Raisa Lardot: Jotain häikkää

Pihin naisen elämää -blogissa törmäsin Raisa Lardotiin. Hän ei ole minulle kirjailijana entuudestaan tuttu, joten ostin hänen viime vuonna ilmestyneen teoksensa Jotain häikkää (Schildts, 2011) ja ajattelin lyhyiden humorististen tarinoiden myötä tutustua hänen tuotantoonsa. Hän on kirjoittanut enemmänkin näitä pikku tarinoita, "raisoja", kuten Eläimellisiä tarinoita -teoksen takakannessa hauskasti kuvataan. Nämä yhden kahden sivun oivallukset olivat omiaan luettavaksi lukujumituksen aikana, sillä jutun juonesta saa kiinni nopeasti ja ennakkoluuloisten kertojien ja henkilöiden hajatuksia lukee sopivina annoksina sieltä täältä ilman että kokonaisuus kärsii, vaikkei koko teosta luekaan kerralla.

Jotain häikkää on 135-sivuinen teos, jonka jokaisessa tarinassa henkilöillä on nimensä mukaisesti jotain häikkää. Heillä on ongelmia parisuhteessaan tai naapureiden kanssa, he ovat ennakkoluuloisia maahanmuuttajia kohtaan tai muuten vain sekopäisen luulotautisia omasta olemassaolostaan. Osa on ärsyttävän sievisteleviä ja pikkusieluisia ihmisiä, joita ei voisi sietää, jos joutuisi omassa arjessaan kohtaamaan. Osa taas haluaisi olla avarakatseisempi, kuin mitä oikeasti pystyy tai luonnostaan osaa olla.

Se tapahtui Amsterdamissa. Olin juuri aikeissa ylittää vilkasliikenteistä katua ja toinen jalkani oli jo astumassa jalkakäytävän reunan yli, kun minuun tarraudutin äkkiarvaamatta rajusti takaapäin.
Käännähdin. Käsi piti minua yhä otteessaan.
Se oli musta.
Järkytys oli salvata hengitykseni.

Tilanne laukeasi nopeasti. Tajusin että mies oli riuhtaisullaan pelastanut minut viime hetkellä jäämästä auton alle. Kiitin häntä niin kauniisti kuin vapisemiseltani kykenin. Mies hymyili ja jatkoi matkaansa. Minä sen sijaan mietin vielä pitkään, ehtikö pelastajani nähdä kauhistuneen ilmeeni ja oliko hän tajunnut pelästykseni todellisen syyn.

Osa 65 tarinasta on niin nerokkaan hauskoja, sillä niissä näyttäytyy tuttu mielensäpahoittaja-ihminen, mutta Kyrön karvahattuiseen vanhaan mieheen verrattuna teoksen henkilöhahmojen runsaampi kavalkadi näyttää laajemmalla spektrillä ihmismieltä ihmetyttäviä asioita. Mutta niin kuin on hyviä, on myös huonoja. Tai ei niinkään huonoja, vaan mitäänsanomattomia ja helposti unohdettavia. Lukemisen aikana ehtii jo miettiä jotain muuta, vaikka kyse on vain parista sivusta. Jokin ei vain pidä otteessaan. Joskus sama vitsi ei vain jaksa naurattaa tai tarinan fokus on niin mielenkiinnoton, että sitä kuin varkain hyppää jo seuraavaan ja toivoo parempaa aloitusta. Repivämpää hauskuutta.

Onneksi niitä on, ja Lardotiin tutustuminen oli positivinen lukukokemus. Anne-Mari Ahosen suunnittelema kansi sopii teokseen kuin kirja kesään. Monenlaiset epäilevät kasvot tuijottavat toisiaan ja maailmaa luullen koko ajan olevansa kaiken sen epäluulon ja ennakkoluulon ulkopuolella. Lukiessani törmähtelin myös itse miettimään, että kenen mielestä olen epäilyttävä ja keitä itse tarkastastelen peitellysti tai peittelemättä asenteellisesti.

Neuroottinen teos, jonka tarinoita suosittelen sopivina parin tarinan annoksina.

Raisa Lardot: Jotain häikkää. Schildts, 2011. 135s. Kansi: Anne-Mari Ahonen.