Henrik Tikkanen: Kulosaarentie 8

Henrik Tikkanen: Kulosaarentie 8
Wsoy, 1976 (2. painos)
Brändövägen 8, 1975
Suomennos: Elvi Sinervo
Sivuja: 166
Mistä: oma ostos
Kotimainen tunnustuskirja

"Tämä on karmea tarina synnillisestä elämästä, äkkikuolemasta, haureudesta ja viinasta. Aiheena on eräs onneton perhe ja sen taistelu kohtaloaan vastaan, sehän juuri kaikessa mahdottomuudessaan on elämän tarkoitus."

Henrik Tikkasen osoitesarjan ensimmäinen teos Kulosaarentie 8 alkaa väkevillä sanoilla, jotka sopivat oikeastaan kaikkiin näihin kirjoihin, vaikka käsittelenkin tässä arviossani nyt vain tätä ensimmäistä osaa. Olen lukenut kaikki viisi osaa ennen kirjablogiaikoja ja sitten kolme ensimmäistä, joita pidän paljon parempina kuin kahta jälkimmäistä osaa. En ole kuitenkaan koskaan kirjoittanut näistä kirjoista blogiini, vaikka ne ehdottovasti ansaitsevat sen. Haluan vinkata kirjoista myös niille, jotka eivät alun perin etsiydy niitä lukemaan kirjallisuusopintojen kautta.

Tänä viikonloppuna Jenni vetää Henrik Tikkas -viikonloppua, ja innostuin lukemaan näitä jo hyllystäni löytyviä uudelleen. Vielä siis ehtii mukaan lukemaan Henrikin kirjoja, tai ainakin Jennin koontia viikonlopun jälkeen.

Jokainen sarjan osa on nimetty sen osoitteen mukaisesti, joka on siinä elämänvaiheessa ollut Tikkaselle tärkeä paikka. Mietinkin jo oman kirjallisen retkeni tekemistä ja kävisin tutustumassa näihin osoitteisin – ulkoa käsin.

Minua kiehtoo valtavasti tämä taiten ja koukuttavasti kirjoitettu tunnustuskirjallisuus, jossa tunnutaan paljastavan kaikki, mutta kyse ei ole kuitenkaan mistään totuuspaatoksesta. Tässäkin teoksessa Tikkanen leikittelee myös totuudella ja valheella, eikä kirjaa voikaan minään todenperäisenä omaelämäkertana pitää. Siinä on varmasti paljon totta, mutta se on samalla hyvää fiktiota.

Tikkanen muistuttaa lukijaa, millainen kertoja hän on:

"Ei, minun on aivan mahdotonta kuvata vanhempiani oikeudenmukaisesti, niin tuohon aikaan kuin myöhemminkin. Elin heidät niin kertakaikkisen subjektiivisesti, että kaikkea mitä heistä kerron voi pitää silkkana valheena ja sepittelynä. Tämä pätee myös veljieni ja oman itseni kohdalla, yhtä hyvin voisin kertoa Odysseuksesta kuin veljistäni. En hetkeäkään usko että Penelope pysyi uskollisena kaikki miehensä poissaolovuodet. Olen varma että Ithakassa nussittiin niin pahuksesti, ja mielestäni niin pitikin. Piru sen vanhan tekopyhän Homeroksen vieköön."

Tässä osassa Tikkanen lähtee aivan alusta, omasta sukutaustastaan ja syntymästään, joka sijoittuu vuoteen 1924. Sukutaustoitus on erittäin mielenkiintoista, sillä monta kulttuurin ja tiedemaailman suurmittelijää joukkoon mahtuu. Alkuun tuntuu, että naiset jäävät tarinoissa taustoille, suurmiesten varjoon, mutta kyllä heidänkin – erityisesti äidin piruiluun, ulkonäköön, suhteisiin sekä äitiyteen – luonteenpiirteisiin ja -vikoihin paneudutaan herkullisen satiirisesti.

Tikkanen kirjoittaa yksityisestä liittämällä sen yleiseen, yhteiskuntaoloihin, Suomen historian eri vaiheisiin. Ensimmäisessä osassa puhutaan esimerkiksi useammasta sodasta. Hän osallistuu jatkosotaan vapaaehtoisena, mikä on samalla hyvin omituista ja tavattoman kiinnostavaa luettavaa.

Erityisesti pidän kuitenkin tästä Tikkasen tyylistä, jossa ollaan rehellisesti lapsellisia, valheellisesti totisia, pirullisia kaikille eikä säästellä edes itseä. Haluaisin lukea nyt kovasti lisää 1960–70-luvun suomenruotsalaisia teoksia, erityisesti harmittaa, ettei hyllystäni löydy Christer Kihlmanin klassikkoteosta Ihminen joka järkkyi.

Kirjasta on kirjoittanut ainakin Jaana, jonka kanssa olemme valinneet ihan saman sitaatin bloggauksen alkuun. Jutun lopussa on kiinnostava anekdootti, joka liitty suomentajan valintaan. 

Tällä kertaa kiinnitin enemmänkin huomioni siihen, ettei suomennos ole kuitenkaan aivan onnistunut. Sanavalinnoissa ja lauserakenteissa olisi ollut vielä hiomista, sillä ne eivät tarpeeksi sujuvasti suomeksi solju. Eipä lukukokemus siitä silti liiemmälti häiriintynyt.