Luin viime yönä Veijo Meren romaanin Tukikohta vuodelta 1964. Tein sen virheen, että luin kirjan nopeasti, koska minulla oli hoppu lukea se ja samalla halusin painua jo unten maille, pois tylsäksi äijäkirjaksi ajattelemani teoksen ääreltä. Jäi kuitenkin tunne, että Merta ei saisi lukea nopeasti, vaikka sivumäärä tällaisen ahmaisun mahdollistikin. Jäljelle ei jäänyt oikeastaan minkäänlaista mielikuvaa juonesta, mutta jonkinlainen vahva jälkitunnelma silti.
Siinä sitten nukuttuani ja tänään luennolla vähän enemmän Merestä oppineena päätin antaa kirjalle uuden mahdollisuuden ja pohtia teosta nyt blogissani.
Tämä oli ensimmäinen Veijo Meren teos, jonka olen lukenut, vaikkakin Manillaköysi kummittelee minulla kirjahyllyssä. Rehellisesti sanottuna en pitänyt teoksesta, ja olen pitänyt Merta aina vähän epäkiinnostavana. Maailmassa on niin paljon teoksia, joita haluaisin lukea, miksi lukisin jotain sellaista, joka lähtökohtaisestikaan ei minua kiehdo. Kaiketi minulle on tulevaisuudessa käyvä Meren kanssa samoin kuin Haanpään kanssa ja paneuduttuani kunnolla tuotantoon, ihastun ja ymmärrän niiden suosion ja merkityksen. Ja jos suunta jatkuu, käännyn vielä kokonaan näiden "isäkirjojen" pariin. Hyrisen silti vielä Hyrylle.. kääk. Muistelen vieläkin epäonnistunutta kohtaamistani Aitan kanssa. :P
Tukikohta on saanut alkunsa alun perin novellin pohjalta, ja sen pohjalta on sitten myöhemmin tehty kaksi näytelmää. Tapahtumapaikkana on eräs koulu Neuvostoliiton rajan tuntumassa ja tapahtuma-aikana on pari päivää ennen ja se nimenomainen päivä, jolloin talvisota syttyi. Henkilöhahmoista en muista yhdenkään nimeä, koska kukaan heistä ei tullut minulle läheiseksi, paitsi kersantti, joka pohjautuu Veijo Meren isän kokemuksiin. Itse sotakuvausta ei ollut paljolti, koska kyseiset sotamiehet eivät tiedä kirjan tapahtuma-aikana, mikä sota on syttymässä. He viettävät aikaa eräällä koululla ja siellä on myös opettajar, jonka kanssa yhdellä on jonkinlaista romanssin poikasta. Kirjassa on kertojalla rooli vain 3 viimeisen sivun verran, muuten teos kulkee dialogeina, jossa henkilöhahmot puhuvat toistensa päälle ja omia asioitaan, aivan kuten oikeassakin elämässä. Luettuna se oli kuitenkin ärsyttävää, koska en koskaan tiennyt, milloin joku sanoo jotain järkevää ja milloin kyseessä on jonkinmoisen juonen kannalta "epäolennaista" höpötystä. Kirjan alku tuntuu olevan eri romaanista kuin kirjan loppu. Tilanteilla voi olla jotain yhteyttä tai sitten ei. Tämä oli tyypillistä modernistikirjailijoille, mutta raivostuttavaa väsyneelle ja kärttyiselle lukijatytölle vuonna 2010. Tapahtumia vain kuvattiin ja perustunnelma oli odottava, lopun viimeisen 3 sivun aikana sitten suurin osa kirjassa esitellyistä hahmoista kuolee talvisodan ensimmäisen päivän iskussa ja loput hengissä selvinneet juttelevatkin sitten housuista ja kahvinkeitosta.
Meri ei halunnut, että häntä kutsuttiin sotakirjailijaksi, vaikka hän monessa teoksessaan tämän aiheen kautta ihmisiä kuvaakin. Hän vain ajatteli, että sotatilanne on hedelmällinen kehys kuvata ihmisten reaktiota. Jatkuva kuolemanvaara paljastaa ihmisestä hyvää ja pahaa. Sota on häneenkin vaikuttanut, vaikka hän ei itse olekaan ollut sodassa. Aikakausi on silti vaikuttanut ajatteluun ja suhtautumiseen yhteiskuntaan. Linnan sotakuvaukset ovat erilaisia, sillä Linna 8 vuotta Merta vanhempana oli itse sodassa mukana. Sodassa oli paljon myös sattumanvaraista ja epädramaattista ainesta ja osa ihmisistä on sodastakin huolimatta pikkusieluisia ja kaikki nämä puitteet tarjosivat Merelle mieluisen kirjojen tapahtuma-ajankohdan ja miljöön.
Kaikesta näistä tiedoista ja taustoista huolimatta taidan jättää sen Manillaköyden vielä vähäksi aikaa hautumaan aikoja, jolloin en keksi mitään muuta luettavaa.
Ei kommentteja :
Lähetä kommentti
Kiitos kommentistasi!