Nyt useamman novellin lukeneena en voi kuin hämmästellä sitä idearikkautta ja variaatioita, mikä rakentuu tarinoiden taakse. Jokaisesta voisi kasvattaa pidemmän romaanin, mutta Munron tyyli on kirjoittaa tiiviisti ja tarkasti, hänen henkilögalleriansa antaisi myöten laajempiinkin teoksiin, mutta ne ovat silti uskottavasti motivoituja ja kiinnostavan kompleksisia näihin "pienoisromaaneihin". Munro-viikonloppu paisui yli odotusten, sillä novellit eivät ole mitään pikalukukamaa, vaan monimuotoisia, monimutkaisia ja monitulkintaisia, joiden avoimet alut ja loput jättävät lukijan omille tulkinnoille paljon tilaa. Jos kirjahylly on pieni, eikä sinne halua säilöä kuin sellaisia kirjoja, joissa riittää luettavaa useammalle kierrokselle, niin suosittelen vilpittömästi Munron teoksia. Ne eivät ole kerralla selviä, eivätkä ne jätä rauhaan.
Aikuiseksi kasvamisen traagisuus ja lasten viattomuuden säilyttäminen
Julkisia salaisuuksia -teoksen novelli "Vandaalit" toi mieleeni Liian paljon onnea -kirjan "Lastenleikkiä". Sitten löysin monia muita yhteyksiä siinä, miten Munro kuvaa lapsia novelleissaan. Hän leikittelee lapsuuden viattomuudella usein kääntäen totutut kuvausmallit ja -asetelmat päälaelleen. Lapset eivät ole viattomia, eivätkä erityisen siloteltuja ja suloisen naiiveja, vaan rohkeasti Munro näyttää lapsen julmemman ja rumemman puolen. Miten kaksi tyttöä liittoutuvat keskenään kohdatessaan erilaisen, heitä kovasti ihailevan ja mukaan leikkeihin pyrkivän kehitysvammaisen tytön lastenleirillä. Kuinka julma on poissulkemisen tahtotila molemmissa, ja miten he nauttivatkaan nimenomaan kiusaamisesta, että siitä muodostuu tärkeämpi osa leikkiä kuin kahdestaan olemiseen pyrkiminen. "Vandaalit"-novellissa lapset joutuvat eläintentäyttäjänä työskentelevän pedofiilin käsiin. Tyly novelli, jossa lasten kohtalo sekoittuu pedofiilin ammatinharjoittamiseen ja keinotekoisen luonnontilan ylläpitämiseen. Molemmat ovat julmaa luettavaa, joissa arkielämän aggressio näyttäytyy taitavimmillaan. Hyvän naisen rakkaudessa lasten viattomuutta taas halutaan säilyttää, ja aikuisten tahmainen ja saastainen todellisuus piilotetaan heidän katseiltaan. Ruumis siistitään nopeasti pois katseilta, ja kun lapset tulevat sisälle ulkoa, aikuiset koristelevat kakkua nonparelleilla. Jotain kauniin yksinkertaista ja tavanomaista rinnastetaan samassa tilanteessa kauheisiin tilanteisiin.
Toisaalta Munro kuvaa myös henkilöitä, jotka ovat torjuneet jonkun lapsuudessa tapahtuneen traumaattisen kokemuksen ja jotka ovat siksi aikuisena kompleksisia tapauksia. Raivoa ei osata suunnata oikeaan kohteeseen tai sisällä kihisevästä salaisuudesta halutaan viimein vuosien jälkeen tehdä julkinen. Suketus kertoo blogissaan Karkulainen teoksen novellista "Syntejä ja rikkomuksia" näin: "hämmentävä yhdistelmä painostavaa uhkaa ja kevyttä otetta. Lauren on nuori tyttö, perheensä ainokainen, joka on muuttanut boheemien vanhempiensa kanssa uuteen kaupunkiin. Menneisyys tunkee pyytämättä keskelle perheen elämää, ja lopulta kaappien ovet on avattava, vaikkei kukaan haluaisi."
Salaisuudet paljastuvat aina, mutta lukijan mielikuvituksen varaan jää usein loppupisteiden yhdistäminen ja tarinan jatkaminen haluamaansa suuntaan. Pidän tästä lukijan haastamisesta, saatoin novelleille keksiä useamman mahdollisen lopun ja taas toisinaan suljin kirjan suuren hämmennyksen vallassa, mitä nyt? Samaan tapaan kuvaa Maria blogissaan ensimmäisen Munron teoksen lukukokemusta: "Luin kirjaa verkkaisesti ja keskittyen, mutta silti päästyäni ensimmäisen novellin loppuun jouduin toteamaan, että olisi pitänyt lukea vielä hitaammin. Muutaman novellin luinkin kahteen kertaan, enkä silti ollut varma siitä, mitä oikein tapahtui. Munron lauseet ovat yksinkertaisia, mutta merkityksillä ladattuja."
Sairaus ja kuolema monen novellin katalysaattorina
Useammassa lukemassani novellissa avainhenkilö on hyvin sairas. Viha, ystävyys, rakkaus -kokoelmassa on useampi kuolemansairas henkilö. "Lohtu"-novellissa parantumattomasti sairas mies tekee itsemurhan naisen ollessa poissa, ja vaimo on sairastua itsekin pahasti yrittäessään löytää viimeistä kirjettä ja hyvästijättöä mieheltään. Lohtu löytyy lopulta suudelmasta, mutta kaikki tapahtumat käynnistyvät sairauden ja kuoleman synnyttämästä jännitteestä. "Ponttoonisilta" kulminoituu myös suudelmaan.Novelli on hyvin pieni, yhden kohtauksen kertomus syöpäsairaan ja tämän vuoksi itsetuntonsa menettäneen naisen herkästä kohtaamisesta nuoren miehen kanssa. Vaikka näin blogitekstiin muutamia novelleja tiivistämällä syntyy vaikutelma, että kaikki Munron novellit ovat synkkiä, niin avoimien loppujen ja arjen kauniiden asioiden myötä tarinat saavat myös lempeä ja lohtua.
Kirsi kirjoittaa blogissaan Kerjäläistytöstä, jonka loppuvaiheen novellissa kuvataan poraavasti dementiakodin arkea: "Ajankuvauksessa Munro on myös mestari. Kirjan loppuvaiheissa ollaan varmastikin jo 1970-luvulla, Flo on joutunut vanhainkotiin dementoitumisen takia. Flon asunnon sotku on armottoman tunnistettava. Juuri sellaista muistinsa menettäneen vanhuksen asunnossa on."
Uhkaava, painostava tunnelma vs. hauska tarina
Kerjäläistytön kuvataan olevan epätavallinen Munron tuotannossa, sillä sen huumori ja hauskuus tuntuvat lukiessa pitkin kertomuskokoelmaa, eivätkä ne ole niin hirveitä ja kauhistuttavia kuin useimmat muut teokset. En ole itse vielä lukenut Kerjäläistyttöä, joten en tiedä omakohtaisesti sanoa, että kuinka paljon teos poikkeaa muusta linjasta. Minulle Munro on arkirealisti, joka sotkee tarinoihin paljon groteskeja ja absurdeja piirteitä. Ne ovat näennäisen helppoja, mutta niistä avautuu niin laaja ja yksityiskohtainen maailma, etten voi kuin ihastella kuinka mielikuvituksellinen hän on.
Yle radion Naiskertojat-sarjassa Kerjäläistytön hauskoja piirteitä kuitenkin korostettiin suhteessa muuhun tuotantoon: "Siinä on koko ajan nauru rivien välissä." Suomentamaton esikoiskokoelma Dance of the happy Shades soljahtaa taas enemmän kauhukertomusten genreen. Osa novelleista tuntuu kauhukertomuksilta, mutta yhtäkään kovin hauskaa tarinaa en ole vielä lukenut. Selvästi hän kuitenkin hallitsee monta erilaista genreä, vaikka pääasiallisesti (mielestäni) kirjoittaa enemmän juuri arkirealistisia tarinoita, joiden yllä häilyy tumma tunnelma.
Millainen on Munro-novelli?
Nostin yllä muutamia piirteitä esiin, mutta olisin voinut enemmänkin kirjoittaa yleisistä linjoista, jotka tekevät lukemistani novelleista munromaisia. Tiedän, että tulen lukemaan kaikki hänen suomennetut teoksensa, sillä pidän siitä, kuinka paljon näistä kertomuksista saa irti. Olen viehättynyt myös siitä, että vaikka olen lukenut jo jonkin verran kirjoja ja perustunteiden (rakkaus, viha, suru, kateus, mustasukkaisuus, pelko, kauhu, väsymys...) kuvailu on tuttu, yllätyn joka kerta Munron novellien äärellä. Hän osaa taitavasti kirjoittaa arjesta tekemättä siitä arkista. Esimerkiksi lukiessani "Albanialainen neitsyt" -novellia pysähdyin kertakaikkisesti miettimään, että mistä ihmeestä hän keksii nämä tarinansa. Eihän kukaan tee maalia jokaisesta rankkarista, mutta minulle Munron huonoimmatkin ovat riittävän hyviä.
Hän kirjoittaa niin luontevasti monien eri aikatasojen läpi, hän rakentaa novellinsa usein epäkronologisesti, sotkien eri kerroksia. Hän sotkee arkea ja taikaa. Hän voi saada eheän tarinan kirjoittamalla sekä avoimen, mystisen alun ja täysin avoimen lopun. Kokoelmassa säilyy kaari, vaikka usein novellit kuuluvat toisiinsa hyvin löyhästi. Samojen teemojen toistuminen ei käy pitkästyttäväksi, sillä teksteissä on erityinen oma tarinansa. Fiktiiviset hahmot tuntuvat nopeasti läheisiltä ja oikeilta ihmisiltä, vaikka ajanjakso on usein nykyajasta katsottuna syvällä menneessä tai useiden vuosikymmenten päässä, tuntuvat tapahtumat ajattomilta ja maanrajoja rikkovilta. Usein liikutaan Munron kotiseudulla, Kanadassa ja maalaiskylissä, mutta ihmiskuvaus ei pönäköidy pelkästään yhden kortin ihmeeksi. Kuka tahansa voi löytää novelleista jotain tuttua, tai sitten jotain niin kamalaa, että sitä voi vain miettiä, miksi ihmeessä tällainen kirjallisuus on niin vetovoimaista, ettei sitä malta jättää kesken.
Alun perin pelkäsin, että useamman novellin lukeminen käy raskaaksi ja kaipaisin pitkien romaanien pariin, mutta en voisi olla enempää väärässä. Aion jatkaa lukemattomien Munrojen pariin tämän jälkeen, sillä näiden äärellä olen kyltymätön. Kiitos kaikille lukukimppaan osallistuneille!! Mukava, että Munro viehätti meistä niin monia ja toivottavasti nekin, jotka eivät ole vielä lukeneet Munroa innostuvat muiden bloggauksista hänen tuotantoonsa tarttumaan. Hänelle toivon rutkasti blogisavuja, sillä muutamaa poikkeusta lukuunottamatta hänen teoksistaan löytyy aika vähän bloggauksia.
Lähteet:
Alice Munro: Viha, ystävyys, rakkaus
Alice Munro: Julkisia salaisuuksia
Ylen Naiskertojat-kirjallisuusohjelma Munrosta
Muiden blogit
Hieno analyysi Munron tuotannosta, kiitos! Kerjäläistyttöä en kyllä kovin humoristiseksi sanoisi, vaikka kieltämättä joitakin koomisiakin piirteitä Rosen elämässä on nähtävissä. Esimerkiksi hänen miessuhteensa aikuisella iällä ovat paikoin ihan hauskojakin, mutta eivät ne Rosea naurata. Flota voisi myös naureskella, jollei hahmo olisi niin pelottavan realistinen.
VastaaPoistaEn nähnyt huumoria hakkaavassa isässä, syöpään kuolevassa isässä (tämä kuvio selvästi toistuu Munrolla) tai köyhyydessä, en vaikka Rose mielellään myöhemmällä iällä kauhistutti ystäviään näillä tarinoilla. Ei naurattanut välituntikohtaus, jossa isoveli raiskaa kehitysvammaisen siskonsa koulun huussissa muiden yllyttäessä. Kyllä sitä raadollisuutta ja kauhua oli Kerjäläistytössä enemmän kuin huumoria. Tai sitten olen vain tosikko. MOT.
Mie ihmettelinkin, kun luin sinun arvion, että onpa jännä että tästä niin tuossa Ylen ohjelmassa puhuttiin hauskana. Kuvailusi perusteella kuulostaa ihan "perusmunrolta". Vähän mietin, että mikä siinä on, että nämä kauhut niin kiinnostavat, mutta onneksi Munro sisällyttää aina mukaan lempeyttä ja hyvää, että lukeminen ei tunnu liian raskaalta. Ja: oikeastaan lukeminen saa välillä tuntuakin vaikealta, kipupisteitä hierovalta.
PoistaMinun Munro-viikonloppuuni kuului novellikokoelma Viha, ystävyys, rakkaus. Eniten pidin niminovellista, jossa arkisen näköisen taloudenhoitajan elämä muuttuu teinityttöjen tehtyä hänelle pilan. Novellin päähenkilö, Johanna, on ennen kaikkea käytännöllinen, hyvä työihminen jonka elämään astuu ensimmäistä kertaa romantiikan mahdollisuus. Vahvana naisena Johanna ottaa itse ohjat käsiinsä eikä jää odottelemaan kohtalon puuttumista peliin sen enempää.
VastaaPoistaToinen suosikkini oli kokoelman päättävä novelli Karhu tuli vuoren takaa, jossa kertojana toimiikin vaihteen vuoksi iäkkäämpi mies, Frank. Hänen vaimonsa Fiona alkaa unohdella asioita ja hänet on lopulta pakko sijoittaa hoitokotiin. Frank myös tarjoaa meille välähdyksiä pitkästä avioliitostaan ja sen alusta omasta näkökulmastaan. Novelli kuvaa hienosti paitsi sitä, miten vaikeaa on seurata pitkäaikaisen puolison persoonallisuuden muuttumista, myös valtasuhteiden vaihtelua pitkän avioliiton aikana. Alun perin voimakkaasta ja kiehtovasta Fionasta tulee petetty kotirouva. Mutta kun Fiona joutuu hoitokotiin hän kokeekin romanssin toisen hoidokin kanssa, ja Frank joutuu toimimaan sivustakatsojana.
Kokoelmassa oli myös monta muuta hyvää novellia, eikä yhtään huonoa. Kaikkein mieluiten olisin kuitenkin lukenut niitä hitaasti, makustellen. Näin yhteen viikonloppuun ahdettuina ne eivät kaikki päässeet yksilöinä tarpeeksi esille. Nyt aloin jo mielestäni erottaa Munrolle tyypillisiä teemoja, ja sekoitin ehkä hieman novelleja aikaisemmin tänä vuonna lukemaani kokoelmaan Liian paljon onnea.
Ensimmäinen lukemani Munro oli Kerjäläistyttö, johon en oikein innostut (eikä se kyllä minustakaan ollut hauska). Ehkä olin silloin väärässä mielentilassa Munron lukemiseen? Onneksi tulin kuitenkin jatkaneeksi Munron parissa. Nyt on takana kaksi hyvää lukukokemusta ja monta kirjaa on vielä lukematta. Munro-viikonloppu oli oikein mukava kokemus, kiitoksia Hanna!
Kiiiiiitos tästä postauksesta! Todellinen syväluotaus! Minulla oli samankaltaisia ajatuksia, kun tutustuin Munroon ensimmäisen kerran tuossa keväämmällä vai oliko se jo talvella. Ehdottomasti haluan lukea häneltä enemmänkin novelleja. Ne ovat niin syviä, niin helppoja lukea mutta täynnä merkitystä. Ja oi, miten hän osaa luoda tunnelmia!
VastaaPoistaHieno teksti hienosta kirjailijasta. "..arkirealisti, joka sotkee tarinoihin paljon groteskeja ja absurdeja piirteitä", juuri näin! Ja juuri tätä minä kirjallisuudessa rakastan!
VastaaPoistaOli todella mahtavaa, että innostuit järjestämään tällaisen kimppaluvun, muuten olisin lykännyt ja lykännyt Munron kokeilemista. Nyt en sitten malttaisi odottaa, että ehdin lukea häntä lisää.
En ole vielä lukenut yhtään Munroa, mutta tämä auttaa varmasti sulattelemaan ja avaamaan teoksia jahka saan ensimmäisen niistä hyppysiini. :) Tackar och bockar... tms. (ei ole ruotsia ihan parhaassa terässä!)
VastaaPoistaOsallistumiseni tähän Munro-viikonloppuun jäi harmillisen ohueksi, sillä ehdin lukea viime viikonloppuna vain yhden novellin. Lainasin kirjastosta kokoelman Liian paljon onnea, josta lukaisin avauskertomuksen Ulottuvuuksia. Huh, minkälainen novelli se olikaan. Synkkä, ahdistava, mutta kuitenkin toiveikas. Perhesurmista saa lukea valitettavan usein lehdistä, tämä novelli tarjoaa yhdenlaisen kuvauksen siitä, mitä taustalla voisi olla.
VastaaPoistaTämä teemaviikonloppu oli mielenkiintoinen tapa saada jonkinlainen käsitys aiemmin täysin vieraasta kirjailijasta. Kiitos siis ideoinnista ja kattavista esittelyistäsi ja analyyseistasi :) Tulen ehdottomasti palaamaan Munron pariin jatkossa.
Minä luin Munro-viikonloppuna jo aiemmin aloittamastani Karkulaisesta novellitrilogian Tilaisuus, Pian ja Hiljaisuus. Kaikissa kolmessa novellissa seurataan saman naisen, Julietin, elämää. Ensimmäisessä novellissa hän kohtaa tulevan miehensä (joka tulee olemaan hänen _avo_puolisonsa, tavatonta ja vähän paheksuttavaakin 60-luvun Kanadassa!), toisessa hän palaa lapsuudenkotiinsa näyttämään pientä Penelope-tytärtään vanhemmilleen, ja kolmannessa hän on menossa tapaamaan jo aikuistunutta tytärtään, joka yllättäen katkaiseekin kaikki siteet äitiinsä. Novellit olivat hieno kokonaisuus, ja kuitenkin ne toimivat täydellisesti myös yksittäisinä kertomuksina. Munro kuvaa oivaltavasti ja toisaalta ihailtavan pienieleisesti niitä pieniä hetkiä ja valintoja, jotka saattavat vaikuttaa ihmiseen tämän loppuelämän ajan.
VastaaPoistaNovellien lukemisen lisäksi katsoin Ylen Teemalta tulleen, Munron novelliin perustuvan elokuvan Kaukana poissa (josta sinä silloin vinkkasitkin!). Elokuvakin oli hieno, vain vähän romantisoitu kuvaus muistisairaan ihmisen elämästä ja erityisesti omaisen tuntemuksista tämän eläessä Alzheimerin tautia sairastavan ihmisen kanssa.
Kiitos tästä Munro-viikonlopusta ja -postauksesta Hanna! Karkulainen on edelleen vähän kesken, mutta tiedän jo nyt löytäneeni uuden suosikkikirjailijan elämääni! :)