"Lautanen kukkuroillaan, mutta kun ei maistu"
Takakannen hehkutus siitä, että novellikokoelma Minän paino on suomalaisen miehen mielenstadionin vuvuzuela, olisi pitänyt soittaa vähän kelloja päässä. Jos en ymmärrä takatekstiä, en välttämättä ymmärrä itse kirjaakaan.
Mutta kirjanhan saa jättää kesken, jos siitä ei mitään ymmärrä monenkymmenen sivun jälkeenkään ja sivuja kääntäessä jo katsoo että kuinka monta käännettävää sivua on vielä jäljellä. Pitäisi oppia olemaan itsekäs lukija, eikä yrittää aina selitellä itselleen, miksi jokainen kirja pitää lukea loppuun ja odottaa sen kuuluisan kiitoksen seisovan kuin suuri huutomerkki ahkeralle lukijalleen.
Hesarissa oli arvosteltu kirjaa näin: "Reivilän mielen yllätykset merkitsevät myös kielen yllätyksiä: se on hilpeästi nykivää, hyppelehtivää, se sekoittaa korkeaa ja karkeaa. Hänessä on äijää mutta myös lahjomatonta tarkkasilmää asettaa äijyys kyseenalaiseksi. Näin syntyvät ne koomisimmat herkut.
Mutta jotain traagistakin ujuu ovelasti mukaan."
Minulle se tarkoittaa tätä: "Reivilän mielen yllätykset merkitsevät yllätyksiä – kuinka nykivästi tarina etenee sekoittaen korkealentoista ja karkeita ilmauksia. Hänessä on liialti äijää minulle, koska lopetin siinä vaiheessa kun kuvailtiin "kahdenkymmenen neljän tuuman elintä tuijottamassa ankaran yksituumaisena silmistä sisään". Koomisuus jäi avautumatta ja traagista oli se, että koin huonoa omaatuntoa siitä, etten pitänyt teoksesta."
Tekstinäyte:
"Mitä se vaimo nyt keksi sanoa? Isä sanoi.
Putosin kärryiltä, poika sanoi.
Vieraita miehiä ei tähän taloon tule! isä sanoi.
Ookkei, poika sanoi.
Älä ala viisastelemaan, isä sanoi.
Ottaako kukaan kaffetta, äiti sanoi.
Kukaan ei nyt ota, isä sanoi.
Kyllä minä otan, poika sanoi.
Isä jääkin sitten ilman, äiti sanoi.
Äiti, mitä tämä nyt on? poika sanoi.
Sitä sinun pitää kysyä omalta isältäsi? äiti sanoi.
Juuri näin! Sitä sinun on syytä kysyä omalta isältäsi! isä sanoi ja katsoi poikaansa, joka katsoi äitiään, joka katsoi kiehuiko kahvipannussa vesi.
Ja niin tuli ilta."
Heikki Reivilä: Minän paino
Teos, 2010
Sivuja: 210
Heikki Reivilä: Minän painoTeos, 2010
Sivuja: 210
Kyllä kirjan voi jättää kesken, mikäli se tökkii. Turhahan sitä on aikaansa sellaiseen tuhlata. Viimeksi minulta jäi kesken Haarautuvan rakkauden talo. Hyvä tarina, mutta teksti niin karseaa, että voin suorastaan pahoin.
VastaaPoistaToi karkea tyyli tuo mieleen Jouko Turkan ja Juha Seppälän (etenkin Supermarketissa). En järin pitänyt kummastakaan.
Täytyy tunnustaa, että minä olen aika armoton siinä mielessä, että jätän kirjan surutta kesken, jos sen lukeminen ei millään ala edistyä. Tämä voi johtua myös siitä, että olen aika kärsimätön enkä niin kovin pitkäjänteinen ihminen.
VastaaPoistaTosin on tapauksia, jolloin kesken jättäminen on johtunut muusta kuin kirjan "huonoudesta", olen ehkä ollut liian kiireinen tai sitten mielentila kyseiselle kirjalle on ollut väärä (minulla menee välillä vähän kausissa se, minkä tyyppistä haluan lukea milloinkin). Näissä tapauksissa palaan kirjaan myöhemmin uudelleen ja usein on käynyt niin, että kirja on heti vienyt mukanaan.
Luin Parnassosta tästä arvostelun ja oli itse arvostelukin niin käsittämätön, että en saanut selvää, oliko tämä kirja hänenkään mielestä hyvä vai ei. Voi aikoja, voi tapoja.. Vaikeita kirjoja, vaikeita arvosteluita ja hämmentynyt lukija, kun ei ymmärrä, johtuuko kaikki vain omasta rajallisuudestaan vai vaikeasta parnassojargonista.
VastaaPoistavai "aloin lukemaan". Opettele suomenkielen kielioppi.
VastaaPoistaAnonyymi, opettele itse käytöstapoja. :)
VastaaPoistaMutta ojennus meni oikein, virhehän tuolla tekstissä on, kuten näissä blogiteksteissäni tuppaa olemaan.
Anonyymi, huomasitko, että teit itsekin kielioppivirheen? ;)
VastaaPoista