Tom Gauld: Goliath

Kaikki varmaan tuntevat tarinan Daavidista ja Goljatista? 

Se on kuin mallitarina siitä, miten pienessäkin voi olla voimaa. Kannustushuuto altavastaajille, kuinka lopussa kiitos seisoo – tai ainakin lopussa on loppu, jätin loppu.

Entä jos Goljat onkin pataljoonansa viidenneksi huonoin miekkamies, joka on määrätty paperitöihin, sillä hänen vahvuutensa ovat hallinnollisissa töissä, ei taistelutilanteissa?  

Tom Gauldin uutuussarjakuva Goliath oli mieluisa syntymäpäivälahja. Tuttu, mutta täysin uudesta näkökulmasta kerrottu tarina yhdistettynä minimalistiseen, seepiasävytteiseen piirrokseen oli suoranainen lukunautinto. Niin yksinkertainen tarina, niin pelkistetty kuvitus, joten toteutus sai kasvaa rauhassa jättiläisen kokoiseksi.

Vaikka lukija tietää, kuinka armoton on suurikokoisen Goljatin loppu, raikas käsittelytapa puhaltaa tomut pois vanhan tarinan päältä. Goljat on tavallaan ulkonäkönsä uhri, sillä eräs kapteeni saa hurjan idean; hän pyytää kuninkaalta lupaa kokeilla jotain uutta tapaa voittaa asemasota ja lähettää Goljatin rajalle haastamaan yhden miehen. Sota käytäisiin kaksintaisteluna, ei suurien armeijoihin kolisteluissa.

"I am Goliath of Gath, Champion of The Philistines.

I challenge you:

Choose a man, let him come to me that we may fight.

If he be able to kill me then we shall be your servants.

But if I kill him then you shall be our servants."

Huutaa Goliath joka päivä, vaikka ei oikeastaan halua edes tapella. Mutta hän on myös kunnon soturi, eikä tahdo väittää kapteenilleen vastaan. Mikäs siinä odotellessa, kapteenihan lupaa ettei kukaan kuitenkaan tule. Kyseessä on vain psykologinen sodankäynti.

Aluksi en välittänyt siitä, että kaikki tekstit on kirjoitettu kapitaaleilla, mutta ainakin niistä saa selvää. Olen lukenut joskus sarjakuvia, joissa puhekuplat on kirjoitettu käsin mitä koukeroisemmalla kaunolla, joka tietysti hidastaa lukemista. Tekstaus ei ole kaunista, mutta henkii pienen ja suuren dualistista tematiikkaa, sillä isot kirjaimet näyttävät mahtipontisilta ja täyttävät niille varatun tilan hyvin.

Goljat-parka, ärsyttävä tenava kolkkaa hänet hengiltä.

Tuttu tarina nousee ihan uudelle tasolle, kun lukija samaistuukin hiljaiseen jättiin. Goljat on inhimillinen ja sympaattinen hahmo eikä tosiaankaan mikään pahuuden ruumillistuma. Hän ei edes halua mennä katsomaan muiden joukossa eläintappeluita, hän vain ihmettelee, että miksi heidän leirialueelleen on tuotu karhu istumaan kahleissa. Gaudin taituruus on aloittaa tarina, niin että se väistämättä tuo mieleen Raamatun, sitten ravistella kaikki uskonnollisuus pois, jotta teos voi nousta ihan omaksi taiteekseen, eikä vain raamatullisen tarinan kuvitukseksi. Hän vie lukijan oudolle maaperälle, näyttää toisen puolen ja pakottaa sitten seuraamaan jätin ennalta-arvattavan kuoleman.

Kirjassa ei oikeastaan tapahdu mitään, mutta tarinassa on silti imua. Hyvähyvä!
Kaikki varmaan tuntevat tarinan Daavidista ja Goljatista? Noh, tämä on tarina Goljatista ja Daavidista.