Ajatuksia "Austeneista"

Olen saanut luku-urakkani Jane Austenin teosten kanssa päätökseen. Tulin lukeneeksi lähes tulkoon kaikki häneltä ilmestyneet kirjat, muutamia koottuja kertomuksia ja keskeneräisiä käsikirjoituksia lukuun ottamatta.

Luin tänä syksynä: Ylpeys ja ennakkoluulo (Pride and Prejudice), Järki ja tunteet (Sense and Sensibility), Kasvattitytön tarina (Mansfield Park), Emma, Northanger Abbey (suom. myös Neito vanhassa linnassa) ja viimeisenä Viisasteleva sydän (Persuasion).

Tietyllä tapaa minulla on omituinen olo siitä, että nämä ovat länsimaalaisen kulttuurin rakastetuimpia rakkaustarinoita, vaikka pidin kirjoista itsekin mielettömän paljon. Rakkaus on näissä aina jonkinlaista taistelua pääparin välillä, ja satojen sivujen ajan kuvaillaan kuinka parin on vaikea saada toisensa ja vasta parin viimeisen sivun aikana he kertovat tunteistaan toisilleen ääneen. Itse suhteelle, avioliitolle ja sille suurelle suudelmalle jätetään vain viittausarvo loppuun. 

En tietenkään kiellä, etteikö pariskunnan keskinäisessä soidinmenossa ole romanttisuutta kylliksi, mutta olisin toivonut että myös heidän suhdettaan olisi kuvattu edes jossain näistä kirjoista vähän enemmän. Kotipsykologi minussa mietti, että ehkä Austen ei halunnut kirjoittaa avioliitosta, häistä ja parisuhteesta, koska hän itse oli naimaton. Vaikka muuten pariskunnat  keskustelevat nokkelasti keskenään, lopussa dialogi katoaa ja kaikkitietävä kertoja ottaa vallan ja kuvailee lyhyesti tilanteen, jossa tunteet saavat vastakaikua ja toiveet täyttyvät. 

Tämä etäännytys toimi minulle latistavana elementtinä, sillä kun on lukenut pitkään näistä salaisista tunteista, halusin päästä myös sen suuren hetken imuun. Olen nähnyt melkein kaikista näistä kirjoista elokuvaversiot ja vaikka pidän siitä, että joissakin kohdin elokuvissa tapahtuu hoputusta ja joka ikinen kirjassa esitetty kohtaus ei tule kuvatuksi, niin kyllä elokuvia katsoessa jää kaipaamaan sitä jotain. Ja se jokin on korvattu sitten suuremmalla romantiikalla, kuin mitä kirjoista on luettavissa. Se, mikä kirjojen lopuissa jää rakkaudennälkäni tyydyttämättä, saan elokuvissa nauttia yltäkylläisenä.

Kirjoissa vilahtelevat sotilaat, vaikka muuten sota-aikoja ei kuvata. Austenin tuotanto ajoittuu Napoleonin aikaan, jolloin Englanti oli Ranskan kanssa sodassa. Kirjat keskittyvät aristokraattien, maanomistajien ja nousevan keskiluokan jännitteiseen kanssakäymiseen, mutta erityisesti Viisastelevassa sydämessä näkyy myös kuinka armeijan kautta miehet rikastuvat ja nousevat yhteisön arvostukseen ja täten haastamaan aristokraatteja. Englanti on "luokkaretkellä" ja ylpeiden henkilöhahmojen kautta näkyy kuinka vaikeaa heidän on sulattaa, että rikastuva keskiluokka astuu heidän juhlasaleihinsa tanssimaan.

Näiden kirjojen matkassa oli kyllä loistavaa matkata kohti 1700-1800 luvun vaihteen Englantia ja verrata Austenin kirjoja Suomen ensimmäisten naiskirjailijoiden teksteihin. Austen kirjoitti teoksensa nimimerkillä "By a Lady" ja myöhemmin markkinoinnissa käytettiin myös "By the Author of Sense and Sensibility" ja monet suomalaiset naiskirjailijat kirjoittivat myöhemmin nimimerkein. 

Kirjoissa oli mielenkiintoista myös seurata millaisia hyveitä naisilta odotettiin ja millainen oli miehen malli. Naisen koulutus nousi myös kiistelyn kohteeksi, erityisesti Elisabeth Bennet (Ylpeys ja Ennakkoluulo) puhui kiivaasti naisten koulutuksen puolesta. Intohimoa Austen etäännyttää, eikä kuvaa naispäähenkilöiden tunteita siinä hetkessä, vaan vasta myöhemmin. Marianne (Järki ja tunteet) on yksi mielenkiintoisimpia hahmoja Austenin kirjoissa, sillä hän tahtoo rikkoa naisiin kohdistuneita odotuksia ja sovinnaisuussääntöjä ja lähettelee esimerkiksi rakkauden kohteelleen öisin kirjeitä, mikä on erittäin sopimatonta tuona aikana, koska he eivät ole kihloissa. Nainen ja mies eivät saaneet olla keskenään kirjeenvaihdossa, elleivät he olleet kihloissa (tai perheenjäseniä).

 

Jos kuitenkin Ylpeys ja ennakkoluulo ja Järki ja tunteet ovat puhkikulutettuja ja liian tuttuja, niin suosittelisin itsellenikin yllätyksenä Viisastelevaa sydäntä seuraavaksi luettavaksi. Olin pitkästyä siinä alussa ja ajattelin, että kirja on vain saman asian toistoa, mutta kirja oli itseasiassa hyvinkin viehättävä ja mielenkiintoinen. Kasvattitytön tarinan päähenkilö on niin ärsyttävä, eli mikäli sen kestää, niin kirja on pituudestaan huolimatta nopeasti luettu. Siinä kannattelee ikävien ihmisten lumo, he ovat kirjan jännittävimpiä hahmoja. Emma oli aika ennalta-arvattava (toisaalta saman syytöksen voisi antaa näille kaikille) ja ehkä senkin tarinan tuttuus häiritsi lukemista, sillä olin siinä vaiheessa jo vähän kyllästynyt Austeniin. Northanger Abbey on lyhyt ja juonenkäänteet tapahtuvat nopeammin kuin muissa kirjoissa, joten sen vetovoimaisuus oli siinä, muuten se ei jää näistä päällimmäisenä mieleen. Se on myös kuuluisin parodia goottilaisesta kirjallisuudesta, päähenkilön Catherine lukee goottilaista kirjallisuutta liikaa, jolloin hän näkee murhia ja uhkaavia tilanteita kaikkialla.