Elina Hirvonen: Afrikasta

"Paha olo tuntuu tekopyhältä"

Olen löytänyt kirjan, jota en noin vain hotkaisekaan. Kädessäni on teos, josta piti 50 sivun jälkeen tulla jo kirjoittamaan blogiini. Kirja ei ole proosaa, vaan kokoelma Elina Hirvosen muistiinpanoja vuosilta 2007–2009, kun hän oli Afrikassa.

Afrikasta on jotain, mitä en ole aikoihin lukenut.

Herättelevä ja aiheuttaa pahaa oloa, mutta niin että Hirvonen tulee läheiseksi ja hänen kirjoituksensa helpottaa. Tuntuu, että päähän nousseet ajatukset, jotka vaihtelevat surullisuudesta ihasteluun, ovat tärkeitä ja lukeminen vie minut vahvemmin tähän maanosaan, kuin aiemmat matkani Egyptiin ja Tunisiaan.

Muistiinpanot on julkaistu aikanaan Vihreä Lanka -lehden blogissa, Hirvosen asuessa Sambiassa miehensä kanssa. En ole aiemmin näihin teksteihin törmännyt ja jokainen niistä vaivaa minua. Vaivaa niin, etten saa edes blogiini kirjoitettua sitä tunnelmaa, minkä vallassa nyt olen. Osuvin on kuitenkin lause, jonka lainasin otsikkoon: "Paha olo tuntuu tekopyhältä".

Kuulun ihmisiin, joita saattaa hivenen huvittaa kuullessaan, jos joku amerikkalainen yliopisto-opiskelija ei tiedä esimerkiksi sitä, missä Englanti sijaitsee. Silti olen suomalainen yliopisto-opiskelija, joka ei tunnista Afrikan eri maita kartalta. Sitä voi elää kuin kuplassa ja erehdyttää itsensä ajattelemaan, että kaikkialla Afrikassa on samanlaista, köyhyyttä, sodan runtelemia ihmiskohtaloita ja vesipöhöttyneitä nälkää näkeviä aidsiin sairastuneita lapsia.

Vaikka Afrikasta puhuu myös näistä asioista, on siinä niin paljon muutakin. En pystynyt lukemaan koko teosta kerrallaan, vaikka se on helppolukuista, täsmällistä ja olen selvästi kohderyhmää. Haluan ajan kanssa miettiä lukemaani, sillä paljon pureksittavaa teos antaa.

En ole vielä lukenut Hirvosen teosta Kauimpana kuolemasta, mutta tekstinäytteeni Afrikasta sivuilta liittyy samaan teemaan: "Mikä on kauimpana kuolemasta? Se on ajatusleikki, jota harrastamme ystäväni kanssa. Mietimme asioita ja esineitä, jotka tuntuvat olevan olemassa vain siksi, että unohtaisimme kuoleman. Molempien suosikki on lentokoneiden istuinten taskuissa oleva lentoyhtiöiden lehti. Se tuntuu luonnolliselta valinnalta: Ihmisjoukko, joka leijuu ohuen peltihäkkyrän sisällä kymmenen kilometrin korkeudessa, on pidettävä rauhallisena. Mikä sopisi siihen paremmin kuin kiiltäväkantinen lehti, jossa on kuvia hajuvesipulloista ja Alexander Stubbista hymyilemässä? Leikkiä jatkaessa tulee olo, että koko kulutuskulttuuri perustuu tarpeeseen kieltää kuolema. Tietoisuus, että jonakin päivänä minua ja rakkaitani ei enää ole, on edes vähän helpompi unohtaa maailmassa, johon kuuluu kultahipuilla täydennettyjä kasvovoiteita ja kauniisiin purkkeihin pakattua sormisuolaa. Afrikassa kuolemaa ei pääse pakoon millään. Teiden reunat ovat täynnä ruhjoutuneita autonraatoja. Ihmiset peruvat tapaamisia hautajaisten takia. Lehdet ovat täynnä kaksikymppisinä kuolleiden ihmisten muistokirjoituksia. Jokaiselta on kuollut monta läheistä, joku on sairas eikä saa hoitoa. Rikkaille tarkoitetuissa ostoskeskuksissa päivystävät aseistetut vartijat, ja niiden edustalla pyörivät orvot lapset. Kuoleman jokapäiväisyyteen on vaikea suhtautua. Täällä asuva eurooppalainen ystäväni epäilee, että lapsen kuolema ei tunnu afrikkalaisesta äidistä yhtä pahalta kuin eurooppalaisesta. Ei voi tuntua, koska kuolemaa on niin paljon." 

Onko kukaan teistä muista tarttunut vielä tähän Hirvosen "uusimpaan"?

Blogi toimii hyvin kirjanakin. Kantava perusajatus pysyy elämänuskoisena ja optimistisena. Hirvonen antaa lukijalle paljon itsestään ja kirjoittaa myös omista ennakkoluuloistaan ja virheistään. Eikä saarnaa.

Elina Hirvonen: Afrikasta – muistiinpanoja vuosilta 2007–2009