Sergei Dovlatov: Meikäläiset

Sergei Dovlatov: Meikäläiset

Idiootti, 2012

Наши, 1983

Suomennos: Pauli Tapio

Sivuja: 154

Graafinen muotoilu: Varpu Eronen

Joseph Brodsky lupaa, että Dovlatov on "ainoa venäläinen prosaisti, jonka teoksia ei jätetä kesken". En tiedä tästä ainoasta, mutta ei tehnyt kyllä mieli jättää teosta kesken, päinvastoin, haluaisin lukea mahdollisimman pian lisää Dovlatovin teoksia. Onneksi syksyllä ilmestyy Matkalaukku saman kääntäjän ja kustantamon toimesta. Katselin jo muita teoksia englanninkielisinä, mutta toivon että lisää käännetään, teksti soljui suomeksi oivallisesti, ja mukana oli myös paljon suomentajan huomoita (enimmäkseen listana viimeisillä sivuilla), joiden avulla moni historiallinen asia tai sanojen kaksoismerkitys avautui. Näitä suom.huom.-pilkahduksia näkee nykyisin aika harvoin uusissa käännöksissä, mutta itse pidän niistä, sillä silloin tulee aina kiinnitettyä huomioita kääntäjän työhön ja varsinkin jos lähtökieli on itselle vieras, niin niistä saa olennaista tietoa, joka ei suomennoksessa voi aina välittyä.

"Silloin minua ällistytti tuo sekoitus jokapäiväisyyttä ja järjettömyyttä. Nyt tunsin suunnilleen samoin."

Meikäläiset on nimensämukaisesti kertomuskokoelma Dovlatovin "meikäläisistä", eräänlainen kirjallinen perhealbumi hänen sukunsa vaiheista. Yllä oleva lainaus kirjasta sopii hyvin tiivistämään koko teoksen idean, se on ällistyttävä sekoitus jokapäiväisyyttä ja järjettömyyttä. Tarinat voivat olla totta, mutta ovatko ne, siitä ei kai koskaan saa täyttä varmuutta. Oma suosikkini on Dovlatovin ja hänen vaimonsa kohtaamisesta ja liitosta kertova kertomus, mutta myöhemmin minulle selvisi New Yorkerin podcasteja kuunnellessa, että Dovlatov on kirjoittanut täysin erilaisen version tästä kohtaamisesta, joten kuka tietää, mikä on fiktiota ja mikä faktaa. Eikä minun kyllä tarvitsekaan sitä tietää. Tarina itsessään on niin kiehtova, että se riittää.

Meikäläiset on kuvaus Neuvostoliitosta Dovlatovin suvun kautta, vaikka teksti on yhteiskunnallista, jopa poliitista, se ei ole yhtään liian itsestääntietoista ja vakavaa. Huumori puree minuun, sillä tekstissä ei ole vahvaa tendenssiä aatteiden, oikeiden tai väärien, puolesta. Pilkka osuu omaan sukuun, mutta kaikkia perheenjäseniä kohdellaan silti rakastavasti. Ei tekstissä silti ole mitään hyssyttelevää ja syliinsäkapaloivaa, vaan nasevaa, osuvaa, kepeää ja absurdia.

"Luulen että tätini oli hyvä kustannustoimittaja. Niin minulle sanoivat kirjailijat, joiden kanssa hän työskenteli. Vaikka en täysin ymmärräkään, mihin kustannustoimittajia ylipäänsä tarvitaan.
Jos kirjailija on hyvä, on kustannustoimittaja oikeastaan turha. Jos hän on huono, ei kustannustoimittaja häntä pelasta. Mielestäni tämä on selvä juttu.
Tiedän miten tätini työskenteli kirjailijoiden kanssa. Olin joskus paikalla. Hän saattoi esimerkiksi sanoa:
- Jura, sinulla on tässä neljä kertaa sana "tunkkainen".
- Totta tosiaan, ihmetteli Juri Pavlovits German.
- Mitenkä en mokomaa pannut merkille?
Ja silti olen sitä mieltä, ettei kirjailja tarvitse kustannustoimittajaa. Ei edes hyvä kirjailija. Ja huono kirjailija sitäkin vähemmän."

Heh.

Perheenjäsenet ovat yhtä aikaa myyttisiä ja todentuntuisia. Isoisä "katoaa" mystisesti, huikean menestynyt ja älykäs serkku tuntee olevansa oma itsensä vain vankilassa, ainakin kolme sukulaista elättää itsensä oikolukijana, äiti halveksi Stalinia, isän mielestä Stalinia ei olisi pitänyt kuoleman jälkeen pitää ollenkaan kuolevaisena, vaan olisi pitänyt tiedottaa suuren legendan jatkaneen eloaan, sillä miksi Stalin olisi muka sitä yhtä nasaretilaisjuippia huonompi. Tädin miehessä Aronissa kuvastui puolestaan täydellisesti Venäjän historia: lukiolainen, vallankumouksellinen opiskelija, puna-armeijalainen, valkopuolalainen, jälleen puna-armeijalainen, tällä kertaa tietoisesti. Sergein omassa elämässä vaikutti kaiken aikaa kaksi keskenään kamppailevaa luonnonvoimaa: Vasemmalla pauhasi kasvavan nonkonformismin valtameri. Oikealla levittäytyi porvarillisen hyvinvoinnin peilityyli ulappa.

Pidän Meikäläisissä henkilökohtaisesta otteesta, kertojasta joka välillä puhuttelee lukijaa, huumorista, absurdista, arkipäiväisyydestä, lyhyistä virkkeistä, lakonisesta tyylistä, pienistä kommenteista siellä täällä, sydämellisimmistä tarinasta jonka hän kertoo koirastaan, kirjan ulkonäöstä. Pidän ja suosittelen.