 |
| Patrick deWitt: Sistersin veljekset. Suomennos: Tero Valkonen. Sivuja: 346. |
"Patrick deWittin jäljiltä western ei ole enää entisensä."
Ei ainakaan oma suhteeni villi länsi -kirjoihin, sillä Sistersin veljekset (Siltala, 2012) nojaa klassiseen westerniin, mutta tuo siihen oman uuden, tuoreen mausteensa: minäkertoja Eli on toinen Sistersin veljeksistä, hän on palkkamurhaaja, jonka kerronta on myös empaattista ja herkkää. Ammattitappaja, joka ei hätkähdä raakuuksia, mutta kaipaa silti läheisyyttä, rakkautta ja hyväksyntää.
Aluksi epäilin: onkohan tämä joku äijäily-kirja, jossa seikkailaan siellä täällä päättömänä, ammutaan ja sikaillaan. Kuin huomaamattani olin lukenut lentokoneessa puolet, kirja on taitettu jännittävästi, teksti on sujuvaa, tarina on erilainen, puoleensavetävä ja minulle lukijana myös jotain ihan uutta.
"Mutta he ovat tappajia", hän kuiskasi.
"Niin olen minäkin!" kuiskasin takaisin.
"Miten niin?"
Hänen katseessaan, kalpeudessaan ja epävarmuudessaan oli jotain mikä villitsi minut; minut valtasi jonkinlainen julmuus tai eläimellisyys. Nousin seisomaan ja huusin: "Kuolema vaanii meitä kaikkia!" En tiedä mistä sanat tulivat, mutta ne innostivat minua karmeasti - nousin sängystä, nappasin pistoolin ja ammuin lattialautoihin. -- Kymmenen minuutin päästä arvelin että turkismetsästäjät eivät olleet kuulleet laukausta. He eivät olleet huoneessaan tai minä olin ampunut johonkin toiseen huoneeseen. Hylkäsin seikkailuni, lopullisesti. Harjasin hampaat ja menin nukkumaan.
Eletään vuotta 1851 Oregonissa. Eli ja Charlie Sisters ovat saaneet kommondorilta käskyn tappaa eräs Hermann Kermit Warm. Heidän sukunimensä tuo kirjaan enteen huumorista, sillä he ovat oikeasti veljeksiä, kohtalon kuljettamia palkkamurhaajia. Teoksen alkuperäinen nimi kantaa vitsin vähän paremmin: The Sisters Brothers. Luvassa on siis seikkailua, huumoria, pyssynpaukutusta. Road trip villin lännen tapaan.
Charliella on enemmän tappajan temperamentti ja taito joutua vaikeuksiin, Eli on siellä, missä veljensäkin. Hän on lukijan näkökulmasta kertojana johtotähti, mutta todellisuudessa hän on vähän veljensä käskyläinen. Keskinäinen luottamus ja toistensa luonteenpiirteille naureskelu kuitenkin näyttää sen, että kiintymys on molemminpuolista, vaikka Charlie on brutaalimpi kaksikosta. Eli on roteva ja suurisydäminen, kiintyy tahtomattaan "huonoon" hevoseen, rakastuu kohtaamiinsa naisiin, etsii suuntaa elämässään, mutta toistaiseksi ei vain tiedä muunlaisesta elämästä. Charlie on taas veljeään komeampi, mutta hidastaa matkantekoa ainaisella ryyppäämisellään. Romaani on samaan aikaan eheä tarina, joka kulkee alusta loppuun kuin junan vessa, mutta samalla se on eräänlainen kertomuskokoelma pieniä tarinoita ja sattumuksia, joihin veljekset törmäävät matkalla kohti Kalifornian kulta-apajia ja Hermann Kermit Warmin olinpaikkaa.
Veijariromaani, jonka miellyttävä kertoja on sopivan rikkinäinen. Hänen sisäinen maailmansa kuvastuu hyvin myös pienissä askareissa. Eli joutuu epäonnekseen hammaslääkäriin, jossa kivualiaan toimenpiteen aikana häneltä poistetaan pari mätöä hammasta. Hammaslääkäri opettaa hurjan lännenmiehen käyttämään harjaa ja pulveria, jottei sama vaiva toistuisi enää. Mitä enemmän Eli hammasharjaansa ja puhtaaseen tunteeseen suussa ihastuu, sitä enemmän hän kokee myös työnsä sellaisenaan tulleen määränpäähän. Yhtä aikaa tarinassa on komiikkaa, mutta myös syvempää symboliikkaa.
Teos oli lukuelämys erilaisuutensa vuoksi, mutta myönnän ettei viskinjuonti bordelleissa ja lainsuojattomien elämä aavikolla kiinnosta niin paljon, että himoitsisin tämän enempää western-kirjoja. Pidin vakavan ja kevyen yhdistelmästä, sympaattisesti kertojasta, veijaroinnista. Suosittelen kirjaa erityisesti niille lukijoille, jotka kaipaavat Tex Willeriä korkeampaa jännitystä.
Kirjan alkuperäinen nimi on tosiaan loistava, käännökseen siitä ei jää kuin kaiku.
VastaaPoistaWesternit eivät ole ihan ominta kirjallisuutta, mutta tässähän olisi taas hyvä tilaisuus kurkata sen tietyn aidan toiselle puolelle ;)
Villis, miekin halusin lukea tämän siksi, että kokeilisin ihan uutta aihealuetta. Olin etukäteen melko vastustava lukija, sillä kuten kirjoitinkin arviossani, oletin kirjan olevan äijäilyä tai kuin puuduttavan tylsä mustavalkoelokuva villistä lännestä. Kirja on vetävä, hauska, erilainen. Ei siinä ihmeitä tapahdu, mutta mielestäni tämä oli hyvä. Alkutekijöissä toivoin kirjan loppuvan pian, sillä pelkäsin tapahtumien toistavan nopeasti itseään. Niin ei kuitenkaan käynyt. Suosittelen ehdottomasti.
PoistaMinä voisin pitää tästä. En ole lukenut western-kirjoja, mutta nyt aikuisena (aikaa sitten... ;)) ilkeän tunnustaa pitäväni monista lajityypin elokuvista. Ja deWittin kirjassa selvästi on sellaista symboliikkaa sekä korkeaa ja matalaa, että Sistersiin veljeksiin tutustuminen ei olisi ihan mahdoton ajatus.
VastaaPoistaVarmasti pitäisit, ei se sukkia jalasta vie, mutta on erinomainen teos kirjanystävälle, joka lukee paljon ja kaipaa aina aika ajoin jotain uutta ja erilaista. Ainakin mie yllätyin positiivisesti ennakko-oletukseni ollessa niin yksleimaisia.
PoistaPidin taitosta, se teki kirjasta ja lukemisesta harmonisen kokemuksen. Pidän muutenkin väljyydestä, jos se ei mene liiallisuuksiin, mutta erityisesti pidin siitä, kuinka luvut on jaettu.
Kiintoisaa! Pidän veijariromaaneista, westernit taas ovat niin kaukana mukavuusalueeltani kuin olla voi. Tämä menee maybe-listalleni. Kiitos kun esittelit!
VastaaPoistaKiitos kun kommentoit. :) Mie yritän lukea nyt paljon erilaisia kirjoja, joita on kiinnostava esitellä blogissakin muille himolukijoille. Haluan myös koetella itseäni, sillä mukavuusalueen ulkopuolelta löytyy usein hyviä kirjoja, vaikkei niistä ikinä tulisi sydänystäviä, niin miellyttäviä yhden illan juttuja. :)
PoistaKiitos esittelystä! Minäkin taidan uskaltaa korkata westernit tällä kirjalla. Tarvii etsiä kirjastosta, kunhan pääsen taas jaloilleni.
VastaaPoistaOlet ollut pitkään sairaana, toivottavasti tee auttaa. Minun pitäisi lähettää sinulle joku kotimainen kirja vastalahjaksi, niitä et varmaan kauhean helposti sieltä löydä?
PoistaKirjassa muuten eletään vuotta 1851, ei 1951.
VastaaPoistaKiitos korjauksesta, kyseessä on kirjoitusvirhe. :) Korjaan heti!
PoistaOllos hyvä. Niitä sattuu aina.
PoistaIhastuin jotenkin Eli Sistersiin, hän oli hellyttävä hahmo. Kirjan luettuani teki mieli heti mennä harjaamaan hampaat. :)
VastaaPoistaEn ole vielä itse ehtinyt lukemaan DeWittin romaania, mutta voin huoletta sanoa, että tämä ei ole todellakaan ensimmäinen kerta, kun lännenromaani on vakava ja taiteellinen. Sellaisia on tehty lukemattomia, suomeksikin esimerkiksi A. B. Guthrien Korkean taivaan alla, Conrad Richterin Kivityttö ja valkoinen intiaani, Charles Portisin Kova kuin kivi (josta Coenin veljekset tekivät elokuvansa), Charles Locken Tuhoon tuomittu ja kohtapuoliin suomeksikin ilmestyvä Cormac McCarthyn Blood Meridian edustavat lajityyppiä kunniakkaasti. Valitettavasti suomentamatonta lännenkirjallisuutta on pilvin pimein (Larry McMurtryn Lonesome Dove ja sen jatko-osat, Wallace Stegner, Tom Robbinsin Even the Cowgirls Get the Blues, Ishmael Reedin Yellow Back Radio Broke-Down tai Michael Ondaatjen määrittelemätön The Collected Works of Billy the Kid: Left-handed Poems). Vielä tulee mieleen ainakin Charles Frazierin Cold Mountain, joka ehkä on vähän sivussa kun on sisällissotaromaani - jollainen on tietysti myös Tuulen viemää. Myös Paul Austerin romaaneissa, eritoten Kuun maisemassa, on western-tematiikkaa. Joten kyllä Tex Willerin ja Patrick DeWittin väliin mahtuu hyvin paljon kaikenlaista!
VastaaPoistaSain tämän juuri luettua ja olen aivan ihastunut.
VastaaPoistaAiheena lännenromaani ei kiinnostanut kyllä pätkääkään, mutta vähän arvelinkin silti näin käyvän, kun edellinenkin deWitt hurmasi, vaikkei tuolloinkaan Bukowskin jalanjäljillä kulkeminen innostanut.