Vladimir Nabokov: Naurua pimeässä

Vladimir Nabokov: Naurua pimeässä

Gummerus, 2012

Kamera obskura, 1933

Sivuja: 194

Suomennos: Eila Pennan ja Juhani Jaskari

Kansi: Jenni Noponen

Lyhyesti:

 "Elipä kerran Berliinissä, Saksassa, Albinus-niminen mies. Hän oli rikas, arvossapidetty, onnellinen; päivänä muutamana hän hylkäsi vaimonsa nuoren rakastajattaren tähden; hän rakasti; ei saanut vastarakkautta; ja hänen elämänsä päättyi turmioon."

Lolitan sisarteoksena tunnettu, mutta paljon aikaisemmin kirjoitettu Naurua pimeässä on kaiken kaikkiaan briljantti teos. En ole vielä lukenut Lolitaa, joten varsinaisesti en voi ottaa kantaa siihen, että kuinka paljon kirjat todellisuudessa muistuttavat toisiaan, mutta koska Lolita on klassikkoteos, josta lukemattakin tietää väistämättään jotakin, tuntuu että Nabokovilla on joku "juttu" kirjoittaa vanhemman miehen ja nuoren naisen välisistä suhteista. Ainakin hän asettaa hyväksikäytön, röyhkeyden ja häikäilemättömyyden tapettiin kiinni suloisimmalla nastalla. Kuka oikeasti on syyllinen, kun kaikki särkyvät palasiksi?

Aluksi tuntuu epämiellyttävälle nuoren tytön puolesta, sitten säälittää vanha mies, sitten tuntuu että he ansaitsevat toisensa, lopulta näkee hyväksikäyttöä, joka ei katso ikää eikä asemaa. Nerokasta hämmentää henkilöhahmoilla ja samalla kuljettaa tarinaa melko pienellä vaihteella eteenpäin. Kierroksia nostetaan tuomalla kuvioon ylimääräinen mies Rex –  täydellinen pari manipuloivalle Margotille – joka nauttii pelaamisesta ja juonittelusta. Voihan Albinus-parka, mikä mahdollisuus hänellä on näiden kahden mestarillisen rahanlypsäjän kanssa. Hän on täydellisen tossukka, nuoren naisen viehkeydestä ja vartalosta hullaantuneena ja vietävissä, eikä käy edes vilkaisemassa taakse jättämäänsä perhettä. Mikä vääryys! Vaikka toisaalta siinä käy himoon lankeemus ja synninpalkka käsi kädessä.

Huomaan nyt tätä kirjoittaessani, että minulla ei ole oikeastaan minkäänlaista mielikuvaa siitä, miltä Margot oikeastaan näyttää. Tiedän vain hänen olevan upea ja kiitän siitä, että kerronnan soljuvuus on vienyt minut niin tarinan imuun, etten muista missään vaiheessa lukeneeni tarkkoja ulkonäkökuvauksia. Hän on mielikuvissani vapaasti juuri niin narttumaisen näköinen kuin vain osaan kuvitella. Olen lukiessa rakentanut vapaasti henkilöhahmojen ja miljöön mielessäni, enkä muista että itse teos olisi kuvailullaan minua tähän lopputulokseen johdatellut. Muistan tunnelman ja lukemisesta heränneet tuntemukset, mutta olen mielikuvitus apukeinonani rakentanut eräänlaisen Naurua pimeässä -elokuvan lukemisen aikana. Rex mielikuvissani muistuttaa silti erehdyttävästi Nabokovia itseään.

Jenni Noponen on tehnyt tähän uusintapainokseen kiinnostavan kannen, se viehättää kädessä heti, mutta lopulta vasta teoksen lukemisen jälkeen sen kuvallisuus myös avautuu. Gummerus panostaa usein kauniiseen ulkoasuun, joka ulottuu myös teosten sisuksiin. Sisältä löytyy heti Nabokovin hurmurikuva ja tietoa kirjailijasta.

Suosittelen teosta niille, jotka haluavat nauttia hyvästä tarinasta, häikäilemättömistä henkilöhahmoista, pettymyksen ja kiihkon salaliitosta, pakkomielteen ympärille kierretystä huumorista, sokeaksi tekevästä rakkaudesta, uudelleen järjestetystä vallanjaosta ja ennen kaikkea loistavasta kirjallisuudesta.