Tove Jansson: Muumit – sarjakuvaklassikot V

Tove Jansson: Muumit – sarjakuvaklassikot V
Wsoy, 2012
Mumintrollet 8 & 9
Kuvat ja teksti: Tove ja Lars Jansson, 1959
Suomennos: Anita Salmivuori ja Juhani Tolvanen, 1991
Mistä: oma ostos
Kotimainen sarjakuva-albumi

Muumit – sarjakuvaklassikot V pitää sisällään kolme tarinaa: "Muumitalvi", "Muumipeikko merillä" ja "Hosulin kosinta". Nämä olivat viimeiset Tove Janssonin kuvittamat sarjakuvat, sillä hän oli lopen kyllästynyt sarjakuvien piirtämiseen ja siihen, että tiukka aikataulu vei ajan muulta luovalta työltä. muumisarjakuvat mahdollistivat paremman elintason ja säännölliset tulot, mutta Tove mielsi itsensä kuitenkin kuvataiteilijaksi ja halusi saada enemmän aikaa maalaustöille ja kirjoittamiselle.

Omistan kaikki viisi sarjakuva-albumia, joissa kaikissa on Toven piirtämiä muumiseikkailuja, mutta aion kyllä jatkaa kokoelman keräämistä ja ostaa myös Toven veljen Lars Janssonin kokonaan kirjoittamat ja kuvittamat teokset omakseni. Hän ahkeroi muumisarjakuvien parissa vielä 15 vuotta Toven lopetettua. En ole (muistini mukaan) lukenut koskaan näitä Larsin teoksia.

Luen Tuula Karjalaisen uutta tietokirjaa Tove Jansson. Tee työtä ja rakasta samalla kun ahmin läpi Toven novellikokoelmia ja sarjakuvia. On kiinnostava saada lisätietoa ja taustoja teoksille, varsinkin kun nyt on Toven juhlavuosi ja haluan paneutua kunnolla erityisesti hänen kirjalliseen tuotantoonsa. Jälkiviisaana on helppo todeta hämmästelevänsä sitä, että muumisarjakuvat eivät alkujaan Suomessa saaneet kovin hyvää vastaanottoa. Vaikka Tovea juhlittiin maailmalla ja sarjakuvat olivat hitti, menestyksestä ei kotimaassa osattu aluksi olla ylpeitä ja iloisia. Olisin toivonut, että tätä nihkeyttä olisi enemmänkin Karjalaisen kirjassa pohdittu, sillä ei kai syy voi olla vain se, jonka eräs toimittaja vuonna 1956 esitti: "Kai muumit ovat liian fiksuja suomalaisille, meille eivät kelvanneet kuin prinssi ja prinsessa -asetelmat, karmeat noita-akka-kertomukset ja sovinnaiset eläinsadut..."

Mutta kyllä muumisarjakuvien lukija saa olla fiksu, vaikka toki näitä saa lukea millä tavalla vain haluaa. Minua viehättää muumien nyreys aivan vietävästi: muumipeikon mustasukkaisuus ja impulsiiviset kostoreissut, muumitalon väen ylenpalttinen vieraanvaraisuus ja sitten totaalinen kyllästyminen itsekkäisiin vieraisiin, muumipapan seikkailuntarve, niiskuneidin tarve olla rakastettu, kaunein ja himotuin, hänen tarpeensa esittää laihduttavansa, vaikka samalla hän ahmii tyynyliinaan piilotettuja herkkuja, muumimamman penseys. Kaikki se hyvä ja lämpökin, totta kai, mutta muumit osaavat kärtytä niin taidokkaasti. Ja rrrrakastan näitä hienoja seinämiä ja välipalkkeja, joilla Tove jakaa tilaa. Niiden kekseliäisyys jaksaa aina ilahduttaa.

Muumit – sarjakuvaklassikot V on sivuhenkilöiden juhlaa. Tahmatassu on yhtä suorasukainen kuin Pikku Myy, mutta hänellä ei ole mitään muuta elämää kuin roikkua toisten perässä ja kiusata typeryyksillä. "Muumitalvessa" hänen tehtävänsä on paljastaa kaikkien salaiset paheet ja huonot tavat, mutta ihan alussa hänen epämiellyttävyytensä paljastuu, kun Tahmatassun oma äiti lähettää lapsena postipaketilla muumitaloon hoidettavaksi. Muumimamma yrittää tarjota lasta muillekin hoidettavaksi, mutta kukaan ei halua lasta vaivoikseen. Tahmatassussa on jotain surullista, sillä hän koettelee kaikkien hermoja, mutta mamma ei kuitenkaan voi hylätä tätä lastenkotiin. "Muumipeikko merillä" -tarinassa Tahmatassu syö kalosseja, tuhoaa yhden merirosvoaluksen, mutta on enemmän osa koko muuta porukkaa.

"Hosulin kosinnassa" nimihenkilö Hosuli, erikoinen tohtori Schrünkel ja Mymmeli vievät tarinasta tilaa perusmuumeilta, mutta kertomus päättyy hienosti. Tove on päättänyt aiemmin, että kertomus jää hänen viimeisekseen, ja viimeisessä ruudussa Muumipeikko uhkaa kutistua olemattomiin. Tarina jää täysin auki, ja jos Lars ei olisi jatkanut tarinoiden kertomista, olisi muumipeikko kadonnut kokonaan.

Kyllästymistä sarjakuvien piirtämiseen näistä tarinoista en osaa lukea, mutta ehkä sivuhenkilöiden suuresta roolista johtuen jäi tämä kokoelma vähän haljummaksi kuin aiemmat lukemani. "Muumipeikko merillä" -kertomuksessa on tosin niin muikean huvittava runoilijahahmo, että naurahdin ääneen moisen egosentrisen taiteilijahaahuilijan ajatuksia lukiessani. Hänessä on paljon tuttua...