Vieraskynä: Mistä puhumme, kun puhumme muutoksesta?

Olen kirjoittanut yli kolme vuotta säännöllisesti kirjajuttuja tänne Kirjainten virrassa -blogiini, mutta nyt aion toisinaan tarjota myös vieraileville kirjoittajille mahdollisuuden kirjoittaa oman näköisiänsä kirjajuttuja. Vieraskynä-sarjaan päivittyy näillä näkymin kerran kuukaudessa yksi uusi juttu, enkä tiedä itsekään, millaisia kirjoituksia on luvassa. 

Sain idean ulkopuolelta, ja aluksi mietin, haluanko päästää ketään muuta ääneen "omalla tontillani", mutta toisaalta minua kiinnostaa kuulla eri kirja-alan tekijöiden mietteitä työstään, muiden suurlukijoiden ajatuksia kirjallisuudesta tai vaikka lukemistaan kirjoista ja antaa samalla muillekin mahdollisuus testata bloggaamista, joten uskon tämän "riskinoton" kannattavan. Jokainen kirjoittaa vapaasti omalla tyylillään ja valitsemastaan aiheesta. Olen tästä aika innoissani!

Ensimmäisen jutun on kirjoittanut WSOY:n kotimaisen kaunokirjallisuuden kustannuspäällikkö Anna-Riikka Carlson.

Istun lontoolaisen kirjakaupan kahvilassa vastapäätä äitiäni, joka lukee juuri lahjaksi saamaansa kirjaa. Melkein kaikki ympärillä lukevat, mikä saa olon toiveikkaaksi, vaikka pohdin vaikeaa aihetta, kirja-alan murrosta. Aiheesta on puhuttu paljon, syistä ja seurauksista ehkä kuitenkin ihan liian vähän. Kirjoja myydään Suomessa huomattavasti vähemmän kuin ennen. Tammikuussa selviävät tämän vuoden myyntiluvut, silloin on niiden ruotimisen aika. Huomattavasti vähemmän riittää syyksi pohtia, mitä on tapahtunut. 

Internet on vienyt painettujen tietosanakirjojen markkinat lähes kokonaan ja pienentänyt monien tietokirjojen markkinoita. Moni tarkistaa verkosta reseptit ja matkavinkit ja lukee paljon sellaista tietoa, joka ennen löytyi parhaiten painetuista kirjoista. Verkosta löytyy myös saatavilla olevat kirjat ja lukusuositukset, ja yhä harvempi nuori liittyy kirjakerhoon saadakseen jonkun toisen valitseman kirjan automaattisesti kotiinsa. Kirjakerhot kuukaudenkirjoineen olivat vuosia sitten merkittävä osa isojen kustantamojen kivijalkaa, joka teki kustantamisesta vakaata liiketoimintaa. Suomessa ei myöskään ole enää montaa kustantamoa, jotka kustantavat oppikirjoja, jotka ovat perinteisesti olleet kustantamojen kannattavin osa. Kun elokuvia ja musiikkia saa verkosta puoli-ilmaiseksi (osin täysin ilmaiseksi, osin noin kymmenellä eurolla kuussa), moni kokee uutuuskirjan hinnan korkeaksi eikä mieti, mikä kirjan tekemisessä maksaa. 

Lukeminen on saanut yhä enemmän kilpailevia vapaa-ajan viettotapoja. Pelit, sosiaalinen media ja verkossa surffailu vievät monien aikaa. Lukemisesta on monille tullut lyhyttempoista, monisatasivuinen kirja koettelee keskittymiskykyä. On myös ollut yllättävää huomata, miten moni kirjailijaksi haluava ei lue itse juuri lainkaan. Ehkä tosi-tv:n aikakausi yllyttää jokaista haaveilemaan tähteydestä. Leena Majander teki Finlandia-palkinnon jakotilaisuudessa pitämässään puheessa hyviä kysymyksiä: ”Onko itsensä kuulluksi saamisen tärkeys ylittänyt toisen ihmisen kuuntelemisen tärkeyden? Onko meillä malttia ja kiinnostusta kuunnella, lukea, ymmärtää toisiamme? Avartua, omaksua, laajentaa maailmankuvaamme?” 

Lukijat – niin kuin kulttuurinharrastajat ja kuluttajat – jakaantuvat yhä pienempiin alaryhmiin. Samaan aikaan niiden, jotka eivät lue kirjoja lainkaan, määrä kasvaa, kun taas kielitaitoisimmat ehtivät lukea kansainväliset bestsellerit alkukielellä, useimmiten englanniksi. 

Sellaisenkin näkemyksen olen kuullut, että nykyään ei ole mikään häpeä julistaa, ettei lukeminen kiinnosta lainkaan. Ei sen häpeä tarvitse ollakaan mutta ehkä tämä kertoo lukemisen arvostuksen muuttumisesta jotakin. Kirjoja ei haluta hankkia omaan hyllyyn, koska vanhemmilla on hyllyt jo täynnä ja nuoremmilla ei kaikilla ole kirjahyllyä lainkaan. Heistä moni lukee kirjoja mutta ei omista niitä. 

Kaiken myllerryksen keskellä taantuma, kasvava työttömyys ja lannistavat talousuutiset saavat ihmiset säästämään ja ehkä näkemään kirjan ylellisyystuotteena eikä välttämättömänä hankintana, eivätkä ne, joilla olisi varaa, tule ehkä ajatelleeksi, että he voisivat kirjoja ostamalla samalla tukea suomenkielistä kirjallisuutta, niin kuin ehkä tukevat lähikauppaa tai jotain muuta tuotetta tai palvelua, jonka jatkuvuuden turvaamiseen haluavat osallistua.

Asioita, jotka eivät ole muuttuneet tai muuttaneet kirja-alaa

Moni sanoo, että aina on puhuttu haastavista ajoista. Ehkä on, sitä en tiedä, mutta tiedän, että kirja-alalla on nyt vaikeampaa kuin vuosikymmeniin. Siitä kertoo kirjakauppojen ja kirja-alan työpaikkojen väheneminen. Moni asia on kuitenkin säilynyt ennallaan. Suomessa kirjoitetaan ja luetaan paljon. Kustantamoihin tulvii käsikirjoituksia, luovan kirjoittamisen kurssit ovat suosittuja, kysytyimmillä kirjoilla on kirjastossa kuukausien varausjonot. Kirjailijan ammattia arvostetaan, ja monet kirjailijat ovat näkyvästi esillä mediassa. Kirjallisuus on korkeatasoista ja monipuolista. Tarkempia tutkimuksia odotellessa voisi ajatella, ettei lukeminen ole välttämättä vähentynyt vaan ainoastaan kirjojen ostaminen. Myös vaatimukset kustantamojen kulttuuritehtävää kohtaan ovat säilyneet ennallaan.

Harva syyttää sukkafirmaa siitä, että sitä kiinnostaa enemmän raha kuin ihmisten lämpimät jalat. Ja harva sukkafirma jatkaa sellaisten sukkien valmistamista, joita ihmiset eivät osta. Kustantamo taas julkaisee paljon sellaista, jota ostetaan vain vähän, ja kuulee puhetta siitä, että tällaista pitäisi tehdä paljon enemmän. Kirjallinen vastuu painaa, siihen ei suhtauduta kevyesti (ajattelemalla vain rahaa) mutta tähän kulttuuritehtävään ei tule tukea mistään muusta kuin kaupallisesta toiminnasta, jonka lainalaisuudet ovat ihan samat kuin sukkafirmalla. Kannattava bisnes ja kaupalliset menestykset mahdollistavat myös kulttuuritehtävän täyttämisen.

Moni miettii, muuttaako e-kirja kaiken. Julkaistavien kirjojen valinta, tekstien työstäminen, markkinointi ja myynti, tekijänpalkkiolaskelmat, IT-järjestelmät jne. maksavat, vaikka valmiin tekstin muuttaminen e-kirjaksi on edullisempaa kuin kirjan painaminen. E-kirja on formaatti, joka parhaimmillaan tavoittaa uusia lukijoita ja pidentää kirjan elinkaarta, mutta mistään maasta ei ole kuulunut uutisia siitä, että e-kirjamarkkinoiden kasvu olisi lisännyt kokonaiskirjamyyntiä. Eikä tarvitse olla taloustietäjä laskeakseen nopeasti, että 1000 kovakantisen romaanin tekeminen ja myyminen on kannattavampaa kuin saman määrän jakaminen kahteen formaattiin.

Väitteitä ja vastaväitteitä kirjallisuuden tilasta

Kirja-alan vaikeuksiin löytyy usein helppo syyllinen: isot kustantamot. Marraskuussa ilmestyi blogikirjoitus, jossa on paljon kiinnostavia näkemyksiä mutta joka loppui sellaiseen väitelistaan, johon on pakko vastata:

1) Kustantamoissa asioista nykyään päättävät ihmiset, joilla on talousalan koulutus ja joiden ensisijainen tehtävä on tehostaa yhtiön tuottavuutta. 

Onneksi kustantamossa on töissä ihmisiä, joilla on ymmärrystä sekä taloudesta että kirjallisuudesta. Yrityksen johdon ensisijainen tehtävä on tehdä liiketoiminnasta kannattavaa ja taata sen jatkuvuus. Päätöksentekoon julkaistavista kirjoista osallistuu moni, päätöksiin vaikuttavat kirjallinen laatu kuin kaupallinen potentiaali, hyvin erilaisin painotuksin.

2) Työntekijöillä on liikaa töitä ja lisäksi heitä varjostaa pelko työpaikkansa menettämisestä. Tiedetään varsin hyvin, ettei tällainen työilmapiiri edistä luovuutta. 

Tämä on niin suuri yleistys, että tähän on vaikea ottaa kantaa. Moni alalla tekee pitkiä päiviä mutta uskon, että useimmat alalla pitävät työstään erittäin paljon, kokevat sen merkitykselliseksi ja viihtyvät työssään. Työ on jo kirjailijasuhteidenkin vuoksi hyvin ihmisläheistä, ja tämä näkyy kyllä myös tavassa, jolla ihmisiä kustantamoissa johdetaan. Jokaisessa työyhteisössä on haasteensa, ja paras tapa varmistaa vakaa työilmapiiri on pitää huolta liiketoiminnan kannattavuudesta. Kaikki haluaisivat turvan ja varmuuden tulevaisuudesta, ei kukaan kylvä epävarmuutta huvikseen.

3) Kustantamoissa panostetaan muutamiin bestsellerkirjailijoihin. 

On kaikkien etu, että kustantamossa on bestsellereitä, ja näiden myyntiin on tietenkin panostettava. Ilman bestsellereitä riskin ottaminen, vähälevikkisemmän kirjallisuuden kustantaminen ja tappiolliset kirjaprojektit eivät olisi mahdollisia.

4) Kustannuspäällikön on erikseen perusteltava omistajille miltei jokainen sellainen julkaisupäätös, joka on tuottanut tappiota. Riskejä ei saisi ottaa, eikä runoutta julkaista muuten kuin imagosyistä. 

Kustannuspäälliköt keskustelevat harvoin yksittäisistä julkaisupäätöksistä omistajien kanssa. Tärkeintä on, että kokonaisuus toimii, niin että kustannusohjelmassa on kirjoja, jotka myyvät paljon, jotta voidaan kustantaa myös niitä, jotka myyvät vähemmän. Riskejä otetaan koko ajan, se kuuluu alan luonteeseen. Se, että runoutta julkaistaisiin vain imagosyistä, on niin kyyninen näkemys, etten edes tiedä, miten sitä pitäisi lähestyä. Miksi isoissa kustantamoissa olisi vain imagonrakentajia ja pienissä kustantamoissa kirjallisuudenrakastajia?

5) Kustantamoissa on töissä yhä vähemmän sellaisia ihmisiä, joilla olisi omaa näkemystä, laaja-alaista kaunokirjallista kokemusta sekä aikaa. Niinpä kirjailijan täytyy nykyään itse huolehtia käsikirjoituksensa kaikista puolista, jopa oikeinkirjoituksesta. Mielenkiintoisesta persoonasta ei tule kirjailijaa, ellei hän ole myös kyllin pedantti (ja osaa myös arrogantisti markkinoida itseään). 

Työpaikat kustantamoissa ovat vähentyneet, tilalle ei ole tullut kovin paljon uutta väkeä. Ei siis ole niin, että näkemykselliset kirjallisuusihmiset olisi vaihdettu osaamattomiin ihmisiin. Tekstit oikoluetaan kustantamossa, mutta myös kirjailija tarkistaa vedokset ja haluaakin näin tehdä. Kirjailijoissa on kaikenlaisia persoonia, keneltäkään ei vaadita mitään tiettyjä luonteenpiirteitä. (Koko ajatus tuntuu yhtä vieraalta kuin tämän lauseen kirjoittaminen.)

6) Isommat kustantamot ovat nykyään kadottaneet oman identiteettinsä, koska ne yhteistuumin tavoittelevat suurten lukijakuntien suosiota. 

Mitä kyseenalaista on suurten lukijakuntien tavoittelemisessa? Eikö suurin osa kirjailijoista toivo kirjoilleen paljon lukijoita? Ja millä muulla kustantamot pysyivät pystyssä kuin kirjojen myynnillä? Väitteet siitä, että kustantamot suosisivat tiettyjä aiheita, tyylejä tai kirjailijapersoonia suosion kalastelussa, osoittautuvat hauraiksi, kun katsoo pelkästään tämän vuoden teoksia. WSOY:n tämän vuoden kaunokirjailijoiden ikähaarukka on lähes 70 vuotta, aiheiden kirjo on valtava ja kirjoista löytyy monenlaista rosoa.

7) Kirjojen elinkaari on lyhyt ja median muisti sitä lyhyempi. Kirjoja täytyy julkaista kovalla tahdilla, jos haluaa tuntea olevansa elossa.

Tämä on tietenkin henkinen haaste, joka kirjailijan itse täytyisi ylittää. Monien mielestä kirjojen elinkaari on lyhyt, mutta samaan aikaan iso ihmisistä haluaa kirjakaupoista nimenomaan uutuuskirjoja ja mediaan uusia kasvoja ja ääniä. Tämänkaltaisia henkisiä haasteita tämä aika meille kaikille asettaa.

8) Edellisestä seuraa, että julkaistaan ennemmin sellaisia kirjoja, joiden aihe on muodikas tai kirjoittaja entuudestaan julkisuudenhenkilö. Tällöin varmistetaan se, että media edes jotenkin huomioi teoksen ja sitä myydään edes muutama tuhatta kappaletta. 

Tunnettujen nimien tai muodikkaiden aiheiden suosimisesta voi löytää vuosien varrelta yksittäisiä esimerkkejä, mutta muuten väite on täysin kestämätön. Mediahuomio ei myöskään takaa suurta myyntiä, ja muutaman tuhannen kappaleen myynti on Suomessa jo ihan hyvä myynti. Jos kaikki kirjat myyvät vähemmän, kustantamon toiminta ei ole kannattavaa. Ja mitä väärää on siinä, että jonkin julkisuudenhenkilön kirja myy valtavasti ja se mahdollistaa vähälevikkisempien kirjojen julkaisemisen?

9) Laaduntarkkailu tarkoittaa myös sitä, että rajallisesti myyvän laatukirjallisuuden määrää tietoisesti rajoitetaan.

Kuka määrittelee laadun? Jos ns. laatukirjallisuus myy vähän ja kustantamo julkaisee vain laatua, millä tämä rahoitetaan? Minkä muun toimialan yritys jatkaisi loputtomasti sellaisten tuotteiden tekemistä, jotka eivät myy riittävästi? Kustantamo jatkaa, koska uskoo laatuun, kokee kulttuuritehtävän merkittävänä, mutta jos kustantamo ei ajattele samaan aikaan myyntiä ja rahaa, sitä ei myöskään päädy kirjailijoille.

10) Kirjakauppojen omistuskytkökset ja muutenkin kauppojen kyseenalainen myyntipolitiikka, joka ilmenee mm. siten, että muutamia teoksista on korkeita pinoja heti ovensuussa, kun taas esimerkiksi runot on piilotettu jonnekin nurkkahyllyyn. 

Kirjakauppa laittaa eniten esille kirjoja, jotka myyvät parhaiten, mutta moni panostaa myös laajaan valikoimaan. Paras tapa saada kirjoja hyllyyn, on käydä kysymässä niitä ja äänestää jaloilla: valita omien mieltymysten mukainen kirjakauppa, jossa esim. runokirjat saavat hyvin tilaa. Suuremmissa kaupungeissa on enemmän valinnanvaraa, ja myös nettikirjakaupat ovat hyvä vaihtoehto. Suurilla ketjuilla on suurten ketjujen kulut, ja jos raha tulee helpommin dekkareista ja naistenlehdistä, miksi kauppa siirtäisi ne sivuhyllyyn pois runoteosten tieltä? Tällaista kulttuuritahtoa on aika vaikea vaatia, kun ostajia on muutenkin liikkeellä vähemmän kuin ennen.

Toiveita tulevalle vuodelle

Kuulin, että kovakantisen kirjojen myynti on kääntynyt Englannissa uuteen nousuun. Kirjoja näkyykin täällä kaikkialla muuallakin kuin kirjakaupoissa. Samaan on uskottava Suomessakin, ja täältä pienen välimatkan päästä on helppo listata toiveita tulevalle vuodelle. Toivoisin, että kirja-alan toimijat voisivat puhua yhteisrintamassa yhteisistä haasteista. Jos haluamme valtiolta ymmärrystä (mm. apuraja- ja alv-päätöksissä), kannattaisi yhdistää voimat ja puhua yhteen ääneen. Jos haluamme kirjoille lisää ostajia, lukemisen edistämiseen ja kirjojen näkyvyyden parantamiseen kannattaa suhtautua suopeasti.

Kirjoista kannattaa pitää meteliä, sillä suosittelun merkitys kasvaa. Kirjallisuuspalkintoraadit tekevät ehdokaslistansa, kirjallisuuden moniäänisyys ja lukijat tarvitsevat vaihtoehtoja: kirjakauppiaiden suosituksia, median tekemiä listoja, lukijoiden innostuneita vinkkejä ja pidempiä analyyseja. Kirjablogit ovat lisänneet kirjapuheen määrää ja nostaneet esiin kirjoja, jotka voisivat muuten jäädä hyvin vähälle huomiolle. Lukijat valitsevat, keiden suosituksia seuraavat, en ymmärrä huolta siitä, että henkilökohtaisuus ja omien suosikkikirjojen hehkuttaminen veisi tilaa analyyttisemmalta kritiikiltä. Kirjoista täytyy voida kirjoittaa ja puhua monella eri tavalla.

Jos on varaa ja jos haluaa lukea ja myös tukea suomenkielistä kirjallisuutta, kirjoja kannattaa ostaa silloin tällöin. Se on osin myös kulttuuriteko. Kirja-alalla on tapana jakaa avokätisesti vapaakappaleita. Kun sellaista pyytää, joskus kannattaa miettiä, pyytääkö sen työn vai vanhan tavan vuoksi.

Kirjojen merkitys varmasti säilyy aina, vaikka lukemisen tavat muuttuvat. Kirjoja tullaan aina kustantamaan osin eri periaattein kuin sukkafirma valmistaa sukkia. Kirjat jättävät jälkiä ja niistä tulee rakkaita. Koska kirjat ovat erityisiä, lukemisen edistämiseksi ja lukijoiden löytämiseksi on löydettävä koko ajan uusia tapoja. Kannattaa olla rohkea ja ottaa riskejä. Long Play on tästä hyvä esimerkki. Kirja-ala kaipaa tämänkaltaisia uusia avauksia, jotta hiljentyminen hyvän tekstin ääreen säilyttäisi paikkansa ihmisten elämässä kaiken hälyn keskellä. Lukeminen on cool, suomalainen kirjallisuus on cool, Finnland ist cool. Kirjailijat laittavat itsensä alttiiksi, lukijoidenkin täytyy uskaltaa, jos kirja-alan tulevaisuus huolestuttaa. 

Minä alan kirjoittaa käsin saatteita joululahjakirjoihin. Kahvila on täynnä, jokainen joko lukee, kirjoittaa tai keskustelee, noin puolella on jokin sähköinen laite. 

It's thought that counts.