Minua kummastutti tämä ajatus, sillä itse miellän uskottavankin tekstin silti aina fiktioksi. Henkilöt, tapahtumat ja heidän ajattelunsa on kuitenkin taiteilijan luomaa fiktiota, vaikka historialliset asiat olisi otettu selville ja kirjaan tehty paljon pohjatyötä. Ymmärrän silti kirjan sivistävän tarkoituksen ja nautin historiallisista tai yhteiskunnallisista kirjoista, joissa itsellänikin on varmuus siitä, että kirjoittaja on tutkinut asiaa, jotta tapahtumiin tulisi jonkin verran uskottavuutta. Silti fktio on fiktiota. Ja niin itse luen kaunokirjoja.
Jari Tervon uutuusromaani Layla on herättänyt kiivasta keskustelua uskottavuusongelmiensa takia. Lakimies Husein Muhammed moittii Tervoa siitä, että hän on mm. kirjoittanut päähenkilön nimen väärin ja sekoittaa muidenkin henkilöiden kurdinimiä. Naiset ovat saaneet miesten nimet jne. Toinen kurdilukija on ehtinyt Tervoa puolustamaan ja onhan kirjailijakin antanut asiasta haastattelun Uuden Suomen sivuille vastineeksi keskusteluun. Kyllähän virheet nimiasioissa ja muissa tiedoissa voivat heikentää teoksen lukumukavuutta ja uskottavuutta, mutta koska en ole teosta ehtinyt lukea ennen tätä keskustelua (enkä tosin vieläkään), niin en voi ottaa vahvasti kantaa suomalaisen lukijan kannalta. Tiedän kuitenkin, etten olisi kuitenkaan tunnistanut näitä virheitä, joita Hussein nosti esiin.
Miksi fiktion pitäisi olla faktaa? Tervo vastaa, että romaanissa todellisuus antaa periksi kaunokirjallisuudenlle. Fiktio vyöryttää faktan. Tällainen lähtökohta on lukiessa ollut itselleni helppo ja mukava tapa. Näin esimerkiksi absurdit, surrealistiset, groteskit, yliluonnolliset ja maagiset asiat on helpompi omaksua, koska teokselle ei lähtökohtaisesti aseta viivaa, jossa asiat menevät joko yli tai ali toden, jolloin kirja on auttamattomasti todellisuuden orja. Kirja on joko hyvä ja todentuntuinen tai huono ja epäuskottava. Ei.
Mutta pitääkö jonkun tietyn lajin olla uskottavampi kuin toisen? Onko joku kirjailija sellainen, johon luottaa kuin taikauskoinen jäniksenkäpälään? Onko puolestaan erityisen epäluotettavia kirjailijoita?
Kysymys kiinnostaa erityisesti oman lukemisen kannalta, sillä lukemisen tavat ja tottumukset kiinnostavat tämänkin kysymyksen ympärille. Huomaako sitä kuitenkin tipahtavan vähän kärryiltä silloin kun todellisuutta venytetään ja tiukemmin, haluaako sitä luottaa lukemaansa.
En ole vielä itse ärsyyntynyt mistään "epäoikeasta" kirjoissa, JOS kieli ja juoni ovat vieneet mennessään. Sitten taas joskus, jos jo alusta asti kirja tökkii, väärät faktat hyppivät silmiin.
VastaaPoistaMutta pohjimmiltaanhan fiktio on fiktiota, ei faktaa, eikä siihen pitäisi koskaan täysin luottaa. Vaiko? Ainakin kertojakin voi olla epäluotettava ja ehkäpä kertoja haluaa tahallaan johdattaa harhaan..
Anyways mielenkiintoinen aihe, jälleen!
Hih, en minäkään totisesti olisi huomannut Husseinin mainitsemia virheitä - mutta en myöskään usko, että niillä oli minun lukemiseni kannalta mitään merkitystä. Toisaalta, jos lukisin omaa arkeani lähellä olevasta aiheesta näennäisesti tähän reaalitodellisuuteen sijoittuvaa kirjaa, saattaisin ärsyyntyä. Tai itse asiassa ärsyynnynkin, jos satun virheen huomaamaan :-)
VastaaPoistaMutta fiktion ei todellakaan tarvitse olla täydellisen totta ja oikein. Minusta kirjailija ottaa pienen riskin, jos ei tee huolellista taustatyötä (koska virheen bongannut lukija saattaa pudota hänen luomastaan fiktiivisestä maailmasta ja ärsyyntyä tönäyksestä). Silti faktat eivät ole fiktion onnistuneisuuden mitta, ainakaan minun silmissäni. Miten voisivatkaan, kun kerran luen nautinnolla maagista realismia ja spefiä ylipäätään?
Esimerkiksi fysiikan (nyky)lait on pakko faktoina sivuuttaa, tai Galaktiset Imperiumit toimivat huonosti! :D
Pakko sanoa, että onhan tuo nimiasia jo aika iso juttu. Itse esimerkiksi kun työskentelen maahanmuuttajien kanssa, niin en voisi edes kuvitella lukevani kirjaa, jossa joku selkeästi miehen nimi olisi annettu naiselle. Mutta lukija, jolla ei tällaista taustaa ole, ei välttämättä häiriinny lainkaan. Enkä minä itsekään aina pelkän nimen perusteella osaa sanoa, onko kyseessä poika vai tyttö. (Tämä siis koskee vain suomalaista lukijaa. Moni muu voi häiriintyä ja rankasti!)
VastaaPoistaMinäkin luen kyllä kirjat fiktiona, vaikka plussaa saa, jos kirja on todentuntuinen. Tietenkin. Eri asia jos lukee elämänkertaa, silloin se pelkkä todentuntuinen ei riitä.
Oi, tätä kysymystä voisi lähestyä niin monella eri tavalla... Ensinnäkin, periaatteessahan kaikki kaunokirjallisuus on fiktiota ja niinpä (oma)elämäkertojakaan ei saisi liikaa lukea faktana, sillä ne sisältävät aina kirjailijan tulkintoja. Lukijan pitäisi muistaa, että tarina on aina tarina, vaikka se kertoisikin oikeista tapahtumista.
VastaaPoistaSitten toisaalta, tarinoilla on suurempi voima kuin faktoilla ja fiktiivisten tarinoiden vaikutukset voivat olla hyvinkin tosia ja niinpä kirjailijakaan ei saisi olla ottamatta tätä huomioon kertoessaan tarinaa. Jälkikäteen "mutta eihän se ole totta"-perustelu voi olla välillä vähän raukkamainen teko, jos on kertonut tarinan joka on helposti kuviteltavissa oikeaan maailmaan eikä sijoitu vaikkapa narniaan. Jos siis kertoo tarinaa vaikka fiktiivisistä kurdeista, täytyy kirjailijan hyväksyä se vastuu, että tahtomattaan tarina saattaa muokata lukijan näkemystä oikeista kurdeista. Miksi siis ottaa teemaksi kirjaan vaikka ajankohtaisen ihmiskaupan, jos ei halua sillä puhua lainkaan oikeasta ihmiskaupasta, pelkästään fiktiivisestä ihmiskaupasta? Eli tarkoitan vähän sitä että ei james bondeissakaan pahikset sattumalta olleet neuvostoliitosta, niin fiktiota kuin elokuvat olivatkin. Raja faktan ja fiktion välillä ei ole ihan niin selvä, kuin tervon kommentti fiktion taivuttamasta faktasta on. Ja toisaalta kuitenkin jokainen tarina voidaan lukea ja tulkita niin monella tavalla, ettei kirjailija voi mitenkään etukäteen olla niistä kaikista tietoinen.
Lopulta minusta kyse on pitkälti myös tyylistä. Jos lukee vaikkapa juuri kaariutriomaista historiallista romaania, jossa yhtäkkiä joku vaikka napsauttaisi kahvinkeittimen päälle ilman sen kummempia juonellisia tai tyylillisiä perusteluja, häiritsisi se ihan varmasti. Toisaalta taas hulluimmassakin scifissä pitää olla vähintään juonellista tai inhimillistä uskottavuutta, jotta siihen voi samaistua ja jotta tarinaa pystyy edes seuraamaan.
Tälläisen "lyhyen" pohdinnan jälkeen on oikeastaan aika hankala määritellä miksi joskus jokin seikka tuntuu virheeltä ja joskus osalta fiktiivistä maailmaa tai miksi joiltain kirjoilta odottaa faktoissa täsmällisyyttä ja toisllta ei. Selvää minusta kuitenkin on, ettei kirjailija voi kokonaan paeta vastuutaan ja toisaalta lukijalla on aika iso vastuu siinä miten siirtää tulkintansa oikeaan maailmaan... Mielenkiintosta pohtia tätä :)
(Oi, Hannatuun huomio lukijan vastuusta on niin osuva, että piti tulla taputtamaan! *taputtaa* Lukija on tosiaan vastuussa siitä miten tulkitsee ja etenkin soveltaa tulkintojaan eteenpäin...
VastaaPoistaItse olen aika faktapohjainen lukija ja siksi en varmasti ole kovin viehtynyt spefiinkään, mutta en silti ole sitä mieltä, että kaunokirjallisuuden pitäisi olla tietokirjallisuutta, vaan hyvä kaunokirjallisuus luo illuusion todentuntuisuudesta ja sitä voi lukea ärsyyntymättä.
VastaaPoistaHyvä esimerkki siitä miten kaunokirjallisuutta luetaan joskus kuin "piru raamattua" on "Täällä Pohjantähden alla" saama vastaanotto historioitsijoiden piirissä. Koska kirjalla on ollut niin suuri merkitys suomalaisten kuvaan vuoden 1918 tapahtumista, niin historioitsijat (ainakin tietyn piirin) ovat etsimällä etsineet kirjasta "virheitä" ja kun ovat niitä löytäneet ovat ne riemuissaan julistaneet eteenpäin. Huolimatta tästä niin tuoreen tutkimuksen mukaan suomalaisista yli 90 prosenttia on edelleen sitä mieltä, että TPTA on tärkeä vuoden 1918 tapahtumien kuvaaja.Linna on osannut luoda niin todentuntuisen historiallisen ympäristön, että se vaikuttaa ihmisiin faktan lailla.
Todella hyviä pointteja edellisillä kirjoittajilla!
VastaaPoistaItse luen kaunokirjallisuutta fiktiona, en oleta että kirjassa ohimennen mainitut "faktat" olisivat sitä oikeasti. En halua lukea fiktiivisiä kertomuksia todellisista henkilöistä, mikäli tarun ja toden raja on häilyvä. Faktat faktoina ja muu kirjallisuus sitten erikseen - näin kärjistetysti sanottuna.
Toisinaan kaunokirjallisuudessa onkin enemmän totta, kuin mitä on osannut lukiessa ajatella. Pidin kovasti Brian Selznickin kirjasta Hugo Cabret, mutta vielä enemmän ihastuin, kun kirjan lopussa selvisi, että kirjassa mainittu kone ei ollutkaan mielikuvituksen tuotetta. (Vaikeasti selostettu, toivottavasti edes joku saa selkoa siitä, mitä yritän sanoa :D )
Hannatuu kirjoittikin jo kaiken olennaisen =)
VastaaPoistaMutta kai silti pakko jotain jauhaa tähän(kin)...
Luin juuri Hämeen-Anttilan teoksen, joka sijoittuu Pohjois-Karjalaan ja kyllähän mun oli pakko alkaa tutkia, että onko Ilomantsissa Ahmavaaraa, kun tiedän, että Juuassa on Ahmovaara... Ja sitten piti lukea murrekohdat erityisen huolella, ja monessa kohdin tuli sellainen olo, että eihän sitä noin sanota... Mutta mutta, kirjailijakin oli sen verran fiksu, että selitteli samoja asioita kirjansa lopussa.
Periaatteessa mä en oleta, että kirja olisi faktaa ja joskus mua ärsyttää, kun hoetaan, että kirjan tapahtumat perustuvat kirjailijan omiin kokemuksiin. Ikään kuin sillä olisi jotain lisäarvoa. Minusta uskottava tarina on eri asia kuin realistinen tarina.
Mutta nuo nimet... Mulla on sattumoisin kokemuksia siitä, kun ihmisen nimi dissataan täysin ja valitaan aivan eri nimi kysymättä. Musta se on yhtä outoa kuin laittaa nimi vähän sinnepäin. Kyllähän kirjailija on silloin vähän samassa tilanteessa, kun valitsee sellaisen mukavamman nimen ihan vain siksi, että hoo on vaikea lausua tai ei jaksa kysyä oikeaa muotoa kirjoittaa nimi. Ja jos kirjailija joutuu selittelemään sellaista asiaa kuin henkilöiden nimet, niin vähän metsään on mennyt kirja. Siis nimien osalta. Voihan se muuten olla sitten ihan mukiinmenevä tarina. Tervoa olen päässyt noin 20 sivua eteenpäin, joten ei ehkä täytä mukiinmenevän kriteeriä... kun olen sitä lukenut kuitenkin jo viikon =)
Mitä lähemmäksi lukijan omaa elämää kirja menee, niin sitä tarkemminhan sitä lukee. Ja jos aihe on kaukainen, niin sitten siitä näkee ehkä paremmin yleisinhimilliset piirteet. Toisaalta kun itse nipisen Hämeen-Anttilan murteen kirjoittamisesta, niin siinähän on vähän samanlainen olo kuin tuolla Huseinilla. Uhkaa jäädä se itse tarina piiloon.
On tietysti ihan eri asia kirjoittaa maailmasta, jonka ei ole tarkoituskaan olla realistinen kuin tehdä asiavirheitä. Esimerkiksi tuollaiset nimivirheet ovat minusta kyllä aika noloja, koska ne olisi kuitenkin suht helppo tarkistaa.
VastaaPoistaYleensähän kyllä menee niin, että omasta mielestä hyvälle kirjalle antaa helpommin anteeksi muutaman sellaisen asiavirheen, jotka huonossa kirjassa suuresti ärsyttäisivät.
Allekirjoitan myös tuon ajatuksen lukijan vastuusta. Uskon kyllä että ihmiset aika useinkin ottavat esimerkiksi historiallisten kirjojen (tai elokuvien) esittämät kertomukset faktoina. Toisaalta pitäisi aina muistaa sekin, ettei faktatietokaan aina ole yksiselitteisesti totta, vaan siinäkin tulkinnat ja teoriat voivat vaihdella ja muuttua.
Kaunokirjallisuus on tietysti fiktiota, mutta hyvä kirjailija tarkistaa aina teoksessaan esiin tulevat faktat. Se on pelkkää huolellisuutta, jota vaadin keneltä tahansa ihmiseltä, kaupan kassalta siinä missä itseltänikin.
VastaaPoistaEn lue kirjoja siten, että etsimällä etsin niistä virheitä. Mutta jos eteen tulee fakta, jonka tiedä todeksi ja se on esitetty väärin kirjassa, niin kyllä - lukunautinto vesittyy muutamalla asteella.
Silti todellisuus on eri asia kuin todenmukaisuus. Romaanin henkilöiden ja tapahtumien on oltava uskottavia romaanin sisäisessä maailmassa, ei sen ulkopuolella.
Minäkin luen fiktion fiktiona, mutta perusasiat, kuten nimet tai aikakauden tekniikka, täytyy tietysti olla oikein tai ainakin uskottavia, jotta huomio lukiessa ei kiinnity sivuseikkoihin. Yllättävän paljon jää vaivaamaan jokin "tekninen" virhe muuten hyvässä kirjssa (kyllä vain, on niuho lukija). Mutta vielä suurempi haaste minulle ovat kirjat, jotka ovat todellisuuden ja keksityn sekoitusta, kuten todellisesta henkilöstä keksitty elämänkerta. Tyyliin Mestari tai Runoilijan talossa. En oikein tiedä, miten niihin pitäisi suhtautua. Miksi tehdä fiktiokirja faktapohjaan, miksei sitten suoraan fiktiota? Onko niiden sisällöstä osa totta? Mikä osa? Pitäisikö ne vain ottaa taideteoksina sellaisinaan, miettimättä mikä on faktan osuus tarinassa? Vai sekö on juuri niiden tarkoitus, saada lukija miettimään, mikä voisi olla totta? Jolloin tullaan taas kysymykseen, miksi käyttää tosihenkilöä pohjana kuvitellulle tarinalle... Hämmentävää.
VastaaPoistaMahtava keskusteluaihe!
VastaaPoistaPitää ja ei pidä. Minullakin lukunautinto lässähtää jostain tämäntapaisesta:
"Viime viikolla vietimme vappua. Muistelin vappujuhlintaa kulkiessani metsässä poimimassa mustikoita, jotka kiiltelivät kypsän sinisinä."
Joku tällainen hölmö asiavirhe realistiseksi tarkoitetussa tekstissä kyllä töksähtää.
Yritän silti samaan aikaan muistaa, että fiktio ei ole faktaa. Esimerkiksi Hannu Raittila kirjoittaa paljon "insinöörityylillä", siis kuvailee esimerkiksi rakennustekniikkaa paljon. Jossain haastattelussa hän sanoi, että kirjoittaa näitä insinöörijuttuja tahallaan aika mielikuvituksellisesti, eli ei siis kannata yrittää rakentaa mitään Raittilan romaanien kuvausten perusteella.
Komppaan Minna Kristiinaa: fiktion pitää olla uskottavaa omassa kokonaisuudessaan.
Minunkin piti tulla erityisesti Hannatuu:n vastausta ihailemaan. Se oli niin hyvä!
VastaaPoistaOlisin itse voinut olla tuo Kaari Utrion fanirouva. Minä pidän Utrion kirjoista juuri siksi, että uskallan luottaa hänen historiatuntemukseensa. Yksilötasolla on tietysti selvää, että se rakkaustarina, osa henkilöistä ym. on fiktiota. Mutta historialliseen autenttisuuteen pitää voida luottaa. Muuten ei historiallisessa romaanissa ole järkeä.
Mari A. kirjoitti myös hyvin siitä, että mitä lähemmäksi kirja osuu omaa elämää, sitä tarkemmin sitä lukee.
Nytkin minulla on yksi kirja kesken, jossa yhdellä sivuhenkilöllä on marsu. Ja ärsyttää hitosti, koska se marsu käyttäytyy kuin hamsteri! xD Joko virhe on suomentajan tai sitten kirjailijan itsensä, mutta nyppii se silti vaikkei sillä elukalla mitä todennäköisimmin ole juonen kannalta oleellista merkitystä.
Blogini sivupalkissa on sitaatti Neil Gaimanilta: "Things need not have happened to be true." Totta puhuen olen varastanut sen eräästä englanninkielisestä blogista ja on mahdollista että se tarkoittaa alkuperäisessä asiayhteydessään ihan jotain muuta, mutta minulle tuo lause kuvaa täydellisesti rakkauttani hyviin tarinoihin - sitä, kuinka tarina voi olla lukijalleen tai kuulijalleen totta, vaikka olisi alusta loppuun kirjoittajansa tai kertojansa mielikuvituksen tuotetta.
VastaaPoistaPeriaatteessa en siis ole erityisesti faktojen perään, vaan riittää että kirja on siinä omassa maailmassaan uskottava. Mutta toki jokin ihan selkeä asiavirhe voi häiritä, varsinkin jos jostain itselle tutusta asiasta kerrotaan "vähän sinne päin".
Hurjan mielenkiintoinen keskustelu! Yhdyn edellisiin puhujiin siinä, että kirjan tyylilaji vaikuttaa todella paljon siihen, kuinka tarkkaa todenmukaisuutta siltä odottaa.
VastaaPoistaHistoriallisia romaaneja lukiessani haluan voida luottaa siihen, että kirjailija tuntee kuvaamansa ajan - eli käytänössä luo maailmastaan niin uskottavan, etten ala epäillä sen todenmukaisuutta. Mielenkiintoista on miettiä, kuinka herkästi hälytyskellot soivat erityyppisten historiallisten "faktojen" kohdalla. Esimerkiksi yllä mainitun keksityn kahvinkeitinesimerkin tapaiset konkreettiset jutut on helpompi huomata kuin vaikkapa anakronistiset käyttäytymismallit, ts. kohdat joissa historiallinen henkilö käyttäytyy tai ajattelee kuin nykyajan ihminen.
Nykyaikaan ja tuttuihin paikkoihin sijoittuvissa kirjoissa vaatimustaso faktojen osalta on aika kova, jos kirjan tyyli on realistinen. Lyyrisemmällä tyylillä kirjoitetuissa tai muuten kokeilevaa kerrontaa harrastavissa teoksissa menee vähempikin tarkkuus, jos tarina toimii. (Ei voi mitään, mutta aina tulee mieleen se Sallan nakkipaperiesimerkki!)
Luin vähän aikaa sitten joltain jenkkipalstalta keskustelua samasta aiheesta, ja siellä oli hauskoja esimerkkejä esim. viihdekirjallisuuden lakimies-, poliisi- ja lääkärikuvauksista. Alojen ammattilaisia ärsytti miljoonien muiden asiavirheiden lisäksi mm. se, miten näiden genrejen kirjoissa tuon tuostakin rikotaan ammattien alkeellisimpia eettisiä sääntöjä ilman, että rajanylityksiä pohditaan tai perustellaan mitenkään. Tyyliin poliisi tai lakimies lärpättelee tutkimansa jutun yksityiskohdista jollekin ulkopuoliselle vain, jotta juoni saadaan rullaamaan eteenpäin, eikä kukaan ole asiasta moksiskaan.
Mutta tarinan vetovoima kai näissäkin on faktojen oikeellisuutta tärkeämpi. Kukaan ei varmasti kuvittele, että meno oikeissa sairaaloissa on kuin telkkarisarjojen teho-osastoilla, mutta ei se sarjojen suosiota vähennä.
Kiitos mielettömän hyvistä vastauksista! Wow!
VastaaPoistaPalaan tarkemmin kun olen omalla koneellani. Halusin vain lisätä, että itseänikin kiusaa asiavirheet tekstissä. Esimerkiksi Pekka Mannisen Peiliä lukiessa minua kiusasi kun samassa ajassa puhuttiin Estonia-onnettomuudesta ja euroista.
Nyt toimittaessa olen käsikirjoitusvaiheessa olevasta teoksesta tarkistanut nimien yleisyyttä tuona aikana. Tai voiko sinä aikana, sen tuloluokan taloudessa olla varaa jääkaappiin. Jne. Joidenkin asioiden kohdalla vain huomaa, että tämä täytyy tarkistaa, koska itsellä on epävarma olo, että voiko näin tosiaan olla.
Lurun kommentista tuli mieleen se, että mun mies jättää järjestäen lukematta kirjat, joissa puhutaan tietokonekoodaamisesta, hakkeroinnista ym. Hän kun on ammatiltaan koodaaja (ei sentään hakkeri), niin ei kestä sitä kuinka epäuskottavia ne jutut on. Kun taas minä tavisnörttinä luen nekin jutut ihan iloisen tietämättömänä :D
VastaaPoistaMorre, yksi tuon mainitsemassani keskustelun johtopäätöksistä oli juurikin, että jos haluaa pysyä selvillä vesillä, kannattaa välttää omalle erikoisalalleen sijoittuvaa fiktiota :) Jossain blogeissa kai keskusteltiin äskettäin tästäkin - siitä, kapeneeko ammattien kuvaus kirjoissa, kun niin harva kirjailija tulee nykyään "pystymetsästä" joltain aivan epäkirjalliselta alalta.
VastaaPoistaJuuri mietin asiaa eilen, kun kuuntelin Taavi Soininvaaran Pakonopeutta. Sehän käsittelee kaikkia ylihilseen meneviä asioita, kuten eri maiden turvallisuuspalveluita, ydinaseisiin tarvittavia alkuaineita, kansainvälistä rikollisuutta, hakkerointia ja ennen kaikkea aina uusia ja uusia uskomattomalta tuntuvia juonenkäänteitä. Pakostakin sitä miettii, onko Soininvaaran jutuissa perää. Ja tarvitseeko edes olla?
VastaaPoistaEn ole mielestäni kauhean tarkka faktatiedon paikkansapitävyyden suhteen. Historioitsijana toki räikeät anakronismit kiihdyttävät pulssia, mutta en tosiaankaan ole lajityypini pahin edustaja. Mutta erisnimet, paikat ym. asiat ovat kyllä sellaisia, että ne virheellisinä pistävät silmään. Jos esimerkiksi joku todellinen paikka esitetään väärännimisenä, se ärsyttää, koska kirjailijalta olisi kestänyt ehkä kymmenen minuuttia tarkistaa asia.
Kuten monet muutkin ovat todenneet, kyllä ja ei.
VastaaPoistaScifin ja spefin yleensäkin kohdalla puhutaan usein sisäisestä konsistenssista, siitä että se maailma on erilainen kuin se missä me elämme mutta se on järkevästi erilainen, sellaisella "jos tämä toimisi näin, niin yhteiskunta olisi tällainen" periaatteella. Luen parasta aikaa yhtä esimerkkiä tästä, Alfred Besterin Demolished Mania, jossa telepatia toimii ja telepaatteja on suht paljon, miten se vaikuttaa maailmaan (tapahtuu tulevaisuudessa eli mukaan on heitetty kaikenlaista kivaa pientä teknologiaa mutta se on lähinnä vain koristeena). Noin esimerkiksi, kirjan alussa tapahtuu ensimmäinen ennaltasuunniteltu murha noin 90 vuoteen...Besterin toinen kuuluisa kirja Stars My Destination on samantyyppinen, sen peruskysymys on "mitä jos teleportaatio toimisi" ja se maailma on rakennettu uskottavasti tuosta ajatuksesta.
Historiallisissa romaaneissa on sama juttu, vaikka niitä asioita ei olisikaan tapahtunut niin sisäinen konsistenttius olisi hyvä olla. Tuollaiset kahvinkeittimet keskiajalla ovat sellaisia että niille on paras löytyä selitys, tai sitten kirjan yleissävyn pitää olla sen verran surrealistinen että kaikenlaiset anakronismit kuuluvat asiaan. Niitä hämärämpiä anakronismeja voi sen sijaan olla ihan mukavakin bongailla, mitä kai ainakin Utrion lukijat harrastavat...
Kirjan yleissävy toki vaikuttaa. Untinen-Auelin esihistoriakirjat liioittelevat häpeilemättä ja hyväntuuliseen seikkailuun se sopiikin, raa'an realistisena se olisi ihan toinen sarja. Toisaalta Ken Folletin World Without Endin lukemisen lopetin ärtymiseen kun muka oltiin realistisessa keskiajan Englannissa mutta kaikki henkilöt käyttäytyivät, ajattelivat ja puhuivat kuin suoraan meidän aikanamme.
Toki sitä myös tapahtuu että kun tuntee jonkin aiheen hyvin niin siitä kirjoitetusta fiktiosta löytyy vilisemällä virheitä joita normaali lukija ei huomaa. Oli sitten murteen puhuja tai kurdi tai mikälie. Joskus ne ärsyttävät, joskus huvittavat (tunnen ihmisiä jotka katsoivat CSI:tä huumorisarjana). Ja joskus ne väännökset hyväksyy kerrontateknisistä syistä tai siitä että kyseessä on oikeasti tosi hämärä tai vaikea asia, ja joskus ne vain huutavat että kirjailija ei sitten vaivautunut tekemään kymmenen minuutin verran taustatutkimusta.
Ärsyttävyyttä lisää myös se jos joutuu myöhemmin oikomaan ihmisten vääriä käsityksiä jotka ovat tehty kyseisen kirjan perusteella...
Hanna, käyhän kurkkaamassa blogiani, siellä on sinulle jotakin!
VastaaPoistaIhan mahtava keskustelu ja hyviä pointteja puoleen ja toiseen. Paljon on sanottu mutta tulenpa nyt kuitenkin sorkkimaan soppaa vielä minäkin.
VastaaPoistaMinua ei ns. epärealistisuus haittaa, osittain varmaan siksi että maaginen realismi on minusta kiinnostavimpia kirjallisuuden lajeja tällä hetkellä.
Mutta kuten moni on jo sanonut, kirjan tyyli ja maailma vaikuttaa siihen miten näitä juttuja ottaa. Kyllä se pitäisi olla niin, että asiavirheitä ei tekstissä olisi. En nyt muista kenen kirjailijan haastattelua luin missä hän selitti, että oli ollut aikamoista hommaa kun piti miettiä että mistäs materiaaleista niitä Tiffany-lamppuja tehdään ja näin päin pois. Mutta hyvä että tarkistetaan ja hiulataan. Sitten ehkä jotkut kriittisemmätkin lukijat ovat tyytyväisiä.
Kiva Hanna, että nostit tämän aiheen esille. :)
Tosi mielenkiintoista!
VastaaPoistaMinä pidän paljon kaikenlaisesta spefistä ja siitä, että kerronnan kaikki keinot on otettu käyttöön. Ehkä siksi olenkin välillä vähän ärsyyntynyt, jos "realistisessa" fiktiossa ei ole tarkastettu faktoja eikä kirjoitettu todenmukaisesti: Käyttäisivät nyt sitten mielikuvitustaan ihan kunnolla! Kommentoin juuri Booksyn blogiin Tervon Layla -asiaa, mutta toisaalta olen kyllä vähän ihmeissäni, että miksi kirjaan on jätetty jotain helposti tarkastettavia asiavirheitä joukkoon.
Loppupäätelmä on siis tämä: Jos kirjailija on kuvaamassa puhtaasti tätä maailmaa, faktojen olisi mielestäni syytä olla oikein. Ei siis kiitos Sallan mainitsemia mustikoita viikko vapun jälkeen tai sitä aiemmin mainittua kahvinkeitintä keskiajalle :).
Mulla ei ole melkein mitään lisäämistä! Hannatuu sanoi tosiaan jo kaiken ja moni muukin nosti hyviä pointteja esille.
VastaaPoistaMinusta on tärkeää, että kirja on uskottava ja todentuntuinen omassa maailmassaan, oli se maailma totta tai ei. Ja jos se kertoo todellisesta maailmasta, niin toivon, että faktat ovat pääpiirteittäin oikein, vaikka ymmärränkin, että hahmot, vuorosanat jne. voivat olla keksittyjä. Vaikkei kirjoja lukisi kuin piru raamattua, luovat kirjat kuitenkin ajankuvaa ja olisi suotavaa, ettei niissä ajankuvan peruspuitteissa olisi ainakaan räikeitä epäkohtia. Tyylilajeja tieten tahtoen sekoittavat kirjat ovat ehkä asia sikseen, mutta näin niin kuin yleisesti ottaen.
Kaikki lienee jo sanottu, eli riippuu tyylilajista. Minä suosin yleensä melko realistista kerrontaa, ja silloin kyllä arvostan kohdallaan olevia faktoja. Asiavirheet ärsyttävät tyylilajista riippumatta, mutta riippuu tietenkin lukijasta, kuka huomaa mitäkin.
VastaaPoistaHanna, sinä kyllä varmaan ymmärrät, miten ärsytti yksi viimeaikainen kirja, jossa kuvailtiin kissojen kynsien rapinaa niiden kävellessä parketilla! (Tosin minun ensimmäisellä kissallani oli jotenkin "vialliset" kynnet tai tassut siten, että kynnet olivat aina vähän esillä takatassuissa ja parketilla tosiaan kuului koiramainen rapina, mutta kirjassa oli silti selvä asiavirhe. Eikä se ollut ainoa kissoihin liittyvä sellainen.)