pikkutarkkojen asioiden läpikäyminen voisivat puurouttaa kerrontaa, mutta jotain taianomaista tässä kaikessa on.
En ihan tunnu osaavan edes sanallistaa, mikä kirjassa veti minut näin puolelleen. Kai se on vain se taitavan kertojan lahja antaa lukijalle jotain, mitä sivujen sulkeuduttua jää kaihoamaan.
Hanna, välillä on vaikea (ja ehkä jopa turhaa) yrittääkään sanallistaa sitä, mikä kirjassa kiehtoo ja vetää puoleensa. Tosin upeastihan tuon osasit sanoa: "Kai se on vain se taitavan kertojan lahja antaa lukijalle jotain, mitä sivujen sulkeuduttua jää kaihoamaan."
VastaaPoistaOlen varma, että pidän tästä kirjasta, kun kaksi tähtibloggaajaa :-) on kirjasta kovasti pitänyt. Minua juuri tuo verkkaisuus ja hidas tempo on ihastuttanut aiemmissakin Pettersonin kirjoissa.
Verkkaisuus on ihanaa, jos sen aikana silti tapahtuu jotain huomaamattomankin säväyttäviä ja suuria asioita. Joskus kirjoissa hidas tempo pitkästyttää, mutta Petterson osaa sanoa hitaasti niin paljon.
Poista