Suureen maailmaan on ensimmäinen lukemani Ulla-Lena Lundbergin kirja. Finlandiavoittaja Jää on edelleen hyllyssäni lukematta, ja omistan myös muun muassa Leon, joka on tämän kyseisen teoksen edellinen osa. Työtehtävän myötä päädyin sitten aloittamaan Lundbergin tuotantoon tutustumisen vuonna 1991 julkaistusta teoksesta, joka nimensä mukaisesti vie lukijan kauas suureen maailmaan ja sitten niin lähelle, mutta ainakin minulle aina niin eksoottiseen Ahvenanmaahan.
Itse asiassa Suureen maailmaan on Ahvenanmaa-trilogian toinen osa, päätösosassa Mitä sydän halajaa eletään ilmeisesti jo kirjoittamisajankohdan nykyaikaa, 1990-luvun loppua. Leo sijoittuu 1800-luvulle, lukemani kirja lyhyempään ajanjaksoon mutta historiallisesti monella tapaa merkittävään murroskohtaan 1900-luvun alusta 30-luvulle asti.
Kirjan voi lukea kyllä täysin itsenäisenäkin, sillä minulle ei tullut juurikaan tunne, että pitäisi tuntea henkilöiden taustoja, mutta kiinnostuin heistä kyllä sen verran, että haluan lukea koko trilogian, ehdottomasti. Vaikka pakko kyllä myöntää, että luulen Lundbergin kehittyneen kirjoittajana ja tarinankertojana huimasti, sillä oletukseni muiden lukukokemusten perusteella on, että Jää on todella upea teos. Suureen maailmaan on kyllä hieno lukukokemus, mutta ei vielä mitenkään poikkeuksellinen historiallinen romaani. Tarina on monisyinen, sillä tietysti ajankohta tarjoaa jo jännitystä mutta lisäksi elämänmenon kuvaus neljän veljeksen ja yhden vävypojan kautta maalla, merellä ja usealla eri mantereella tuo väriä, tapahtumia ja uusia ajatusvirtoja tekstiin. Henkilöitä on heidän lisäkseen runsaasti muitakin, sukua, kyläläisiä – kateellisia ja myötämielisiä.
Pidin erityisesti liioittelevan ja vähän ilkikurisen Leonardin osuuksista. Hänen Amerikan-matkallaan teos myös alkaa, ja Suomessakin hän elää vielä kuin pieni amerikanherra taskussaan. Vakavamielisempi, itseään tuhlaajapojan veljeksi kutsuva pappismies Isidor on toinen suosikkini. Ja ihan päinvastaisesta syystä kuin Leonard. Hän on taas realistisempi toimisssaan mutta ei mitenkään synkkämielinen hahmo, jonka kerronta olisi tympeää tai valjua. Isidor joutuu pitämään monia lankoja käsissään ja silti tuntuu, että hän on tunteiden edessä saamaton nahjus. Merikapteenina toimivien kaksoisveljien tarinat ovat ihan mielenkiintoisia, mutta selvästi en niin laivan kyytiin halaja, sillä juuri heidän osuutensa olivat paikoin pitkästyttäviä.
Leonardin kautta tulee myös sisällissotakuvaukseen poikkeuksellinen näkökulma. Entä jos ei ole kenenkään puolella vaan oikeastaan viihtyy kaikkien seurassa työläisistä maanomistajiin. Tarvitseeko silloin pelätä ketään vai oikeastaan vähän kaikkia?
Kiinnostava teema, joka tuntuu taustalla ja henkilöiden puheissa on se, kuinka yhteisöllisyys ja kylämäisyys alkaa kadota ja ihmisiä riepottelee paitsi sodat ja muut yhteiskunnalliset murrokset, niin myös halu lähteä kotoa merta edemmäs.
Jään ja Marsipaanisotilaan myötä kiinnostuin muistakin Lundbergin teoksista, joten joskus varmaan tartun tähänkin. En kuitenkaan pidä kiirettä. :)
VastaaPoistaKiva että bloggaat vanhemmistakin kirjoista! Minullakin on tuo hyllyssä, olen joskus ostanut kirpparilta ja odottaa lukemista... Jää oli kyllä hyvä, palkintonsa ansainnut. Joskus kauan sitten olen lukenut Kuninkaan Annan.
VastaaPoista