Marko Hautala: Kuokkamummo, Tammi 2014. Ennakkokappale. Kansi: Mika Tuominen. 328 sivua.
Pyhäinpäivänkirjaksi valikoitui minulle hyvin epätavallinen kirja, sillä kauhua en juurikaan lue. En pysty katsomaan edes kauhuelokuvia, sillä sain lapsena niistä jonkinlaisen yliannostuksen – vieläkin kammottaa nuket ja perjantaikolmannettoistat sun muut. Varasin kuitenkin mökkilomalle Marko Hautalan uutuusteoksen, sillä Katja ja Sari ovat myös lukeneet ihan läpipäivinä Kuokkamummon tarinan ja päätimme julkaista kaikki bloggauksemme yhtä aikaa.
Alku käynnistyy aika tahmeasti, teksti tuntuu epätasaiselta ja huomaan kiinnittäväni koko ajan siihen huomiota, mistä en pidä ja huomaan pitkästyväni. Mutta muutamien kymmenien sivujen jälkeen teksti alkaa kuin kiitää. Sivut kääntyvät rivakasti ja tarina pitää paikoin hyvinkin vahvasti otteessaan. Ilta-aika pimeässä illassa takkatulen ääressä on kuin omiaan lapsia nappaavan pahuuden tarinan lukemiseen. Tunnelma on hyvä, ja kirjan paikoin vaihtuvat rivot ja vistot, pelottavat ja jännittävät kohtaukset luovat aika hyytävän lukutunnelman.
Kaupunkilegenda Kuokkamummosta, joka tappaa lapsia – joka suorastaan kyttää ja vainoaa heitä – on taitavasti pohjustettu. Monta päähenkilöä ja kahdessa aikatasossa kulkeva kerronta tuovat kirjaan vaihtelevuutta ja pidin siitä, että kaikkea ei silti selitetty auki. Loppua kohden tämä kuitenkin kääntyi vähän tarinaa vastaan, sillä huomasin kaipaavani jotain miltei puhkiselittävää lopetusta. Yöunien jälkeen aamunvalossa kirja ei enää niin kammota, enkä ole ihan varma, ymmärsinkö lopulta täysin kaiken. En kaipaa kirjoilta lopullista totuutta ja usein pidän hämmentävästä olotilasta, mutta tällä kertaa loppuosa jää turhan etäiseksi. Tai hämäräksi.
Kukaan ei puhu. Ikinä.
Ja tämä on aina niin hyytävää. Puhumattomuus ja salaisuuden paljastaminen, pahat seuraamukset ja lukijan alati kasvava uteliaisuus.
Kirjassa on todella mielenkiintoisia hahmoja, ja erityisesti nuoren Samuelin ja Amerikasta Suomeen muuttaneen Julian tarinalinja viehätti ja kiinnosti minua eniten. Rakkaus ja himo kammottavan tarinan lomassa kääntää lukukokemuksen positiivisen puolelle, vaikka aivan täysin kirja ei vakuuta.
Erilainen ja jännittävä lukukokemus, mutta epätasaisuus tekstissä ja tarinassa latistavat. Mutta kauhukirjana siinä mielessä onnistunut, sain todellakin pyhäinpäivän iltaan toivomaani pelkoa. Puiden inahdukset takassa ja lampun heilahtaminen ikkunassa saivat minut monta kertaa sätkähtämään.
Oli tämä tosiaan epätasainen, mutta koukuttava ja paikoin pelottavakin. Kuten omassa blogissanikin kerroin, lukemisen jälkeen olo oli hieman säikky ja pimeä kodinhoitohuone tuntui uhkaavalta. :)
VastaaPoistaPidin myös siitä, miten folkloreaineksia hyödynnettiin romaanissa.
Kiitos bloggausseurasta. ;)
Tuo kansikuva on ainakin hyytävän hirveä. Minäkään en ole kauhun ystävä, mutta tähän lankesin messuilla ja ajattelin ihan uteliaisuudesta lukea. Aika jännää!
VastaaPoistaMinä en päässyt tähän kiinni ollenkaan, vaan jätin kesken. Tunsin, että minua on petetty, kun kirjaa mainostettiin melkoisesti.
VastaaPoistaOlipa hauskaa blogata näin porukalla! :) Otetaan uusiksi. Kiitos, oli ilo. <3
VastaaPoistaMinullahan kirja jäi kesken aiemmin syksyllä, tosi osittain syynä varmasti oli sekin, että lukeminen on ylipäänsä ollut viime aikoina takkuista. Mutta Kuokkamummon ensimmäisellä puoliskolla on aika paljon hitautta ja jonkinlaista paikallaan polkevuutta, ja se harmitti.
Olen samaa mieltä, minustakin Samuelin ja Julian tarinalinja oli varsinaisten kuokkamummo-kohtausten ohella kiinnostavinta luettavaa. Samuel oli romaanin ainoa hahmo, josta pidin edes vähän.
Ajattelin ensin jättää Kuokkamummon väliin, mutta se alkoi kummitella blogeissa, joten pyysin sen. Olen varannut sen joulun seutuun. Hmm.
VastaaPoista