Doris Lessing: Viides lapsi

Doris Lessing: Viides lapsi
Otava, 1989
The Fifth Child, 1998
Suomennos: Heidi Järvenpää
Kannen maalaus: Jaakko Ollikainen
Sivuja: 160
Mistä: kirjastosta

Tästä jutusta olisi tullut varmaan aika erilainen, jos olisin noussut yöllä sängystä ja ryhtynyt samantien kirjoittamaan tätä arviota. Jos olisin heti kirjoittanut siitä olotilasta, jonka vallassa yritin nukahtaa kirjan kannet suljettuani. Jos en olisi odottanut vielä yhtä päivää ja sulatellut lukemaani. Todennäköisesti olisin enemmän puhunut vihasta, ärtymyksestä ja heikotuksesta, sillä en edes muista, koska kirja on viimeksi vaikuttanut minuun näin vahvasti.

Sen sijaan odotin ja tuumailin, sain nukuttuakin ja tein yhden päivän töitä ja aloittelin jo toista kirjaakin. Doris Lessingin Viides lapsi ei vain anna rauhaa, ja nyt on sopiva hetki kirjoittaa kirjasta blogiin muutamia pohdittuja ja harkitsemattomia sanoja. Lukukokemus oli siis äärimmäisen vahva, kuten tästä kaikesta voi jo varmaan päätellä. Tärisin kirjan luettuani ja alan olla taas samassa tunnekuohussa, kun yritän jotain siitä sanallistaa.

Kirja ei ole sivumäärältään järkälemäinen, mutta se on tiivisti kirjoitettu, vailla lukujaottelua ja kappaleiden välejä. Tämä on varmasti tarkoituksellista, sillä tarina hyökyy päälle ja tekee lukemisesta entistä intensiivisempää. Samalla kovin intiimiä. Lukijana olen täysin kirjan armoilla, enkä saattanut lopettaa lukemista missään vaiheessa. Itse asiassa olisin jatkanut sitä vielä vaikka kuinka, sillä silloin heti lukemisen jälkeen kirjan loppui tuntui aivan väärältä ja olisin halunnut tietää enemmän. Nyt kun aika on kulunut hivenisen, olen jo armollisempi, loppu oli oikeastaan aika tyylikäs. Kuin kovassa vauhdissa tapahtunut äkkijarrutus. Osa nytkähtää vain vähän paikaltaan, osa lentää, osalla tuntuu ikävästi vatsanpohjassa ja osa kiroaa kuskin holtittomuuden.

Harriet ja David tapaavat firman juhlissa, he löytävät toisistaan heti sielunsukulaisuuden, sillä he pitävät itseään epäsopivina yksilöinä villiin kuusikymmenlukuun. Melko pian nuoripari avioituu, ostaa ison talon kauempaa Lontoosta, minne koko suku mahtuu viettämään joulut, pääsiäiset, kesälomat. Harriet ja David haluavat paljon lapsia, suunnitteilla on jopa kahdeksanlapsisen perheen pyöritys. He ovat onnessaan koppavia, kuvittelevat jaksavansa yksin, kun lapsia syntyy lähes vuosittain, vaikka oikeastaan Davidin isä maksaa talomaksut ja antaa paljon rahaa ylläpitokouluihin ja Harrietin äiti auttaa lastenhoidossa, koska Harrietin raskaudet ovat raskaita ja hän on koko ajan väsyneempi lastensa kanssa. Silti sukujuhlat ovat tärkeitä, se on myös oiva aika näyttää muille, kuinka hyvin kaikki menee. Kunnes Harriet huomaa odottavansa viidettä lasta. Hän ei saa vauvan potkuilta nukuttua, aivan kuin lapsi yrittäisi sisältäpäin tuhota äitinsä. Harriet uupuu pahasti ja tietää jo etukäteen, ettei tästä lapsesta tule helppo tapaus. Ben on kuitenkin jotain sellaista, mitä kukaan ei osannut ajatella.

Tarinan intensiteetti on huippuluokkaa. Tavallaan vuoroin säälin ja vihastun Harriet ja Davidin valintoihin. Lessing on onnistunut kirjoittamaan hyvin todelliset hahmot, joihin voi samastua vaikka he ovat aivan erilaisia ja tekevät täysin päinvastaisia tekoja kuin mitä itse on tai mitä tekisi. Heissä on jotain kiehtovaa koppavuutta, kun kuvittelevat saavansa kaiken ja olevansa oikeutettua tavoittelemaan unelmaansa nyt ja heti. He vaativat paljon apua omilta vanhemmiltaan, vaikka kuvittelevat saaneensa kaiken täysin itse.

Ben on kuitenkin ihan oma lukunsa. Mielessä risteili niin paljon ajatuksia, ja erilaiset tunteet heittelehtivät tarinan edetessä. Säälin vähän, miten lapseen oikein suhtauduttiin ja kuinka aika on ollut armoton äidille, joka synnyttää sairaan lapsen. Kukaan asiantuntija ei halua edes selvittää, mikä Benissä on vikana. Hän on kaikkien mielestä niin sanotusti normaali, vaikka on selvästi liian voimakas, ei omaa lähestulkoon mitään sosiaalisia taitoja ja on hyvin raaka. Silti vihasin myös lasta ja halveksin Harrietin toimintaa, sillä hän hylkäsi täysin muun perheen ja neljä muuta lastaan, vain saadakseen selvittää, miten Benin kanssa tulisi toimia. 

Viides lapsi pakottaa ja antaa paljon. Kirjasta on niin moneen, joten olen hyvin onnellinen, että luin sen juuri nyt, kun olin pitkän aikaa lukenut hyviä kirjoja, mutta mikään ei ollut järistyttänyt minua raiteiltaan. Minusta on mahtava olla monta mieltä, sillä harvassa asiassa oikeassakaan elämässä voi täysin sanoa, mikä on oikein ja väärin, kun on kuitenkin monia asianhaaroja, jotka joutuu ottaa huomioon.

Ben on kirjanhahmo, joka aiheuttaa vilunväreitä, vaikkei häntä edes näe. Häntä on silti helppo sääliä ja muistaa, että kyseessä on kuitenkin lapsi. Harrietin ja Davidin liiton haluaa onnistuvan, heidän tarinaansa haluaa uskoa, mutta samalla heitä tekee mieli ravistella. Silti ymmärtää, että haasteet ovat kaikilla erilaiset. Lessingin kirja onnistuu kuvaamaan juuri tätä vaikeutta toimia aina oikein ja mahdottomuutta erottaa aina hyvä ja paha toisistaan.

Järkälemäisen pitkän bloggaukseni voi tiivistää kaikkein helpoiten tähän neuvoon: Jos et ole kirjaa vielä lukenut, lue se!