10.4.2012

Sergei Dovlatov: Meikäläiset

Sergei Dovlatov: Meikäläiset
Idiootti, 2012
Наши, 1983
Suomennos: Pauli Tapio
Sivuja: 154
Graafinen muotoilu: Varpu Eronen


Joseph Brodsky
lupaa, että Dovlatov on "ainoa venäläinen prosaisti, jonka teoksia ei jätetä kesken". En tiedä tästä ainoasta, mutta ei tehnyt kyllä mieli jättää teosta kesken, päinvastoin, haluaisin lukea mahdollisimman pian lisää Dovlatovin teoksia. Onneksi syksyllä ilmestyy Matkalaukku saman kääntäjän ja kustantamon toimesta. Katselin jo muita teoksia englanninkielisinä, mutta toivon että lisää käännetään, teksti soljui suomeksi oivallisesti, ja mukana oli myös paljon suomentajan huomoita (enimmäkseen listana viimeisillä sivuilla), joiden avulla moni historiallinen asia tai sanojen kaksoismerkitys avautui. Näitä suom.huom.-pilkahduksia näkee nykyisin aika harvoin uusissa käännöksissä, mutta itse pidän niistä, sillä silloin tulee aina kiinnitettyä huomioita kääntäjän työhön ja varsinkin jos lähtökieli on itselle vieras, niin niistä saa olennaista tietoa, joka ei suomennoksessa voi aina välittyä.

"Silloin minua ällistytti tuo sekoitus jokapäiväisyyttä ja järjettömyyttä. Nyt tunsin suunnilleen samoin."

Meikäläiset on nimensämukaisesti kertomuskokoelma Dovlatovin "meikäläisistä", eräänlainen kirjallinen perhealbumi hänen sukunsa vaiheista. Yllä oleva lainaus kirjasta sopii hyvin tiivistämään koko teoksen idean, se on ällistyttävä sekoitus jokapäiväisyyttä ja järjettömyyttä. Tarinat voivat olla totta, mutta ovatko ne, siitä ei kai koskaan saa täyttä varmuutta. Oma suosikkini on Dovlatovin ja hänen vaimonsa kohtaamisesta ja liitosta kertova kertomus, mutta myöhemmin minulle selvisi New Yorkerin podcasteja kuunnellessa, että Dovlatov on kirjoittanut täysin erilaisen version tästä kohtaamisesta, joten kuka tietää, mikä on fiktiota ja mikä faktaa. Eikä minun kyllä tarvitsekaan sitä tietää. Tarina itsessään on niin kiehtova, että se riittää.

Meikäläiset on kuvaus Neuvostoliitosta Dovlatovin suvun kautta, vaikka teksti on yhteiskunnallista, jopa poliitista, se ei ole yhtään liian itsestääntietoista ja vakavaa. Huumori puree minuun, sillä tekstissä ei ole vahvaa tendenssiä aatteiden, oikeiden tai väärien, puolesta. Pilkka osuu omaan sukuun, mutta kaikkia perheenjäseniä kohdellaan silti rakastavasti. Ei tekstissä silti ole mitään hyssyttelevää ja syliinsäkapaloivaa, vaan nasevaa, osuvaa, kepeää ja absurdia.

"Luulen että tätini oli hyvä kustannustoimittaja. Niin minulle sanoivat kirjailijat, joiden kanssa hän työskenteli. Vaikka en täysin ymmärräkään, mihin kustannustoimittajia ylipäänsä tarvitaan.
Jos kirjailija on hyvä, on kustannustoimittaja oikeastaan turha. Jos hän on huono, ei kustannustoimittaja häntä pelasta. Mielestäni tämä on selvä juttu.
Tiedän miten tätini työskenteli kirjailijoiden kanssa. Olin joskus paikalla. Hän saattoi esimerkiksi sanoa:
- Jura, sinulla on tässä neljä kertaa sana "tunkkainen".
- Totta tosiaan, ihmetteli Juri Pavlovits German.
- Mitenkä en mokomaa pannut merkille?
Ja silti olen sitä mieltä, ettei kirjailja tarvitse kustannustoimittajaa. Ei edes hyvä kirjailija. Ja huono kirjailija sitäkin vähemmän."

Heh.

Perheenjäsenet ovat yhtä aikaa myyttisiä ja todentuntuisia. Isoisä "katoaa" mystisesti, huikean menestynyt ja älykäs serkku tuntee olevansa oma itsensä vain vankilassa, ainakin kolme sukulaista elättää itsensä oikolukijana, äiti halveksi Stalinia, isän mielestä Stalinia ei olisi pitänyt kuoleman jälkeen pitää ollenkaan kuolevaisena, vaan olisi pitänyt tiedottaa suuren legendan jatkaneen eloaan, sillä miksi Stalin olisi muka sitä yhtä nasaretilaisjuippia huonompi. Tädin miehessä Aronissa kuvastui puolestaan täydellisesti Venäjän historia: lukiolainen, vallankumouksellinen opiskelija, puna-armeijalainen, valkopuolalainen, jälleen puna-armeijalainen, tällä kertaa tietoisesti. Sergein omassa elämässä vaikutti kaiken aikaa kaksi keskenään kamppailevaa luonnonvoimaa: Vasemmalla pauhasi kasvavan nonkonformismin valtameri. Oikealla levittäytyi porvarillisen hyvinvoinnin peilityyli ulappa.

Pidän Meikäläisissä henkilökohtaisesta otteesta, kertojasta joka välillä puhuttelee lukijaa, huumorista, absurdista, arkipäiväisyydestä, lyhyistä virkkeistä, lakonisesta tyylistä, pienistä kommenteista siellä täällä, sydämellisimmistä tarinasta jonka hän kertoo koirastaan, kirjan ulkonäöstä. Pidän ja suosittelen.




15 kommenttia :

  1. Jep, Meikäläiset on kyllä vallan mainio teos. Odottelen innolla jo Matkalaukkua. Ja toivon, että Suomessa julkaistaisiin yhä enemmän ja laajemmin venäläistä kirjallisuutta.

    Olin kuuntelemassa Roman Senciniä maaliskuussa ja haluaisin todella nähdä hänen teoksiaan myös suomeksi. "Uusi realismi" kiinnostaa ja haluaisin tutustua siihen lähemminkin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mie en tunne venäläistä kirjallisuutta vielä tarpeeksi ja siksi olenkin näistä nykykirjallisuuden helmistä niin kiitollinen. Luen nyt melko paljon sekä keskieurooppalaista että venäläistä kirjallisuutta, sopii makuuni.

      Poista
  2. Heh, aika hassusti oli Brodsky luvannut. Onneksi monikin venäläinen proosateos on erittäin nautittavaa luettavaa. :)

    Dovlatovin teos vaikuttaa kyllä kiinnostavalta. Toivon samaa kuin Marissa tuossa yllä: venäläistä kirjallisuutta sietäisi saada suomeksi paljon nykyistä enemmän.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Toivottavasti luet tämän, nopealukuinen, hauska ja mielenkiintoinen.

      Poista
  3. Minä aion lukea tämän tässä keväällä, mutta luin kursorisesti juttusi läpi jo nyt. Rohkaisevaa, että pidit! Minäkin pidän jo kirjan ulkoasusta ja "tunnusta" - jännä nähdä, miten käy sisällön kanssa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tiedänkin, että tämä tulossa sullekin lukuun, kiinnostava kuulla, että mitä pidät!

      Poista
  4. Sait puhuttua ympäri.
    Olin jo aloittanut Tamara McKinleyn Viinitilan kertaamisen, mutta luovun siitä, kunhan saan käsiini esittelemäsi Meikäläiset.

    Paitsi kirjoituksesi kiinnostukseni herätti aikaisempi tutustuminen toisen venäläisen, Boris Akuninin, tuotantoon. Hänen kaikki viisi suomennettua kirjaansahan julkaistiin meillä 2002-2003 putkeen. Samalla tavalla minäkin silloin luin ne kaikki ja pidin niistä - kevyttä dekkarointia ja viihtyisää.

    Esittelysi perusteella huomaan, että Dovlatovin ja Akuninin tekstit poikkeavat tyystin toisistaan, mutta se vaan sopii kaltaiselleni kuluttajalle: Kaikki käy, laidasta laitaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Matti kirjamuistutuksesta. Akunin Patasotilaan lainasin kerran Sallan lukupäiväkirjan vinkistä, mutta jäi sillä kertaa lukematta. Kesällä voisin kyllä jonkin hänen kirjoistaan lukea. Mikä sinusta niistä on paras?

      Poista
    2. Nuo Akuninin viisi kirjaa muodostavat oikeastaan Erast Fandorin (päähenkilö) -sarjan, vaikka ovatkin erikseenkin luettavia.

      Näin ollen on pakko vastata kysymykseesi, että aloita alusta, Asaselin salaliitosta. Mutta varo, ettet tartu verkkoon kuten minä: Kun ekasta aloitin, oli pakko lukea heti kaikki muutkin. Ei Akunin mitään korkealentoista kultturisanomaa kirjoita - ovatpahan kuitenkin sellaista helposti nautittavaa juonellista kerrontaa.

      Tällaisia sarjaromaanejahan tulee silloin tällöin vastaan. Heti ja äkkiä tulevat mieleen tuoreltaan Yösyöttö/Tarhapäivä sekä mainitsemani Mikael Karvajalka/Mikael Hakim ja ruotsalaisen Gerda Antin Hetki kerrallansa/Huomispäivän tähdet. Myös Torgny Lindgrenin Doren raamattu, Pylssy, Akvaviitti, jne, ovat ikäänkuin veljiä keskenään, vaikka niitä ei sisaruksiksi voikaan sanoa.

      Poista
    3. Eli aloitan siis ensimmäisestä. En mie jaksaiskaan aina lukea korkealentoista, joten vetävä-matala sopii hyvin. :)

      Poista
  5. Olen saanut venäläisen ystävän ja hänen takiaan kiinnostunut venäläisestä maailmasta. Siksi käteeni tarttui Dovlatov. Pidän pienesti - suurista asioista - kirjoittavista kirjailijoista, suomalaisista ja ulkolaisista. (Vaikka rakastan dostojevskejakin.) Dovlatov iski suoraan sieluun. Meikäläiset on loistava kirja, pidättyväinen mutta paljon kertova. Ja tunnistan siinä ystävänikin maailmaa, sitä jossa hän on elänyt. Ystäväni sanoi Matkalaukun olevan erittäin hyvä kirja. Odotan sitä. Kiitos kymenlaaksolaiselle Idiootille.

    Andreï Makine on myös tutustumisen arvoinen venäläiskirjailija. Elämän musiikki on lempikirjahyllyssäni. Kannattaa lukea myös Ljudmila Ulitskajaa, jonka Naisten valheet hämmästytti minua. Sen sielukas, menneiden vuosisatojen venäläinen henki.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Kerttuli, olen juuri tuon mainitsemasi Ulitskajan lukenut, se oli yksi parhaimpia viime vuonna lukemiani käännöskirjoja. Nyt on kesken Ulitskajan Medeia ja hänen lapsensa.
      Mie voin myös vain kiitellä Idioottia tämän kirjan julkaisemista ja käännättämisestä. Matkalaukkua odotan myös.

      Poista
    2. Kerttulille kiitos taputuksia Andreï Makine'stä. Suosittelen lämpimästi.
      Mulla on Tuntemattoman miehen elämästä arvostelu blogissa: http://lukukokemuksia.blogspot.com/2011/03/tuntemattoman-miehen-elama.html

      Ota Hanna tuo linkki pois, jos katsot aiheelliseksi. En oikein tiedä, onko tuollaista sopiva laittaa toisen blogiin.

      Poista
    3. Ei tietenkään haittaa Matti, kirjavinkkejä vartenhan nämä blogit ovat. :)

      Poista
  6. Niin, siis piti olla kiitos ja taputuksia, eikä kiitos taputuksia. Hävettää tuollainen kirotusvire.
    Ja sitten vielä nuo harventuneet sanavälitkin... ai,ai.

    VastaaPoista

Kiitos kommentistasi!