Daniel Glattauer: Joka seitsemäs aalto

Daniel Glattauer: Joka seitsemäs aalto

Atena, 2012

Alle sieben Wellen, 2009

Suomennos: Raija Nylander

Kansi: Nina Leino

Sivuja: 246

Genre: Moderni kirjeromaani

Kirjamatkalla: Itävalta

Joka seitsemäs aalto on sähköpostimuotoon kirjoitettu romaani, joka jatkaa siitä mihin edellinen teos Kun pohjoistuuli puhaltaa loppui. Vaikka molemmat voi lukea itsenäisinä teoksina, jää tästä jatko-osasta jotain oleellista ymmärtämättä ilman teoksen mittaista pohjustusta päähenkilöiden suhteesta.

Molemmat kirjat ovat genreltään (moderneja) kirjeromaaneja. Kirjeiden sijaan päähenkilöt Emmi ja Leo kirjoittavat toisilleen sähköposteja, koko teoksen ajan. Kertoja puuttuu, jolloin lukija on täysin sähköposteista ilmenevien asioiden varassa. Tunteet, perhesuhteet, henkilöiden ajatukset ja luonteet näyttäytyvät suoraan tai rivien välistä viestejä lukiessa.

Emmi on kipakka ja hyvin huomionkipeä, joka kalastelee alinomaan Leolta kehuja, mutta samanaikaisesti pyrkii olemaan reilu ja tasapainoilee perheensä tarpeiden ja omien tunteidensa välillä. Leo puolestaan yrittää kirjoittaa astetta viileämmin, on tietoinen erikoisesta tilanteesta, mutta varsinkin humalassa kirjoittaessaan sortuu lepertelemään. Kahden kirjan verran henkilöihin on tutustunut melko hyvin, ja huomaan nauttivani eniten tirkistelevästä lukemisesta.

Vaikka Joka seitsemäs aalto on jatko-osa ja kärsii näin vähän rakenteen ja aiheen yllätyksettömyydestä, se on todellinen page turner. Siinä missä dekkareista tehdään usein pitkiä sarjoja, jossa päähenkilöihin ehtii tutustua ja miltei kyllästyä "matkan" aikana, on virkistävä lukea myös rakkausromaanien puolelta teos, joka jatkaa suoraan siitä, mihin edellinen päättyi. Mitä tapahtuu henkilöille kaiken sen jälkeen? Glattauerin tehokkuus perustuu henkilöhahmojen moniulotteisuuteen tiiviin, rajatun kerronan puitteissa, jolloin tarina jaksaa kantaa toisenkin teoksen läpi.

Mietin lukiessani, että olisiko kirjailijan pitänyt kirjoittaa kuitenkin vain yksi teos, eikä jakaa tarinaa kahteen osaan, mutta mielestäni lopputulos ei olisi ollut niin vetoava kuin vuoden odottelun jälkeen. 500 sivua sähköposteja toimii paremmin kahteen osaan jaettuna, sillä silloin molemmissa teoksissa on myös arvoisensa lopetus, ja jälleen uusi aloitus. Kaari toimii paremmin kahteen otteeseen kuin yhtenä kakkuna.

Joka seitsemäs aalto on pullollaan ellipsejä, sillä kun Emmi ja Leo viimein kohtaavat, tapaamisen yksityiskohdat jäävät ikuisesti lukijan ulottumattomiin. Sähköposteissa sanotaan vain se, joka jäi päähenkilöiden mieltä vaivaamaan. Aukkoja täyttämällä viestien vivahteikkuus, valitut sanat, keskinäinen juupas-eipäs tinkaaminen, läpitunkeva luottamus ja hellyys sekä jatkuva eroaminen korostuvat kokonaiseksi ja aidoksi rakkaustarinaksi.

Lainaan loppuun itseäni:
"Vähitellen teoksen maailmasta avautuu lukijalle useampi taso. On Emmin ja Leon rakentama virtuaalinen todellisuus, jossa he ovat toisilleen olemassa kielen kautta rakentuneiden mielikuvien varassa. Lisäksi heillä molemmilla on kuitenkin myös oma elämänsä, ja välillä se joutuu ristiriitaan virtuaalisen todellisuuden kanssa. Todellisuuden kohtaaminen ei ole aina helppoa, kun unelmat heräävät ja mielikuvien maailma houkuttaa enemmän. Samaan virtuaalisuuteen koukuttuu myös lukija, sillä lukemista ei voi lakata ennen kuin viimeinenkin sähköpostiviesti on luettu."