Joni Pyysalo: Parittelun jälkeinen selkeys

Joni Pyysalo: Parittelun jälkeinen selkeys
Wsoy, 2003
Kansi: Jussi Karjalainen
Sivuja: 73
Mistä: kirjahyllylöytö
Kotimaista runoutta

Löysin pari päivää sitten kotoa kirjahyllystä komeanimisen runoteoksen: Parittelun jälkeinen selkeys. En ole lukenut Joni Pyysalon teoksia aiemmin, mutta tämän teoksen jälkeen luen hyvin mielelläni lisää. Pidin kokoelman arkisuudesta, jo tiedetyn toteamisesta niin että se tuntui silti todella tuoreelta. Parhaimmillaan havainnot ovat arkipäiväisiä, sitenhän niihin pystyy samaistumaan. Mutta kun joku kuvittaa sen tutun tunnelman ja tapahtuman, silloin tekstissä on jotain, joka tekee kokoelman lukemisesta miellyttävän koukuttavaa.

Runojen läpilukeminen on helppoa, varsinkin jos on tottunut ahmimaan romaaneja kilokaupalla, niin pienen runoteoksen voi lukea kuin silppuri. Mitään ei jää jäljelle, ellei joku kohta pysäytä ja liikahduta mieltä vähän. Minua ainakin seuraava hymyilytti, sillä olin juuri nukkunut aamua pitkään.

"Niin kuin pienirintainen nainen ei tarvitse liivejä,
vuodetta on turha pedata kun nukkuu iltapäivään,
pitkästä avioliitosta ei tiedä jatkaako vai päättää,
pitkää aamiaista voi alkaa kutsua lounaaksi, jossain vaiheessa,
elämään tottuu, pitkä aika siirtyy edestä taakse, iäksi,
unohdettavaksi, päivät sanovat päivää ja menevät kuin kasvot,
ja kaikki on aina ennen tai jälkeen."

Parittelun jälkeinen selkeys on jaettu kolmeen osaan. Keskimmäisen osion työvoimapoliittiset katsaukset ja runot öljynjalostamolta menivät kyllä vähän enemmän muita ajatellessa, mutta arjen, rakkauden, sinne tänne keikkuvan avioliiton kuvaus kiehtoi ja jännitti. Huomaan pitäväni tällä hetkellä sellaisista runoteoksista, joista muodostuu vahva tarina. Tässä teoksessa oli jotain sellaisia säikeitä, mutta olen varmaan vielä niin kiinni proosan laeissa, että haluan lukea runotkin romaaneina.

Pidän kyllä kaikesta, joka on hyvin sanottu ja pohdittu, mutta jos sen osaa sanoa vielä jostain hyvin arkisesta, niin olen myyty. Ensimmäinen runo tempaisi mukaansa ja nyt teosta kerrattuani huomaan sen olevan edelleen mielestäni paras. Siinä kuvataan hyvin sitä vierautta, jonka lähellä voi tuntea.

"Haluaisin että meillä olisi näitä aamuja, 
koko elämä tuhlattavaksi.
Toisen kerroksen yksiö,
autot lähtevät parkkipaikalta työpaikalle,
elokuu puhaltaa viileää ilmaa,
nainen kaipaa henkaritilaa,
minä toista kirjahyllyä.
Kuuntelen kun hän pesee hampaita,
hiuskiinnespray suhisee,
huulipunapuikko laitetaan kiinni.
Hän lakaisee eteisessä,
ulkoiluttaa koiran ja palaa
ennen kuin kunnolla tajuan että hän lähti.
Hän joutuu odottamaan kunnes tulen valmiiksi.
Vaikka yritän olla kärsivällinen, en osaa
sanoa koska se tapahtuu.
Se voi olla helppoa.
Mattoja tampataan pihalla,
joku hullu nainen riehuu täällä,
tulee ja menee, vaikka minä kirjoitan."

Mahtava!