Edith Södergran: Maa jota ei ole (1925)
Alkuperäinen teos: Landet som icke är
Suomennos: Pentti Saaritsa
En ole vuosiin lukenut Södergrania. Joskus nuorempana vähän, mutta silloin taisin enemmän samastua siihen tarinaan, että nuori runoilija oli kirjoittanut näitä runoja sairaana ja ennen kuolemaansa. Södergran kuoli tuberkulosiin vain 31-vuotiaana, ja jotenkin minulle on tuolloin nuorempana, miksei toki myöhemminkin, hänen runoudessaan korostunut aina jonkinlainen kaunis kärsimys. Opiskeluaikoina tentin Södergranin Dikter-teoksen, mutta tätä Ylen 101 kirjaa -listan vuoden 1925 teosta, Maa jota ei ole, en ole aiemmin lukenut.
Tuntuu, että marraskuinen melankolia on tarttunut kaikkialle. Ajattelin, että tavallaan niin kliseisen sopiva hetki lukea teos, joka on koottu ja julkaistu Södergranin kuoleman jälkeen. Yllätyksekseni runoissa korostui myös ihan toisenlaisia asioita kuin mitä odotin, yleistin tai lähdin hakemaan. Tunnistin jotain leikkisää ja juhlallista. Lisäksi löysin runoja, joita jäin siinä aamun metrossa, oranssinpunaisessa väriloistossa miettimään. 'Vaarallisia unia' kehotti hylkäämään yölliset painajaiseni, ne monet turhat ajatuskehät, joita saattaa stressaantuneena ja unettomana yöllä pyöritellä tietämättä oikein, nukahteleeko välillä vai onko valvonut pitkään. Tuntuu tietysti vähän väsyttävälle puhua runoista lohtupuheena, mutta huomasin pohtivani, että jonain toisena hetkenä en olisi ehkä jäänyt miettimään juuri näitä säkeitä. Eri hetkillä jotkin sanat vain korostuvat toisia enemmän. Ja huomasin hymyileväni runon minälle.
Sitten mukana olikin se lukemisen leikki, jossa ollaan runon matkassa hyväiltävänä prinsessana tai 'Kohtaaminen'-runon kolmas neito, joka ei kulje kohti rakkautta tai kuolon tuomaa armahdusta vaan valitsee jotain vähemmän ilmiselvää itselleen. Kunnes tulee metromatkan aikana 'Marraskuun aamu', jossa ollaan tosiaan marraskuisessa aamussa ja ensimmäiset hiutaleet vaipuvat maahan. Runon alle on kirjoitettu lokakuu 1922, joten pystyn ajallistamaan runon Södergranin viimeiseen talveen. En ole varma, miten runon lukisin, ymmärränkö sen oikein, miksi näen siinäkin jotain pilkettä ja iloa, vaikka sanat ovat surullisia ja tunnelma profetoiva, ylistävä. Näen iloa yhtäkkiä siellä, missä voisi surua lukea.
Kun suljen kirjan jostain kohtaa ja kävelen metrolta töihin, mietin asioita, jotka eivät enää liity teoksen sisältöön vaan pikemminkin sen julkaisuun. Maa jota ei ole ei ole Södergranin itsensä kokoama teos, sen olin lukenut ennen runoihin tarttumista Wikipediasta. Vaikken kaikkia yksityiskohtia enää muista, miksi kirjan toimittanut Elmer Diktonius ja teoksen esipuheen laatinut Hagar Olsson riitautuivat, jäin miettimään sitä, kuinka paljon nimenomaan tämä postuumisti julkaistu teos on luonut myyttiä kuolemansairauden säkeistä näissä runoissa.
Löysin tietysti myös runoja, jotka olivat surullisempia. En sentään kaikessa nähnyt prinsessoja, romantiikkaa, karnevaalia, leikkiä. Joidenkin runojen jälkeen oli vuosiluku, joista näin, että Södergran on kirjoittanut ne kaaoksen aikaan, sisällissodan aikana. Voisi olettaa, että nämäkin kokemukset olisivat runoihin vaikuttaneet. Yllätyin, kuinka vähän sellaista yhteiskunnallista puhetta löysin – tai osasin niistä runoista lukea. Luin myös säkeitä, joissa "pelkkää pimeyttä on ympärilläni" ja kuolemaa ja kohtaloa tervehditään siinä missä elettyä elämääkin. Mutta sitten näiden jälkeen taas korostui veikeämmät, iloiset säkeet, joissa istutaan pilven päällä laulamassa ja "alas maahan tipahtelee elohopeaivanaurua – siitä kasvaa kutinaruohoa ja tuulenkukkahahtuvia".
Nimikkoruno 'Maa jota ei ole' on mahtipontisempi kuin moni aiemmin lukemani. Se ei nouse suosikkeihini, vaikka runon abstrakti maa jättääkin minut pohtimaan vielä, mikä se tällainen maa on. Mikä sellainen maa olisi minulle?
Kivasti kirjoitettu. Luin tuon "Marraskuun aamun" netistä ruotsiksi ja totesin, että siinä Södergran-kokoelmassa, joka minulla on (suomentajana Uuno Kailas, teos "Kultaiset linnut"), on runo suomennettu nimellä "Lokakuun aamu"!
VastaaPoistaLukaisin joskus niitä Södergranin kirjeitä, joita hän oli lähettänyt Hagar Olssonille ja minulle tuli tuosta Marraskuun aamusta semmoinen olo kuin Södergran siinä luopuisi aikaisemmin ihailemistaan Nietzschestä ja Rudolf Steinerista oppimestareina ja hakeutuisi perinteiseen tapaan Raamatun oppien huomaan. Ja kuten tuossa tekstisi lopussa viisaasti toteat myös Marraskuun maan voi jokainen lukija nähdä sellaisena kuin oman elämänsä taikapiirille sopii.
Minua harmittaa, etten osaa ruotsia niin hyvin, että pystyisin lukemaan Södergrania alkukielellä, mutta onneksi hyvät suomentajat jeesaavat meitä kielipuolikkaita.
PoistaMinulle heräsi halu lukea Södergranista tutkimusta ja noita kirjeitäkin (onkohan niitä suomennettu?) ja enemmänkin tästä Olssonin ja Diktoniuksen riidasta.
Juu, en minäkään osaa ruotsia riittävän hyvin runoja lukeakseni pelkästään ruotsiksi.
PoistaEdith Södergranin Hagar Olssonille lähettämät kirjeet suomensi Pentti Saaritsa. Siinä kirjassa ei mainita Olssonin ja Diktoniuksen riidasta.
Onkohan sitten jotain wikipedia-huijausta koko riita..
PoistaLöysin kumminkin siitä kirjasta (Hagar Olsson: Edith Södergranin kirjeet) sivulta 170 Hagar Olssonin oman maininnan jonka mukaan Olsson olisi suuttunut Diktoniukselle siitä, että Diktonius oli houkutellut hänet toimitustyöhön uuteen lehteen, Ultraan, modernistiseen kirjallisuusjulkaisuun, jonka taustalta löytyikin vasemmistolaisia näkemyksiä.
PoistaMistään wikipedia-huijauksesta (?) en ole tietoinen. Wikipediasta löytyy Ultra-lehteä koskeva artikkeli, jonka mukaan Diktonius ja Olsson olisivat riitaantuneet muusta asiasta kuin poliittisista näkemyksistä. Siitä artikkelista löytyy viitekin mistä tämä väite on peräisin.
Todella hienosti peilaat runojen tunnelmia omaan työmatkaasi metrossa, marraskuussa. Melkein tekee mieli lukea Södergrania, mutta luulen että luen mieluummin tällaista tähän päivään suodatettua mietiskelyä :)
VastaaPoistaKiitos sanoistasi. Melkoinen kunnia tietysti, että joku lukee mietiskelyäni runoista mieluummin kuin runoja, mutta kehotan lukaisemaan myös muutaman runon. :)
PoistaMinunkin on pakko kehua kirjoitustasi, vanhojen runjen linkittäminen metroon ja työmatkan tunnelmaan kuvaa totisesti nykyihmisen lukuhetkeä. Luin Södergranin runoja yliopistolla johonkin kirjallisuuden lukupiiriin ja ihastuin niihin kovasti. Luen tosin hirveän vähän runoja, pitäisi taas aloittaa vaikka näiden tuttujen runoilijoiden avulla.
VastaaPoistaTosi paljon kiitoksia! Mie innostuin kanssa, että pitäisi kaivaa enemmänkin esiin "vanhojen tuttujen" muita kokoelmia ja lukea aamumetrossa. Kuuntelen paljon äänikirjoja työmatkoilla, mutta oli myös oma sisäinen iloinen performanssini lukea runoja.
PoistaLuin juuri Södergranin Runoja-kokoelman ja kyllähän se vavahdutti taas. Runoudessa ehkä parasta on juuri tuo, että jokaisessa ajassa ja paikassa - metrossa, marraskussa - niistä löytyy jotain, johon voi tarttua. Tulee oivalluksia, joita ei ennen ole kokenut. Ennen tärkeät runot jäävät taustalle ja uudet nousevat puhuttelemaan suuremmin.
VastaaPoistaHyvin samanlaisia ajatuksia pyörittelin eilen ja toissapäivänä Södergranin parissa.
PoistaEdith Södergran on yksi kaikkien aikojen lempirunoilijoitani. Kirjoitat kiinnostavasti Södergranin monipuolisuudesta. Minullekin hän on ennen kaikkea näyttäytynyt sairaana ja kärsivänä runoilijana, mutta hän on paljon muutakin. Itseäni hämmästyttää se rohkeus ja voima, jota hänen runoudessaan myös on.
VastaaPoistaRuno Landet som icke är on ollut minulle rakkain runo -ja nimenomaan ruotsinkielisenä. Osaan sen myös ulkoa ja se löytyy kotoan kehystettynä. Löysin sen elämääni joskus, kun elämäni oli pelkkää kärsimystä ja se tiivisti silloiset tunteeni. Toisista kehyksistä löytyy myös Skogens ljusa dotter (Metsän vaalea tytär), joka onkin vallan toisenlainen ja valoisampi runo.
Oi, pidän tästä suuresti. Hienosti kirjoitettu.:)
VastaaPoista