Rosa Liksom: Hytti nro 6 / Maisema

"Juna kiitää kohti itää ja kaikki odottavat aamua."

Rosa Liksom: Hytti nro 6
Wsoy, 2011
Sivuja: 187
Kansi: Martti Ruokonen
Lyhyesti: Pohdintoja teoksen maisemasta.

"Tämä on vielä Moskovaa: mutakuopan keskellä röykkiö yhdensäntoistakerroksisia elemementtitaloja, joiden jäisissä ikkunoissa väpättää himmeä, arka valo, rakennustyömaita, puolivalmiita kerrostaloja, ammottavia aukkoja seinissä. Pian nekin jäävät siluetiksi kaukaisuuteen. Tämä ei ole enää Moskovaa: lumen alle sortunut talo, villinä huojuvaa pakkasen jäätämää mäntymetsää, nietoksien peittämä aukea, kinosten alle jäätynyt lauha höyry, pimeys, yksinäinen pieni hirsitalo valkoisen aavan keskellä, pihalla hoitamaton omenapuu, tönkkölumista sekametsää, huviloiden lauta-aitoja, ränsistynyt puinen vaja. Edessä aukeaa tuntematon jään jähmettämä Venäjänmaa, juna kiitää, uupunutta taivasta vasten piirtyvät kirkkaina loistavat tähdet, syöksyy luontoon, pilvisen, tähdettömän taivaan valaisemaan painostavaan pimeyteen. Kaikki on liikkeessä: lumi, vesi, ilma, puut, pilvet, tuuli, kaupungit, kylät, ihmiset ja ajatukset. Juna jyskyttää halki lumisen maan."


Tämä pidempi lainaus on hyvä esimerkki havainnollistamaan, miten Hytti nro 6 -romaanissa kuvataan maisemaa ja paikan vaihdosta. Pitkät, kuvailevat virkkeet ja nopeasti vaihtuvat kiintopisteet maisemassa synnyttävät vaikutelman siitä, että matkaa taitetaan nopeasti, paikat vaihtuvat, mutta tunnelma pysyy samana. Lukijan katse suunnataan tällä tavoin ulos junan ikkunasta, katsomaan yhdessä kertojan kanssa, miltä Neuvostoliitto  näyttää.

Adjektiivien ryöpytys tuottaa vaihtuvia mielikuvia, mutta erilaisten näkymien listaaminen pitkiksi virkkeiksi näyttää melko monotonisen kuvan ympäröivästä mijööstä, sillä kaikki paikkakunnat tuntuvat yhtä huonostihoidetuilta ja rappiollisilta. Tämänkaltainen mielikuvien luomisen teho perustuu toistoon ja lauserakenteiden rytmitykseen. Hytti nro 6 on täynnä vastaavanlaisia kuvauksia ulkoapäin näkyvästä Neuvostoliitosta. Se on ränsistynyt, likainen, miltei groteski maisema ja kaiken aikaa tekstissä läsnä. Maiseman kuvaaminen tytön kautta on yksi tapa näyttää henkilön mielenmaisemaa, ajatuksia ja tunteita.

Moskova näyttäytyy matkan alkuvaiheessa tytön silmissä rumalle, likaiselle ja keskeneräiselle, mutta ei maisema tunnu siitä parantuvan kaupungin jäädessä taakse. Siinä missä Moskovassa on röykkiöittän mutakuoppia, näkyy heti matkan alkaessa muuallakin samankaltaista ränsistymistä ja lumen alle sortuneita taloja. Pitkin teosta on vastaavanlaisia kohtauksia, jossa luetellaan kuinka kaikki on liikkeessä.                

Esimerkin kaksi viimeistä virkettä toistuvat sanasta sanaan usein, kun kuvataan edellisen aseman ja paikkakunnan taaksejäämistä, matkan etenemistä ja junan liikettä. Näitä kohtauksia edeltää aina pitkä luettelo erilaisista asioista, jotka tyttö jättää konkreettisesti taakseen:

"Ja niin jää taakse talvinen Moskova, teräksensininen kaupunki jota ilta-aurinko lämmittää. Taakse jää Moskova, kaupungin valot ja kovaääninen liikenne, kirkkojen piiritanssi, teini-ikäinen poika ja kaunis tummahiuksinen nainen jonka kasvojen toinen puoli on turvoksissa. Taakse jää pikimustaa, kärttyistä taivasta vasten loistavat harvat neonvalomainokset, rubiinitähdet Kremlin torneissa, hyvän Leninin ja pahan Stalinin vahatut ruumiit ja Mitka, taakse jää Punainen tori ja Leninin mausoleumi, Gum-tavaratalon kierreportaiden rautapitsikaiteet, kansainvälinen Intourist-hotelli valuuttabaareineen, hotellin siivouskomeroista asuinpinta-alaa salaa valtaavat, länsimeikeistä, parfyymeista ja parranajokoneista kiinnostuneet, synkeät kerrostalopäivystäjät. Taakse jää Moskova, Irina, Puškinin patsas, kehätiet ja kehälinjat, Stalinin valtakadut, länsityylinen monikaistainen Novy Arbat, Jaroslavin valtatie ja puuleikkauksin koristellut datšaririvistöt; väsynyt, muokattu, nuljuva maa."

Näin pitkät kohtaukset ja hyvästelyt menneelle vahvistavat teoksen neuvostonostalgiaa. Taakse jää -sanapari ja pitkä luettelo toistuvat joka kerta, kun juna on pysähtynyt erinäisistä syistä pidemmäksi aikaa jonnekin paikkakunnalle ja päähenkilöt, tyttö ja Vadim Nikolajevitš, ovat käyneet tutustumassa kyseiseen paikkaan. Näistä pysähdyksistä muodostuu aina yksi kohtaus kirjaan, ja lukija kuljetetaan läpi erinimisten, mutta hyvin toisiaan muistuttavien kylien ja kaupunkien. Tarina etenee pienissä toistuvissa jaksoissa junan edetessä asemalta toiselle:  pysähdys, liike ja taas pysähdys.


Minulle tällainen rytmimys ei painota niinkään juonta, vaan henkilöiden ajatuksia, tuntemuksia ja kaikkinensa silloista mielenmaisemaa. Esimerkeistäni voi nähdä, kuinka runsasta kuvailua Liksom teoksessaan käyttää. Maisema on toisaalta kovin yksitasoinen, rappiollinen, mutta toisaalta täynnä kuvia ja liikettä.