Sirpa Kähkönen: Graniittimies

Sirpa Kähkönen: Graniittimies. Otava 2014. Kansi: Timo Numminen. 334 sivua. Finlandia-ehdokas.

Graniittimies on kirja, jonka haluaisin pitää omassa hyllyssäni ja antaa eteenpäin lahjaksi. Joulun alla halusin kuitenkin antaa sen serkulleni, jonka arvelin ihastuvan Kähkösen sumunkaihoisaan tarinaan. Minulle lukukokemus oli hyvin lähellä huippua, vain loppuosa rikkoi tunnelmaa liikaa – vaikkakaan en voi kieltää, etteikö siinä jotain kiehtovaa ollut, kun koko romaanin kerronta ja tyyli muuttuu. Lukemisesta on jo hyvä tovi, sillä arvioin kirjan lehteen, mutta hyvin vähän luetusta on mielestäni hälvennyt.

En ole lukenut Kähkösen romaaneja aiemmin, vain yhden novellin verran olen hänen teksteihinsä tutustunut. Graniittimies ei sinällään ole suoraa jatkoa Kuopio-sarjalle, mutta se on kuitenkin eräänlainen sivujuonne, sen huomasin, kun tämän teoksen innoittamana luin sarjan aloittavan romaanin Mustat morsiamet (Otava 1998). Lassi Tuomi -niminen sivuhenkilö yhdistää Graniittimiehen sarjaan. "Mustissa" hän ei taustoihin jää.

Minun oli hyvä lukea kovasti pitämäni Graniittimies ensin, sillä niin paljon taidokkaampi kielellisesti ja tarinankin kannalta se on. Onhan tässä vuosia ja kirjoja välissä, joten ei ole kovin reilua vertailla näitä kahta teosta keskenään eikä sille sinänsä ole edes tarvetta, mutta lisään silti, että uutuuden tähden jatkan sarjan parissa.

Kurjaa, kylmää, kosteaa ja uuvuttavaa on päähenkilön Klaran arki. Silti Suomesta Pietariin muuttaneen vaimon uutteruus ja pakottamaton innostuneisuus orpokodin toimessa tuovat tarinaan valoa. Ilja-miehen aatteenpalo on yrmympää, ja häntä kohtaan tunsin välillä jopa tylsäteräistä inhoa. Pietari on kuin toinen päähenkilö, Klaralle arvoituksellinen ja armoton vastapari, silti kiehtova ja ihmisiä yhdistävä. Niin tärkeä osa heitä kaikkia, että katulapsetkin haluavat tatuoida käsivarteensa Piterin nimen. Ja kuvattavaan aikaan ja aatteeseen kuin vääjäämättömästi liittyvään nurinkuriseen epätasa-arvoon viehtyy tarinan osana. Ehkä se on Kähkösen kieli, joka kaikkeen tuo niin paljon kaunista ja vaivatonta, että nautin kurjuuden kuvauksista näin. Tai se, kuinka monipuolinen tarina ja henkilöiden variaatio teoksessa on.

Lisäksi, minut valtasi kaiken tämän myötä halu matkata nyky-Pietariin.

Valloittava, koukuttava ja upea romaani. Yksi vuoden parhaista kotimaisista, ehdottomasti.

Vinkkaan lukemaan myös Ilselän arvion, sinne on arvion lomaan koottu hienoja otteita kirjasta. Kirsi ja Jaana ovat pohtineet kirjaa laajasti. Liisan niin ikään kiittävän arvion loppuun on listattu lisää blogijuttuja teoksesta.