Sami Hilvo: Viinakortti

Urho, Toivo ja Rakkaus

Takakannessa sanottua:
"Se tuntematon sotilas, josta Linnakin vaikeni."

Pidin valtavasti Sami Hilvon Viinakortista, vaikka siinä oli ärsyttäviäkin puolia. En ole kuitenkaan nyt hetkeen kirjaa lukiessa itkenyt ja yön pimeinä tunteina eräs kohtaus kahden 1940- luvun sotamiehen Urhon ja Toivon toivottomasta mutta urhoollisesta rakkaudesta kosketti minua kovasti. Tajusin kuitenkin, mikä lahja on saada kirjoista niin paljon irti, että pystyy eläytymään ja tuntemaan näitä moninaisia tunteita. Viinakortin jälkeen jouduin lukemaankin yhden välipalakirjan, josta bloggasinkin jo aiemmin, koska tarvitsin tunteiden sulatusuunia, missä nauru auttaisi haikeuteen.

Viinakortti on jaettu kahden kertojan jaksoihin, Mikaelin ja hänen isoisänsä Urhon tarinaan. Mikael löytää isoisänsä vanhat sota-ajan lokirjat ja päiväkirjat ja menneisyys ottaa vallan. Urhon kertoma tarina on itseasiassa Mikaelin lukemaa ja sitä mukaa, mitä Urhon tarina etenee, myös Mikaelin elämässä tapahtuu muutosta. Hänen isoisänsä elämä vaikuttaa häneen vuosien jälkeen. Kirjassa on hyvällä tavalla rakennettu kahdelle saman suvun miehelle yhtäläisyyttä, sillä molemmat ovat viinaan surunsa hukuttavia homoseksuaaleja. Monesti yhtäläisyydet ovat osoittelevia ja lukijaa aliarvioivia, mutta koska kerronta on niin sulavaa ja tarina kaunis, ei tämä suuremmin haitannut. Sen sijaan minua häiritsi se, että samaan soppaan oli sekoitettu myös kolmaskin sukupolvi, Mikaelin isä, joka oli myös piilohomoseksuaali. Tuntui kuin kirjassa ei olisi yhtään heteromiestä. Eikä varsinkaan onnellista heteroliittoa.

Urhon tarina sijoittuu lähinnä talvi- ja jatkosodan aikoihin, mutta hän kertoo päiväkirjoissaan myös elämästä sotien jälkeen. Toivo oli hänen koko elämänsä kestänyt rakkaus, mutta jota hän ei koskaan voinut todella saada. Mikaelilla puolestaan oli aika puolellaan ja hänellä on mahdollisuus rakastaa vapaammin ketä haluaa, mikäli hän ei huku viinaan. Urhon tarina oli mielestäni mielenkiintoisempi, mutta täydentyi muhkeammaksi vasta Mikaelin tarinaan suhteutettuna ja tälle vastaparina. Mikaelin rehkiessä isoäitinsä kasvitarhassa, puutarhakirjan opit kaikuvat hänen korvissaan ja niiden kautta lukijalle tarjotaan kirjan luentatavan avain. "Oikea sääntö hedelmäpuiden kasvatuksessa on se, ettemme saa koskaan pakottaa puuta muodustumaan vastoin sen omaa taipumusta, vaan päinvastoin tulee meidän kaikella tavalla tukea ja auttaa sitä --  Tosin voidaan vastakkaiseenkiin suuntaan menetellen saavuttaa varma tulos, mutta tavallisesti seuraa siitä rangaistus ennemmin tai myöhemmin."

Pidin kirjassa erityisesti siitä, että se herätti ajatuksia ja hyvät puolet voittivat ehdottomasti kirjan homoseksuaalisuudella alleviivauksen. Urhon ja Toivon tarina oli kaunis rakkaustarina ja rakastelukohtaukset kuvattu pelkistetyn kauniisti, kuvastolla mässäilemättä. Kunpa vain kirjasta olisi jätetty pois Mikaelin vanhempien onneton avioliitto, silloin se olisi ollut paljon hengittävämpi.


Tekstinäyte kirjasta:
"Löysin sinut vuoteesta. Olit kohottautuneena puoli-istuvaan asentoon, mutta hervahdit sitten takaisin. Olit likainen ja haiseva. Likaisuus rintamalla oli jotain, mitä meidän oli siedettävä. Likaisuus kotona, pyhässä ja puhtaassa oli julkeaa. Etsin sinulle valmiiksi puhtaita vaatteita omistani. 
-Oletko saanut syödäksesi?
- Amanda käy. Säälistä ja salaa.
Lähdin lämmittämään saunaa. Olin surullinen tilastasi, ihmisen julmuudesta ja välinpitämättömyydestä, mutta iloinen siitä, että löysin tieni sinun luoksesi. Sinun laihtunut ja likainen, tärisevä ruumiisi oli kuin varjo entisestään. Katseesi oli tallella tuttuna ja lohdullisena, mutta piiloutuneena syvien silmäkuoppien pohjalle.


Palasin tupaan, riisuin sinut ja kannoin saunaan. Ihosi oli kylmä ja nihkeä, se sinersi. Itkin kantaessani sinua. Nostin sinut lauteille ja menin saunakamariin riisuutumaan. Laitoin meille löylyveden ja kiipesin viereesi lämpimään.
- Milloin Amanda lähti?
- Jätti tilan minulle. Häpesi.
- Miksi et kirjoittanut?
- Häpesin."

Sami Hilvo: Viinakortti
Tammi, 2010
Sivuja: 208