Marja Leena Virtanen: Aida

"Salailua ei suositella, kaikki sitä kuitenkin harrastavat"

Aida (Tammi, 2010) on Marja Leena Virtasen esikoisromaani perheestä salaisuuksineen ja ongelmineen. Päähenkilö ei mielestäni ole otsikon mukainen pikkutyttö Aida, vaan hänen isoäitinsä Irene, jonka kautta pitkälti kerrontakin fokalisoituu. Irene on 50-vuotias kotiäiti, vaikka hänen tyttärensä ovat jo aikuisia ja asuvat poissa kotoaan. Irenen mies Henrik toimii lääkärinä ja hänen ammattinsa nouseekin esiin monissa kohtauksissa. Heidän liittonsa rakoilee ja Irenen elämää kieputtavat sisäisten tuntojen lisäksi myös lepokodissa majaileva kylmäkiskoinen äiti ja mysteerisen vaikea lapsenlapsi Aida. Suhde omiin tyttäriin on läheinen, mutta mielestäni he eivät arvosta äitiään ja käyttäytyvä toisinaan kuin olisivat vielä hemmoteltuja pikkutyttöjä.

Mietin pitkään, että mitä sanottavaa minulla olisi Aidasta, jonka mukaan kirja on nimettykin, mikä tuntuu oikeastaan aika yllättävälle ratkaisulle, sillä vaikka tyttö osaltaan on monen kipupisteen avainhahmo, hän jää kertomuksessa taka-alalle ja lukijalle etäiseksi. Mysteeriä Aidan takana venytetään hyvin pitkälle ja jännite alkaa lopulta hiipumaan. Mutta en toisaalta lukenutkaan tarinaa Aidan tarinana, enkä edes Irenen kehityskertomuksena.

Luin kirjaa uudenaikaisena perhekertomuksena, johon kieltämättä takakannen Säädyllinen murhenäytelmä -vertaus minut johdattikin. Mielenkiintoisia olivat eri perheenjäsenten vuorovaikutukset ja miten Irene toisaalta halusi etääntyä perheestään ja tutustua itseensä, mutta toisaalta oli miltei kateellinen jos lapsensa tai lapsenlapsensa uskoutuivat Henrikille. Hän halusi olla se, jota tarvitaan ja joka aina uhrautuu, olihan hän oman koulutuksensa ja uransakin jättänyt taka-alalle perheensä hyvinvoinnin takia.

Tietyin paikoin minulla oli vaikea ymmärtää Irenen ajatuksenjuoksua, mutta en tiedä johtuiko se siitä etten ole keski-ikäinen nainen, vai siitä että hänen hahmonsa oli tarkoituksella kompleksinen ja motiivinsa salaperäisiä. Toisaalta tuntui että Irene oli lukijalle kuin hyvä ystävä, joka käsittämättömyydessään saa välillä aikaan huolta ja välillä hymistelyä. Tyttäret olivat kuitenkin minun mielestäni mielenkiintoisimpia hahmoja, niin itsekkäitä he paikka paikoin olivat, ihan kuten isoäitinsä. Miehet olivat omassa luennassani ainakin totaalisia sivuhahmoja, eikä tarinassa tuntunut, eikä näkynyt miesnäkökulmaa lainkaan.


Marja Leena Virtanen: Aida
Tammi, 2010
Sivuja: 263