Joel Haahtela: Elena

Joel Haahtela: Elena
Otava, 2003
Kansi: Päivi Puustinen
Sivuja: 126 (2 cd-levyä)
Mistä: kirjastosta ja oma ostos
Kotimainen pienoisromaani

Joel Haahtelan Elena on sopivan pituinen äänikirja kävelyretkille, sillä pitkälle lenkillä sen kuuntelee kokonaan. Äänikirjakävelyissä on hyvää se, että mielellään haluaa ulkoilla pitkään ja pysyä tarinan maailmassa samalla kun nauttii keväisistä päivistä. Mutta toisaalta ajatus lähtee helposti harhailemaan, ja lempeä-ääninen kerronta rentouttaa niin, ettei luetulla tarinalla ole niin väliä. Mieleen jää kauniita kohtauksia, fragmentteja, jotka yhdistyvät siihen hyvään oloon, kun on oikein tyytyväinen itseensä, päivään, hyvään säähän ja elämään.

Siispä Elena alkoi minulle äänikirjana mutta loppui kirjana, minulla kun sattui olemaan teos omassa kirjahyllyssänikin. Ihan hyvä näin, sillä kirjan kanssa pystyy paremmin pysähtymään niihin kohtiin, jotka syystä tai toisesta oikein paljon viehättävät.

"Tiedän ihmisiä, jotka rakkaus on tuhonnut. Heidän epätoivollaan ei ole rajoja ja lopulta he ovat hukkuneet siihen. Maailma on täynnä sellaisen rakkauden tunnusmerkkejä. Tunsin kerran miehen, joka sanoi: rakkaus on kaikki."

"Tämä kaupunki on lavastettu kesää varten."

En kehdannut tänään lenkillä aloittaa kuitenkaan uutta äänikirjaa, kun tästä oli vielä bloggaamatta, joten aloitin jälleen uudelleen jostain sieltä keskeltä – hyvin toimi vieläkin.

Teoksen minäkertoja on mies, joka on kuukausien ajan lähes obsessoitunut tummahiuksisesta ja kalpeaihoisesta naisesta, jonka nimen hän saa selville naisen omistamasta kirjasta. Huomaamattaan nainen unohtaa Dostojevksin Idiootti-romaaninsa, ja häntä alati tarkkaileva mies lukee alkusivuilta nimen Elena. Mies kuvailee kaikkea niin kauniisti, mutta samalla tilanteessa on jotain pahaenteistä. Kuin hän olisi vähän huteramielinen tai hauras. Kirja ei lopulta ole sillä tavalla säröinen kuin tarinan alussa luulin, mutta pidin siitä, että tämä mahdollisuus obsession ylivaltaan oli kaiken aikaa läsnä.

Äänikirjana tuntuma siihen, mitä mies ajattelee ja kokee, tulee hyvin lähelle ja sekoittuvat omiin ajatuksiin, kun tarinaan lopulta pääsee mukaan. Mies on tarkkailija, minusta tuli kuuntelijana samankaltainen. Seurasin kaupungilla käveleviä ihmisiä ja heidän tekemisiään, kuulin kertojan äänen tämän kuvaillessa hyvin tarkkaan Elenan eleitä ja liikkeitä, sitä, miten laukku osuu naisen lanteille, millainen on ympäristö, puisto, sää ja miten vanhukset istuivat kuumalla säällä puiston penkeillä, eivätkä liikkuneet mihinkään. Ja millaisia tauluja, aivan liian isoja, miehen ystävän tekee. Entä millainen on saari, jonne mies matkaa Elenan perässä.

Loppu on juuri sellainen hyvä, vähän yllättäväkin, sellaista osasin odottaa, koska Elena on niin kovin pidetty kirja. Teos oli Finlandia-ehdokas, ja se on saanut monelta ystävältäni kehuja osakseen. Pidin kyllä Elenasta, mutta se ei ollut niin hyvä kuin Katoamispiste (joka minun pitäisi lukea ja arvioida uudelleen!).

Tunnistan kuitenkin pitämäni haahtelaismin tästäkin kirjasta. Elenassa on semmoista eleganssia, rauhallista kerrontaa, päähenkilön mielenliikkeiden vihjailevaa kuvausta, joka on kuitenkin niin tarkkaa ja osuvaa, että semmoisen yksinäisyyden ja alakulon ottaa hänestä omakseen, ja moni asia on sillä tavalla hyvin sanottu.