Gummerus, 1977
Sivuja: 168
Kansi: Pekka Nissinen
Mistä: kirjastosta
Kotimainen nuortenkirja, omakohtainen
Luin pari viikkoa sitten Sarianna Vaaran esikoisteoksen Huomenkellotyttö, jonka jälkeen kiinnostuin kovasti hänen äitinsä kirjoista. Erityisesti tästä nuortenkirjasta Annansilmät, joka on kuin eräänlainen teospari vuosien takaa.
Maria Vaara oli kirjailija, joka kirjoitti omasta sairaudestaan, skitsofreniasta. Annansilmät teoksen päähenkilö on Anna-niminen reipas 11-vuotias tyttö, joka kantaa vastuuta ja huolta viisihenkisestä perheestä. Isälle ja äidille on tullut avioero, isä ei juurikaan lapsia näe eikä ruokkojakaan juuri maksa. Äidin sairastuminen on kuitenkin vielä suurempi tragedia perheelle, ja pieni Anna huolehtii veljistään ja monin tavoin perheen arjesta. Hän käy äitiään myös sairaalassa katsomassa, miettii perheen toimeentuloa ja jopa sitä, kuka hoitaa kirjastotyöt sillä aikaa kun äiti on sairaana.
Anna on hyvin sankarillinen hahmo, ehkä vähän liiankin. Kyllä äiti kirjoittaa tyttärelleen roolin, jossa on hyvin vähän liikkumatilaa kapinalle. Sarianna kirjoittaa teoksessaan hyvin kiinnostavasti siitä, miltä tuntui lukea äidin kirjoittama kirja heidän perheestään:
"Olin lukenut äitini kirjoittamista kirjoista vain ensimmäisen runokirjan josta en ollut tajunnut juuri mitään, ja sitten sen joka kertoi minusta. Sen olin lukenut tarkasti ja moneenkin kertaan, nuortenkirjan joka kertoi pienestä urheasta tytöstä. Olin pyytänyt äitiä kirjoittamaan kirjan minulle. Minulle, ei minusta. Ja äiti kirjoitti, tuosta vain, ja se julkaistiin. En kertonut koskaan äidille että en olisi halunnut siitä sellaista kuin siitä tuli. En olisi halunnut että meidän asioita kerrotaan, että tyttö siinä kirjassa on ihan kuin minä. On ja ei ole. En minä tosielämssä ollut ollenkaan niin kiltti ja ymmärtäväinen, kirjan Annan ajatukset olivat puhtaampia kuin minun. Mutta ei sellaista voi sanoa, ei tietenkään. Tai ehkä kirja ei kertonutkaan minusta?"
En voi sille mitään, että lukiessa mietin hyvin vahvasti nimenomaan tyttären ja äidin oikeaa suhdetta, enkä niinkään kirjan tarinaa. Oliko kirjan tarkoitus olla myös samalla äidin kiitos tyttärensä ponnisteluista? Tai anteeksipyyntö siitä kaikesta, jonka lapsi on joutunut kestämään? Vai ajatteliko äiti Annan olevan erityisen sinnikäs? Päädyin siihen, että kirja on ollut varmasti kaikkea tätä.
Kun tytär teoksen sivuilla parahtaa siitä, miksi juuri tyttöjen tulee kantaa vastuu, tuntuu se erityisen painokkaalta ja merkittävältä. Anna saa liiankin vähän mahdollisuuksia kertoa, kuinka väärin koko asetelma on. Mutta välillä kuori murtuu.
Toisaalta juuri tämä on osoitus siitä kuuliaisuudesta, josta Sariannakin omassa kirjassaan puhuu. Hän kirjoittaa vain paljon rehellisemmän tuntuista tekstiä.
Totta kai laji on eri. Samoin aika. Myös näkökulma, vaikka molemmissa teoksissa seurataan tapahtumia Annan kautta. Sillä on silti suuri merkitys, kumpi oikeasti tietää, mitä Anna ajatteli.
Annansilmät-teoksen takakannessa mainitaan siitä, kuinka rohkea aihevalinta äidin mielenterveysongelmat tuon ajan nuortenkirjalle ovat. Tunnen vähemmän nyky-nuortenkirjojen aiheita, mutta minulla on hyvin vahva mutu sille, että myös vanhempien mielensairauksista uskalletaan tai uskallettaisiin kirjoittaa. Ehkä myös monipuolisemmin.
Loppuun on selvästi haluttu saada paljon lämpöä. Onnellinen perhe muuttaa uuteen kotiin äidin eläkerahojen turvin. Toimeentuloasioista kirjoitetan vähän turhankin tarkasti, mutta ainakin koko joukko on vihdoin yhdessä ja ilmaan jätetään tuntu siitä, että pahin on takana.
Teoksesta en löytänyt muita blogiarvoita, mutta Likaisista legendoista ovat kirjoittaneet ainakin Susa ja Annami.
Minäkin aion lukea tämän Sariannan kirjan jossain vaiheessa, ehdottomasti! Marian Likaiset legendat teki hurjan vaikutuksen kun luin.
VastaaPoistaMinäkin petyin Annansilmiin: Tuntui siltä, että äiti halusi nähdä tilanteen vähän Pikku talo preerialla -silmälasein. Kirjassa oli myös sellainen opetuskirjan maku. Rupesin oikein miettimään, että tällaisiako nuortenkirjat olivat silloin 70-luvun lopussa. Tuskin. Maria Vaara kirjoitti kirjan varmaan tämän tyyliseksi rauhoitteluna itselleen.
VastaaPoistaJossain vaiheessa aion lukea Maria Vaaran kirjan. Psykoosit ovat jo pitkään kiinnostaneet minua. Äskettäin luin norjalaisen naisen osittain omakohtaisen romaanin "Hullu vapaana". Siinä kuvattiin paljon psykoottisia kuuloharhoja. Kirjoja lukiessani yritän aina empaattisesti ymmärtää, miltä hulluus todella tuntuu, mutta väistämättä se jää aina puolitiehen. Elokuvien puolella eniten olen vaikuttunut leffasta "Kaunis mieli". Siinä kuvataan vakuuttavasti kokonaisvaltaisia, paranoidisia aistiharhoja.
VastaaPoista"Likaiset legendat", kirjoitan nimen heti muistiin. Kiitos lukuvinkistä!
Olipa kiinnostavaa lukea tästä nuortenkirjasta, josta olen kuullut, mutta en ole tarttunut vielä. Tyttären kirjan aion nyt hankkia läheiselleni, joka on lukenut Maria Vaaran teoksia. Kiitos Hanna! :)
VastaaPoista”Totta, sairaan ihmisen tekstien julkaisu voi olla eettisesti jotenkin epäilyttävää, mutta tämän kirjan kohdalla olen ymmärtänyt, että kirjaa sitten varsinaisesti tehdessään & myöhemmin Vaara pystyi hyvän psykoterapian ja lääkityksen ym kautta siinä määrin eheytymään ja palaamaan tiedostamisen normaalille tasolle, että on varmasti tiennyt mitä on tehnyt kun hänen tekstejä on julkaistu.”
VastaaPoista”Skitsofrenia on oma lukunsa, joka on täynnä toista maailmaa, johon sairastunut uskoo totena. Ellei ota lääkkeitään.”
Nappasin nämä kommentit tuolta Maria Vaaran Likaiset legendat -keskustelusta, koska ne eivät pidä paikkaansa. Siis mitä ”skitsofreenikon” elämään tulee. Mielipiteitä saa toki olla, mutta en ole koskaan pitänyt omia mielipiteitäni sen enempää totena kuin vakavasta sairaudesta kärsivän todellisuuskokemusta.
Joel Haahtela puhuu samasta aiheesta kertoessaan uusimmasta romaanistaan Tähtikirkas, lumivalkea (yle: aamun kirja). Hän sanoo ettei psykiatria tiedä ihmismielestä juuri mitään, se on suuri arvoitus. Joten se ”normaali” ja ”tosi” ja ”eheä normaali tiedostamisentaso” kannattaa jossain määrin unohtaa ja muistaa, että me puhumme aina ihmisestä kun puhumme ihmismielestä.
Toinen hyvin suositeltava kirja skitsofreenikon elämästä on Heini Sarasteen toimittama kirja: Reilusti skitso – Kalevi Rinteen elämä (Into, 2011). Siinä kuvataan vaikeista, elämää haittaavista harhoista kärsivää ihmistä (joka on täysin tietoinen siitä mikä on harha ja mikä ei) niin, että hänellä on paljon muitakin ominaisuuksia. Hän tosin joutuu sairautensa lisäksi kohtaamaan aivan kohtuuttomaan kovaa kohtelua. Hyvä muistutus meille joiden elämää ei häiritse sen kaltaiset harhat vaan ihan muut "todellisuusharhat".
Maria Vaara oli tietäkseni juuri näitä skitsofreenikkoja, joilla terveet ja sairaat jaksot vaihtelivat tarkkarajaisina, joten hän pystyi terveenä ollessaan kirjoittamaan sairaiden jaksojen kokemuksistaan. Yleensä kai skitsofreenikon elämä on sumuisempaa ja todellisuudet sekoittuvat.
PoistaOlen myös huomannut, että skitsofrenia "syö" aivoja ja aiheuttaa tunne-elämän laimentumista.
Äskeiselle Anonyymille sanoisin, että emmehän me pysty elämään, jos emme pidä mitään totena. Jos sairas näkee ilmassa pääkalloja ja muut eivät näe, niin kyllä meidän on elettävä sen mukaan, että niitä pääkalloja ei ole. Kyse ei ole mistään mielipiteistä. Sairaalle ei ole myöskään hväksi, jos hänen harhoihinsa mennään mukaan. Tottakai sairaalla on muitakin ominaisuuksia, joskin ne sairauden pitkittyessä alkavat laimeta. Sairaan persoona hajoaa, mikä on surullista, mutta totta.
Monesti terveet ja varsinkin ne, joilla ei ole sairasta tuttavapiirissä romantisoivat mielisairauksia. Olisihan se hienoa, jos sairas olisi terve tai tervettä uljaampi, toisen todellisuuden näkijä. Mielen sairaalla myös ruumis muuttuu sairaan näköiseksi, ryhti huononee, kävely muuttuu hiippailuksi ja hän saa usein kroonisia fyysisiä sairauksia. Ihminenhän on kokonaisuus.
Marjatta, tungen tähän väliin kommentoimaan. Lukemassani "Hullu vapaana" -kirjassa oli myös ajatus, että psykoottisen ihmisen harhoihin ei pidä mennä mukaan. Kertoja Eli kuvitteli mielisairaana olevansa Erik, mutta sairaalan henkilökunta kutsui häntä johdonmukaisesti Eliksi.
PoistaItse en tunne ketään mielisairasta enkä tietääkseni ole ollut psykoottinen, joten en tiedä, miten harhoihin pitäisi suhtautua. Ilmeisesti ei ainakaan pilkallisesti, vaan ehkä kysymällä, miksi ilmassa lentää pääkalloja tms.
Takerruin kohtaan mielisairauksien romantisointi. En tiedä, mikä on romantisointia ja mikä uteliasta kiinnostusta. Ainakin itse haluaisin todella tietää, miltä psykoosiharhat tuntuvat. Ehkä niitä ei kuitenkaan voi koskaan käsittää, ellei ole itse niitä kokenut. Vähän samaan tapaan en voi koskaan käsittää, miltä nälänhätä tuntuu tai miltä poliittinen vaino tuntuu.
Psykoottiset harhat kiinnostavat henkilökohtaisesti, koska niiden avulla voi miettiä "totuuden" käsitettä. Eli onko "terveen" "totuus" parempi kuin sairaan totuus; miehen "totuus" parempi kuin naisen totuus; valkoihoisen parempi mustaihoisen "totuus"; ihmisen "totuus" parempi kuin eläimen totuus. En ole tietenkään päässyt pohdinnoissani mihinkään, mutta en voi myöskään olla ajattelematta näitä juttuja, kun ne kerran ovat jostain päähäni tulleet.
Tuija, juuri samalla tavalla olen utelias kuin sinäkin ja haluaisin tietää ja ymmärtää. Mutta en haluaisi kyllä olla niissä harhoissa pitkään, koska olen nähnyt, mitä kauhua ne aiheuttavat, kun henkilö ei tiedä, mikä on totta. Minua pänni tuon Anonyymin kirjoituksessa huomaamani romantisointi, kun hän toteaa: "Mielipiteitä saa toki olla, mutta en ole koskaan pitänyt omia mielipiteitäni sen enempää totena kuin vakavasta sairaudesta kärsivän todellisuuskokemusta". Se todellisuus on kauhua ja sekavuutta, sillä ei ole mitään tekemistä mielipiteiden kanssa!
PoistaMarjatta, epäilin että romantisointi liittyy minuun. Hyvä, ettei. Olen lukenut tästä psykoosin kauhu-ulottuvuudesta jostain toisesta kirjasta. Muistaakseni se oli Juha Hurmeen "Hullu", mutta en ole varma. Jos muistan oikein, kirjailija vertasi harhojaan "kahden viikon kauhuleffaksi". Ehkä lähimmäksi psykoosin kauhua olen päässyt tai joutunut painajaisunissani. Mutta onneksi unet eivät kestä puolta tuntia pidempää, jos sitäkään.
PoistaÄäh, pitäisi varmaan aina tarkentaa vähän paremmin mihin viittaa. Sinun kommenteillesi olen tosiaan koko ajan nyökytellyt ja ollut samaa mieltä.
Poista"Hullu" on hyvä. Ja Hurme on myös hyvä tyyppi! Hän kirjoitti niin reippaasti ja rehellisesti mielisairaalakokemuksestaan. Tästä tulikin mieleeni, että onhan niitä yksittäisiä psykooseja, joista parannutaan, kuten synnytyksen laukaisema psykoosi sekä murrosiän psykoosi. Minä olen tavannut vain niitä ihmisiä, jotka ovat kerran psykoosiin jouduttuaan jääneet sille tielle, kroonikoiksi.
Vielä Annansilmistä ja Hannan postauksesta. Hienoa Hanna, että olit ottanut Sariannan kirjasta tuon otteen, jossa hän kertoo pettymyksestään äitinsä kirjaan. Kyllä siinä tosiaan Anna laitetaan vaativaan paikkaan, neuvokkan pikku emännän rooliin.
Likaiset legendat oli tosi ahdistava ja kurja lukukokemus, minusta se oli todella likainen, mutta siitä on jo aikaa ja nuoruuden ihanteellisuus on karissut jo aika päiviä ja monella tapaa, joten ehkä sitä saattaisi kokeilla.
VastaaPoista