"Lopulta juoksemalla pääsee parempaan tulokseen kuin kirjoja lukemalla"
Tarinan keskiössä ovat talonmies Martti ja hänen Heidi niminen teini-tyttärensä, joka alkaa juosta isänsä surutyön vuoksi veljensä salaperäisen hukkumisen jälkeen. Isä on valmentanut veljeä intensiivisesti ja omaperäisesti juoksun parissa vuosikausien ajan ja Heidi yrittää auttaa isäänsä käsittelemään veljensä kuolemaa, aloittamalla juoksuharrastuksen isänsä valvonnassa. Heidi joutuu tekemään kompromisseja koulutyön ja normaalin teinielämän välillä, koska isälleen juokseminen on kaikki kaikessa. Kirja vilisee tietoa juoksusta, suomalaisen juoksun historiasta ja juoksijoista ja muuta alan termistöä. Nousiaisen eduksi onkin sanottava, että hän tekee varmasti valtavasti taustatyötä kirjojaan varten, samaa ihailin jo Vadelmavenepakolaista lukiessani.
Kerronta tapahtuu kahtaalla, suurimman osan aikaa minäkertojana on Martti ja välillä Heidi kommentoi tapahtumia omasta näkökulmastaan. Martti on lukijan kannalta epäluotettava kertoja, sillä hän ei näe maailmaa kuin yhdestä, juoksu-urheilun näkökulmasta ja hän kommentoi kaikkia tapahtumia tästä spektristä. Tämän epäluottavuuden pystyy kyllä huomaamaan helposti, sillä huumoria yritetäänkin rakentaa juuri tähän Martin juoksuhulluuden ja maailman yhteentörmäykseen. Minusta kirja oli itseasiassa hivenen surullinen. Totaalinen muutos siis aiempaan lukukokemukseeni Nousiaisen parissa. Joko odotukseni olivat liian korkealla tai Martin hahmo oli niin epäuskottavan harhainen, että kirjan loppu ei tuonut minkäänlaista tyydytystä.
Maaninkavaara oli silti helppolukuinen, helposti ymmärrettävä ja toisaalta kiinnostavakin, koska en halunnut lopettaa kesken. Kirjan opetus oli se, että aina se, mitä haluaisit ei ole sama asia, kuin mitä muut haluavat. Tässä tapauksessa kirja muistutti niin paljon edellistä lukukokemustani, että hullun miehen tunnot eivät kiinnostaneet, eivätkä huvittaneet. Pyörittelin vain mielessäni kysymyksiä, että miksei äiti puuttunut voimakkaasti siihen, että Martti tuntui miltei tappavan tytön urheilulla, vaikka juuri he olivat menettänyt toisen lapsensa. Millään muulla ei saanut olla merkitystä kuin urheilulla ja vaikka äiti sitä paheksuikin, hän tyytyi vain mököttämään. Lopun käänteet tuntuivat siksi vielä epäuskottavammilta ja hätäisiltä. Kun kerran oli jaariteltu reippaasti yli 300 sivun ajan, niin olisi sitä voinut rakentaa edes jollain lailla uskottavan lopun tarinalle. Huokaus.
Otava, 2009
Sivuja: 350.
Ehkä Tuomas Kyrön 700 grammaa on onnistuneempi urheilukirja. En ole Kyröä lukenut vielä yhtään ja kyseinen teos odottaa yöpöydälläni jonossa.
VastaaPoistaItselläni oli hyvin samankaltaisia fiiliksiä Nousiaisen kirjan kanssa pururadoilla painellessani. Hillittömään mediahässäkkään nähden odotin kirjalta enemmän, mutta juuri kuten sanoit, sinänsä hyvä idea ei kantanut kovin pitkälle vaan vitsit toistivat itseään. Kieli ja teksti sinänsä soljuivat mukavasti eteenpäin, mutta tarinan liioiteltu mustavalkoisuus (ja juurikin esim. tuo mainitsemasi huomattavan välinpitämätön äiti) alkoi kyllästyttää aika nopeasti. Jotain samantyyppistä olin havaitsevinani jo Vadelmavenepakolaisessa, mutta sen nerokas idea siiviitti pidemmälle. Jotenkin hirveän hämmentävä kirjailija tämä Nousiainen. Saas nähdä tuleeko enää kolmanteen tartuttua. Kiitos arviosta, tämä pönkitti omia fiiliksiäni!
VastaaPoistaMinusta juuri se vitsin toistaminen tekeekin tästä niin surullisen kirjan. Tai lähinnä miehestä ja perheestä niin surullisen. Lähtökohtahan on se, että perheen poika on kuollut. Isä täysin kykenemätön käsittelemään tunteitaan. Minulle perheen isä kuvasi täysin tietyn sukupolven (tai aika monenkin) suomalaista miestä, josta tuli mieleen mm. Täällä Pohjantähden alla -romaanin Akseli, joka kohtaa poikiensa kuoleman murahtelemalla. Yritän saada koulussa jonku pojan lukemaan tätä kirjaa ja kommentoimaan, kun minua hirveästi kiinnostaa, että iskeekö tämän tyylinen urheiluun liittyvä kirja poikiin...
VastaaPoistaItse vielä tykkään tuollaisista ärsyttävistä nippelitiedoista, tyyliin kuka voitti ja missä ja minkä verran, niin tykkäsin kyllä tilastoista välissä.
Musta tämä oli hyvä kirja ja tykkäsin hulluna. Samoin kuin Nousiaisen edellisestä.
Miekin tykkäsin siitä, että hän oli tehnyt paljon taustatyötä. Minulle se ei iskenyt nimenomaisesti siksi, että pidin tätä hauskana kirjana lähtökohtaisesti, mutta todellisuudessa kirja oli todella surullinen. Ei missään nimessä huono, mutta ei niin hyvä lukukokemus itselle, kuin olisin sen halunnut olevan.
VastaaPoistaJuurikin näin! En ymmärtänyt kirjan luettuani missä se huumori oikein piili. Kirjahan oli suorastaan traaginen jo heti lähtökohdiltaan. Pojan kuolema varjosti koko tarinaa, tai sitten en vain osannut lukea oikealla tavalla. Vadelmavenepakolaista en ole lukenut, joten ei ollut ennakko-odotuksia tämän suhteen. Niinpä en myöskään pettynyt kovasti..
VastaaPoista