Miten luet: Matkaoppaat

Pitkästä aikaa utelen teiltä taas lukutottumuksista. Miten luet -sarjassa on aiemmin keskusteltu muun muassa kohukirjoista, lukemisen esteistä, maakohtaisista odotuksista, pitääkö fiktion olla faktaa, lempikertojista, kielenhuollosta ja takakansiteksteistä. Kiitos kaikille, jotka olette vuosien aikana vastanneet näihin lukemiseen liittyviin kysymyksiini, näihin palaan myöhemminkin blogissani ja lueskelen vastauksia, sillä niin paljon kuin olenkin kiinnostunut omasta lukemisestani, niin yhtä lailla muiden lukemistavat jaksavat kiinnostaa.

Tällä kertaa toivon, että ehditte pääsiäiskiireiden alla kertoa, että luetteko matkaoppaita. Moni saattaa nytkin olla matkalla ulkomaille, esimerkiksi Kirjavan kammarin Karoliina on tällä hetkellä Italiassa. Mie suuntaan kesäksi Berliiniin, kuten aiemmin olen kertonutkin ja nyt olen hankkinut kaupunkia käsitteleviä matkaoppaita. Minulla on yleensä matkoilla mukana näitä matkaoppaita, sillä niiden avulla saan yleensä enemmän irti kaupunkikävelystä ja olen jopa löytänyt tehnyt herätelöytöjä, kun olen etsiytynyt markkinoille, kirpparille, tilaisuuteen, nähtävyyden äärelle vain jonkun kirjan neuvojen varassa.




Sain Mondon Berliini-oppaan joululahjaksi ystävältä ja olen siitä erityisen iloinen, sillä viimeksi minulla oli matkalla kyseinen opas mukanani ja sitä oli ihana lueskella iltaisin hotellissa. Pidän yleensäkin Mondon matkaoppaista ja olipa hauska huomata, että nyt sellainen on ilmestynyt myös kotikaupungistani Helsingistä.

Ostin Korjaamon kirjamarkkinoilta Savukeitaan kaksi matkaopasta: Länsi- ja Itä-Berliini. Olivat niin paksuja, ettei niitä yksiin kansiin olisi saanut kätevästi, mutta en myöskään voinut ostaa vain toista. Haaveilen jo, että kierrellään ympäriinsä eri kaupunginosissa, aurinko paistaa (eikö se näissä unelmissa aina niin tee) ja kaikkialla on jotain uutta ja mielenkiintoista. Olen kuitenkin sen verran tiedonjanoinen, että saan valtavasti myös, että saan yhdistää näetyn ja koetun luettuun.

Sisareni antoi puolestaan yllätyslahjaksi Sammakon julkaiseman Berliinin matkaoppaan uteliaalle matkailijalle. Sellainen olen, ehdottomasti, ja kun matkalla saa olla kolme kuukautta, niin ehdin myös tarttua näihin vinkkeihin: "Missään ei tinkiminen ole yhtä hauskaa kuin suurella turkkilaisella vihannestorilla Maybachuferilla Kreuzbergin ja Neuköllin välissä"; "moderni saksalainen keittiö on parhaimmillaan KaDeWen elintarvikeosastolla."; " Treptower Parkissa laulavat silloin tällöin satakielet"...

Luetteko te muut matkaoppaita ennen matkalle lähtöä vai sitten enemmän itse kohteessa?

Vai pilaako opas seikkailun ja omakohtaisuuden? Millaiset matkaoppaat ovat suosikkejasi? Tuleeko mieleen jotain kivaa paikkaa, ravintolaa, nähtävyyttä, muistoa, jonka löysit matkaoppaan avulla?

Hyvää pääsiäistä teille kaikille ja toivon, että hyvän kirjan avulla pääsemme matkalle mekin, jotka emme nyt pääsiäisen aikaan kodin lähipiiriä kauemmas pääse.

Vaivaako matkakuume? Oletko matkalla jonnekin pääsiäisen ajaksi?

Marisha Rasi-Koskinen: Valheet

Marisha Rasi-Koskinen: Valheet
WSOY, 2013
Kansi: Marjaana Virta
Sivuja: 339
Kotimaista taideproosaa

Pieni tyttö joutuu äitinsä kaappaamaksi, teiniryhmä pelastaa ystävänsä diileriltä, sokea vanhus joutuu ystäväpalvelua mainostavan huijarin uhriksi, myymäläapulainen lavastaa varkauden selvittääkseen ihastuksensa nimen...

Tai sitten mikään näistä ei ole totta.

Marisha Rasi-Koskisen toinen romaani Valheet on kuin salaperäinen labyrintti. Onkin vaikea kirjoittaa tarkkaan, mistä kirja kertoo, sillä teoksessa on useita juonenpätkiä, jotka liittyvät yhteen, mutta mitään yksittäistä ei voi nostaa pääosaan. Kirja ei ole kuitenkaan hankalasti hahmotettava, mutta arvoitusten selvittäminen on juuri tämän teoksen osalta olennainen osa lukuprosessia, enkä siksi halua enempää kertoa juonesta. 

Esikoisteos Katariinasta kirjoitin aikanaan blogiini näin: "lukiessa tuntee olevansa kuin metsästäjä, ja saaliina on löytämisen ilo. Arvoituksia ei ole vain yksi, vaan useita. Langanpäitä ei vedetä kerästä perusteettomasti, vaan paketti pysyy hallitusti kasassa. Kirjan loputtua ei voi kuin huokaista. Jännittävä, yllättävä, koskettava."  Samoja perusteluja voisi käyttää Valheista, mutta se on vain vielä parempi. Olen samaa mieltä kuin Liisa, että Valheissa "henkilöhahmot tuntuivat elävämmiltä ja asiat kytkeytyivät toisiinsa luontevammin".

Teoksessa useiden minäkertojien elämänvaiheet lomittuvat toisiinsa: sivuhenkilö nousee toisessa kertomuksessa päähenkilöksi ja täsmentää aiempaa episodia antaen lukijalle lisätietoa. Mutta valheita on kaikkialla, niin myös teoksen rakenteessa. Samalla kun tarinat ketjuttuvat yhteen, ne harhauttavat ja pitävät mystisyytensä. Pala palalta episodit tarkentuvat, mutta kirjan salakavala luonne ei kuitenkaan koskaan täysin häviä.

Viimeisten sivujen jälkeen aloitin alusta, luin uudelleen prologin ja ensimmäisen tarinan. Halusin palata vielä teoksen maailmaan ja täydentää sitä kehää, johon henkilöhahmot ja tarina taipuvat. Tapahtuuko kaikki samanaikaisesti vai seuraavatko kohtaukset toisiaan luonnollisena jatkumona?

Vaikka kehämäinen rakenne saattaa erehdyttää, teoksen kieli on kaunista, täsmällistä, sujuvaa. Kohtaukset soljuvat vaivattomasti eteenpäin ja ovat niin taidokkaasti kuvattu, että lukijan on helppo samaistua myös itselleen vieraiden ja keskenään hyvin erityyppisten kertojien kokemuksiin. Juuri näiden kummallisten, mutta hyvin kiehtovien ihmiskohtaloiden kuvaajana psykologinakin työskentelevä Rasi-Koskinen on mestari.

Vaikka valhe kietoutuu kaikkeen ja kaikkiin, henkilöhahmot ovat hyvin todentuntuisia ja heidän kauttaan havainnollistuu erinomaisesti se, kuinka subjektiivista totuus aina on. Yhden totuus on toiselle petos. Pidin kirjasta niin paljon, että harmittelin sitä, että kansi ei täysin anna sille oikeutta. Värimaailma on kyllä kirjan maailmaan sopiva – sateisen samea – mutta se on myös hivenen vähäpätöinen, jota vaikeasti luettava fontti suttaa lisää.

Valheiden maailmassa sade on pysyvä tila ja ihmiset kulkevat kaduilla kuin suossa, he ovat omien tunteidensa kanssa hukassa ja toisiltaan kadoksissa. Silti romaanin tunnelma on poikkeuksellisen kuulas, sateen kostuttamassa kaupungissa on aina myös valoa.

***

Lilyn lukupiirissä voi käydä lukemisen jälkeen keskustelemassa kirjan juonesta ja tapahtumista tarkemmin. Kirjaesittely Adlibriksen ja kustantamon sivuilla.

Tua Harno: Ne jotka jäävät

Tua Harno: Ne jotka jäävät
Otava, 2013
Kansi: ?
Sivuja: 269
Kotimainen esikoiskirja
Kiva tietää: Käsikirjoitus voitti Pentti Saarikoski -kirjoituskilpailun vuonna 2012.


"Mutta isä ei tuntenut totuutta, sillä hänellä oli omistautuva äiti. Hänellä oli perhe. Miksi hän lähti maailmalle seuraamaan isäänsä? Miksi aina tärkeimpiä ovat ne, jotka lähtevät? Miksi kirjoitan tätä isästäni, joka lähti, enkä äidistäni, joka jäi?"

Frida Hernkil on hienosta suvusta. Suvusta, jossa isät helposti irrottautuvat perheistään, lähtevät jonnekin etsimään rakkautta ja vapautta. Isoiso, Poju, matkasi ympäri maailmaa ennakkoluulottomasti erilaisten seikkailujen ja kokemusten perässä. Vaimoja hänelle kertyy enemmän kuin ehtii edellisistä erota. Isästään Frida ajattelee, että jos Raimo ei olisi yrittänyt olla perheenisä, vaan olisi antaunut musiikille ja runoilleen, hän ei olisi hajonnut eikä psykoosi puhjennut. Emil rakastaa Fridaa, on rakastanut siitä asti, kun näki tämän hymyilevän jollekin toiselle Porthanian edessä. Frida pelkää kuitenkin tulleensa enemmän sukunsa miehiin, niihin kulkurisieluisiin, jotka kaipaavat koko ajan jonnekin muualle, kuin naisiin, jotka jäävät odottamaan.

Tua Harnon esikoisromaani Ne jotka jäävät on uskomattoman kauniisti kirjoitettu tarina, jonka lukemista en voinut lopettaa. Lukemisen jälkeen nyyhkin ja jäin kaipaamaan henkilöitä, niin intensiivisesti kirjailija heitä kuvaa. Kirjassa tuntuu olevan kaikki ne ainekset, jotka saavat minut innostumaan: vetävä tarina, joka saa unohtamaan kaiken ympärillä olevan, pinnan alla kytevä syvempi merkitys, joka tekee lukemisesta arvokasta, koskettava tunnelma, jonka tuntee omakohtaisesti, vaikka sitä ei olisi koskaan itselle tapahtunut, henkilöhahmot, joiden seurassa jaksaa uppoutua kirjan maailmaan.. Ja se, että kirja on vielä kotimainen ja kirjoitettu kauniilla mutta täsmällisellä kielellä on todella tärkeä lisä lukunautinnolle.

Ne jotka jäävät on tarina yhdestä suvusta: se on moniääninen, vaikka menneisyyden tapahtumat – jotka vaikuttavat suvun elossa olevien jäsenten elämään yhä – tuleekin kerrotuksi lähinnä "sukunsakirjoittajan" kautta. Kuin kaikkiin olisi kirjoitettu sama lähtemisen kaava. Isän ikävä on teoksessa monella se passiviinen voima, joka ohjaa valitsemaan usein väärin. Äidit pitävät puitteet kunnossa, vaikka säröiltä ei säästytä kotonakaan. Kirja on kuitenkin ennen kaikkea rakkaustarina – mutta se on myös tarina itserakkaudesta.

Ne jotka jäävät on niin väkevä lukukokemus, että ihmettelen suuresti, jos se ei ole loppuvuonna esikoiskirjafinalistina.

Kirja kustantamon sivuilla ja Adlibriksessä. Ilmeisesti yhden päähenkilön nimi on ollut alun perin Maria, siksi väärä nimi sivuilla.

TTT – Minna Canth

Top Ten Tuesday keskittyy tänään päivän sankariin eli Minna Canthiin. Tänään on myös tasa-arvon päivä ja aloitinkin aamuni kirjaamalla nimeni kansalaisaloitteeseen tasa-arvoisen avioliittolain puolesta.

1.
Minna Canthin teokset ovat aika takuuvarmoja klassikkonautintoja, jos nyt oikeasti voi puhua nautinnosta, kun tuntuu niin sydänalassa ja itkettää. Hänen tekstinsä koskettaa yhä, enkä toivo koskaan niin kyynistyväni, että ihmisten eriarvoisuudesta lukiessani ei pahalta tuntuisi.

Siispä ensimmäinen asia, joka tulee mieleeni Canthista, on se yksi kesä, kun luin putkeen hänen kirjojaan ja itkeskelin lattianrajassa sitä, kuinka kurja maailma on. Kuulostaa aika suureelliselta, mutta joskus on hyvä saada kunnolla tehoja lukukokemuksesta. Canth vain koskettaa kerta toisensa jälkeen. Hän myös kiukuttaa, sillä toivoisin että edes kerran joku mieshahmoista saisi kunnolla turpaansa. Tai edes kunnon tervaa ja höyheniä -löylytyksen.

2.
Hän oli naisten ja vähäosaisten asialla. Ja aiheutti ajatuksillaan ja kirjoituksillaan paheksuntaa. Omasta uskostaan huolimatta kannatti uskonnonvapautta. Seitsemän lapsen leskirouva, kauppias, kirjailija, yhteiskuntavaikuttaja. Aika tehopakkaus!

3.
Näytelmät. Vaikka niissä onkin mukana julistusta ja tendenssikirjoittamista – joita yleensä kavahdan, jos sellaiseksi tunnistan – ovat ne silti väkeviä tarinoita ja toivoisin näkeväni ne joskus lavalla.

Erityisesti Työmiehen vaimo ansaitsee näytelmistä maininnan. On arveltu, että näytelmä ja sen suosio sai aikaan sen, että laki miehen omistusoikeudesta vaimon työansioihin joitakin vuosia myöhemmin kumottiin. Tämä oli Canthin tavoitteitakin ja mistä syistä se silloisia katsojia ja lukijoita ärsytti, niin mie ihan kihisin kiukusta, kun Risto ryypiskeli Johanna-rievun rahat.

4.
Minna Maijalan väitöskirja Passion vallassa. Hermostunut aika Minna Canthin teoksissa. Tätä luen aina välillä, sillä niin kuin pidän Canthin omien tekstien lukemisesta, pidän myös niiden analyysien lukemisesta.

5.
Hanna. Eikä johdu vain siitä, että kannan samaa nimeä kuin novellin päähenkilö. Sen on sanottu edustavan ranskalaisen naturalismin huippua Suomessa, erityisesti tympeän loppuratkaisun vuoksi. Werner Söderström kieltäytyi julkaisemasta tarinaa, sillä ennakkoarvosteluissa oli moitittu teosta liiallisesta siveettömyydestä ja jumalanpilkasta. Onneksi rohkeampi kustantaja teokselle löytyi.

6.
Tuotannossa näkyy monia sen ajan kirjallisuuden in-ilmiöitä: ajan lääketieteelliset uskomukset hysteriasta, yhteiskunnallisten olojen vaikutus ihmisten mahdollisuuksiin selvitä elämässään, rikoksen ja rangaistuksen suhteuttaminen toisiinsa, psyykeen kuvaus ja elämän varjopuolien esiin nostaminen.

7.
Salakari on Rouva Bovaryn suomalainen maaseutuserkku.

8.
Mielenkiintoisesti Canth aina kurittaa "langenneita naisiaan" näiden lasten kautta.

Anna Liisa surmasi oman lapsensa hädissään nuoruuden hairahduksestaan. Salakarin Alma Karell menetti lapsensa juuri sillä samaisella hetkellä kun hän teki aviorikoksen. Kauppa-Lopo on parantumaton varastelija, mutta hyväsydäminen nainen, jonka ulkomuotoa kuvataan hyvin rujosti. Hän ei kuitenkaan ole enää oman lapsensa kanssa tekemisissä, koska hänen elämäntapansa ovat arveluttavat. Kauppa-Lopon moraalittomuutta tarkkailee teoksessa eräs lapsi. Köyhää kansaa -teoksen Mari menettää myös lapsensa, mutta ei oman moraalittomuutensa tähden. Hän on vain olosuhteiden ja yhteiskunnan kylmäkiskoisuuden uhri.

9.
Minna Canthin kirjeet, jotka ovat sekä sisällyksensä että tyylinsä puolesta erityisen kiinnostavaa luettavaa.

Kirje Teuvo Pakkalalle maaliskuussa 1892:  

"Ja teidän myötätuntoisuutenne heitä kohtaan tarttuu myöskin lukijaan. Siinä juuri kirjallisuuden tärkein tehtävä: opettaa meitä tuntemaan ja rakastamaan toinen toisiamme."

10.
Katjan versio Anna-Liisasta.

Mooses Mentula: Isän kanssa kahden

Mooses Mentula: Isän kanssa kahden

WSOY, 2013

Kansi: Mika Tuominen

" – Paremmin met kahdestaan pärjätään, se sanoi.
Lenne kiipesi syliin. Ei tuntunut nololta."

Mooses Mentulan toinen teos Isän kanssa kahden on ikävän todentuntuinen tarina vaikeista ihmissuhteista, perheen ristiriitaisesta arjesta, syrjähypyistä ja lapsen mielikuvitusystävistä. Jokainen perhe tarvitsee sankarin, parhaimmillaan useamman, jotta vaikeista hetkistä päästään kunnialla läpi, mutta jos aikuisten mieliala on niin synkkä, että uhrina oleminen on ainoa luonteva tapa elää ja olla, joutuu lapsi ratkaisemaan asian. Tässä tapauksessa hän saattaa häiriköidä tunneilla, kiusata muita, kärsiä hiljaa sängyssä riitojen keskellä tai keksiä mielikuvitussankarin, hahmon, jonka avulla pyrkii ratkaisemaan ahdistavan tilanteen. Tai sitten hän tekee näitä kaikkia.

Isän kanssa kahden -teoksessa näkökulma vaihtuu tasa-arvoisesti, joten lukija kuulee isän, äidin sekä perheen Lenne-pojan äänen. Kaikkien ääni on kuuluvissa, mutta myötätunto kulkeutuu pakottamatta lapsen puolelle. Vaikka ymmärtäisi kuinka äidin yksinäisyyttä ja kyllästymistä tai isän turhautumista vaimon jatkuvaan tyytymättömyyteen ja eristäytymiseen, lapsen nokkeluus ja halu ratkaista ongelmia vetää puoleensa. Ei lapsen tehtävä ole tehdä vanhemmistaan onnellisia, eikä horjahtelevaa liittoa pelasteta kääntämällä sille selkää ja etsimällä lohdutusta muualta. Monenlaisia tunteita herää lukiessa, kuten kirjan parissa kuuluukin tapahtua.

Mentulan sujuva kerronta ja erittäin uskottava, murteella kirjoitettu dialogi virkistävät kaihomielistä tarinaa. Ei ole mitenkään epätavallista, että kirja kertoo vaikeista ihmissuhteista, mutta oman mausteensa siihen tuo henkilöiden vahvat juuret kotiseutuunsa tai vastavuoroisesti vaikeus hyväksyä uutta kotiseutua. Olen lukenut aiemminkin kirjoja, jotka sijoittuvat Lappiin, mutta niitä tuntuu aina leimaavaan jokin hallitsematon seksuaalisuus, ryypiskely, luonnon kanssa painiskelu ja melko vanhankantaiset käsitykset sukupuolten ja -polvien rooleista. Näitä samoja asioita löytyy toki myös Mentulan kirjasta, mutta jotenkin hän on onnistunut silti tuomaan tuttuihin asetelmiin juuri oikeinlaista raikkautta.

"On kyse pakkasen jähmettämästä lämmöstä, perheestä jota maa ja menneisyys vetävät kahtia. Päätöksistä, jotka seuraavat tekojen jälkeen."

Siperian kansojen satuja (omatekoinen kirjatraileri)

Vuosi sitten julkaisin blogissani ensimmäisen kirja-aiheisen videon. Kirjanmerkkien pieni rakkaustarina oli kovin tykätty, ja sitä oli hauska tehdä. Nyt on vihdoin uuden videon aika.

Luin Idiootti-kustantamon julkaisemaa Siperin kansojen satuja ja mietin, että tästähän saisi aika kivan kirjatrailerin tehtyä ja olisi mukava lukea teille blogini lukijoille yksi satu ääneen. Onneksi Juri innostuu niin helposti tämmöisistä ideoista. ;)

Toivottavasti pidätte tästä omatekoisesta videosta, joka on tehty puhtaasti rakkaudesta hyvää kirjallisuutta kohtaan. Kannattaa katsoa tarina hd-laatuisena.

Siperian kansojen satuja tuo ensimmäistä kertaa suomenkielisen lukijan ulottuville lukuisten Venäjän alkuperäiskansojen myyttejä ja satuja. Lumi ja jänis on näistä yksi suosikkini.

Lisäksi: isälle hyvää syntymäpäivää!

TTT – Aloittamisen taito (pieni visa kirjojen aluista)

Tämänkertainen Top Ten Tuesday on kirjan alkuihin liittyvä pieni leikkimuotoinen visailu. Jaanan blogissa on usein hyviä kirja-aiheisia visoja, ja innostuin tänään itsekin kirjoittamaan blogiini kymmenen hyvää alkua ja toivon, että joku keksii oikean kirjan niihin. Sen verran vihjeenä annan, että kaikki alut on napattu kotimaisista kirjoista.

Apuna minulla Jarmo Papinniemen ja Kaisa Neimalan Aloittamisen taito (Avain, 2010), sillä ostin sen viikonloppuna omaksi. Olen aiemmin kirjoittanut teoksesta blogiini ja olen siitä asti halunnut sen omaksi.

1.

"Kun isoisäni Benno oli sadanviidenkymmenen senttimetrin pituinen ja leveäkalloinen, syttyi Venäjä-Jaappanin sota, kaikista sodista ehkä järjettömin. Tsaarin armeijan aliupseerina häntä vaadittiin tappamaan pieniä, täsmällisiä ja urhoollisia japanilaisia. Tsaari Nikolain sotaministeri oli epäsuorasti kutsunut isoisän luokseen ja sanonut:
– Benno uhattu isänmaamme vaatii teitä tappamaan lyhyitä ja petomaisia japanilaisia.
Isoisä oli hymähtänyt itsekseen:
– Tämä sota on imperialistinen. Ja minä olen pieni mies."

2.

"Jollen olisi alkanut kirjoittaa, hän ja minä ja rakkaus olisimme eläneet onnellisina kuolemaan asti. Kenellekään ei voinut olla parempia mahdollisuuksia kuin meillä. En vieläkään voi käsittää miksi siitä tuli niin vaikeaa. En minä kadu. Minulla ei ollut valinnanvaraa."

3.

"Auringon paiste langetti läpi lehdistöjen valojen ja varjojen kudelman. Jokin lintu tiukutti itsepintaisesti ja iloisesti. Aidan tuolla puolen hirnahti joku saattueen hevosista. Se oli kuten ylpeä, syvä naurahdus kaukaa, toisesta maailmasta.
Vanha haudankaivaja imeskeli ilmeisellä nautinnolla piippuaan. Näkemistä, näytelmää. Hän löysi aina hautasaattueista ja hautajaisista omituista, hiljaista iloa ja nautintoa, ravintoa ajatukselle ja tunteelle.
Tänään saatettiin viimeisimpään ja rauhallisimpaan asuntoonsa Herneisen vöyryään talon emäntä ja Riitakaisa, köyhä ja yksinäinen naisenpuoli."

4.

"Kaksitellen ja kolmitellen heitä verkalleen asteli rantamäkeä ylös, välistä useampikin mies yhdessä joukossa, kuinka paatit olivat rantaan saapuneet ja kuinka oli seisoskeltu ja odoteltu muitakin, kun päästivät purjeitansa alas ja laittelivat venheitänsä jättökuntoon. Alastalo seisoi kuistin suulla vieraitansa vastassa, kätteli mies mieheltä ja röhisi hyvänahkaista puhetta, opasteli ja lykkiskeli kuistin puolelle ja sieltä tampuurin kautta saliin. 'Istumaan, istumaan vaan! Lämittelemäänkös sinä istut, Mikkelsson, kun kohta oven pieleen itsesi jätät, kukluunin viereen?'"

5.

"Alussa olivat suo, kuokka – ja Jussi.
Suo oli autio, keskeltä melkein puuton neva, jonka veden vaivaamasta kamarasta nousi vain jokin kitukasvuinen käkkyrämänty, vahvakaarnainen ja tasalatvainen pieni vanhus. Jussi liikkui suolla, pysähdellen, katsellen, tarkkaillen ja arvioiden."

6.

"Niin kuin hyvin tiedetään, olen minä kaikkitietävä, kaukaa viisas vai miten se meni. Voisin kertoa elämän tarkoituksen, Kennedyn murhaajan, voisin paljastaa muutaman varjoon jääneen jutun puusepän neitseellisesti syntyneestä pojasta. Ei huvita. Huvittaa kertoa pituushyppääjästä ja pituushyppääjän pojasta."

7.

"Paul,

Syntymäpäivä. Ensimmäistä kertaa vietän sen yksin. Makaan pimeässä huoneessa ja kuuntelen musiikkia, jota toin kotoa. Ajattelen sitä mitä tapahtui. Ehkä täällä uskallan ajatella sitä.
Olin varma, että en enää koskaan ole onnellinen. Heräsin aamulla, lähetin Susanin kouluun ja ajoin minibussilla töihin samalla tavalla kuin aina, valmiina suorittamaan elämäni loppuun, kauniit hetket sirpaleina ja rumat aina ehjinä ja lujina kuin olen aina tiennyt niiden olevan.
En vieläkään tiedä, voiko onnea olla. Jos on, tunnistanko sitä. Mutta eilen illalla, kun kävelin katuvalojen hunnuttamalla kadulla ja pysähdyin juomaan viiniä ja katselemaan ohikulkijoita kahvilan ikkunasta, minulla oli vähän aikaa keveä olo.
Kiitos.

E."

8.

"Kiitokset ja terveiset
sioille sovinisteille. Omahyväisille öykkäreille. Pubien kaljamahaisille bulvaaneille. Sultsinakielisille shemeikoille. Ympäri vuoden äpyilijöille. Sonnimaisille machoille. Pillupoliiseille. Sankareille raiskaajille. Neitseenmetsästäjille. Urhoollisille sutenööreile. Naisen pinnan supersurffaajille. Mummonrassaajille. Kyrvänkantotelineille. Namusedille. Filmaistereille ja kaiken maailman arvostelijoille jotka tykkäsivät paneskella kovia lauseitaan suuhuni. Joulupukeille. Juhannuspukeille. Perheenisille jotka ottivat pikku tyttärensä hyppynarun mukaan. Mieskirjailijoille jotka ystävällisesti ja tunnollisesti kirjoittivat minua puhtaaksi ja kommentoivat minua, pyyteettömästi toimittivat minua kohti painokuntoa."

9.

"Vieras mies tuli taloon keväisenä päivänä iltaruskon aikaan."

10.

"Ennen häntä tapasin hänen vaimonsa.
Rauno, poikaystäväni, toi kouluun Parnasson. Oli talvi, kirkasta, aamu. Hän tuli luokseni pihalla, kaivoi salkustaan lehden, avasi, näytti.
– Lue nuo. Tuosta jätkästä tulee jotain suurta.
Muistan hänen ilmeensä: kykyjenlöytäjän. Mitä sanot? Hän oli se, joka tiesi, mitä etsiä, löysi ja näytti minulle, opetti.
Luin. 'On kilpikonnalla amme omasta takaa: / kun sataa, se käy selälleen ja kylpee. / Olkimarsalkka ratsastaa. – Mihin marsalkka, kysyy kilpikonna. / – Mihin minä, vanhana sitä ratsastelee muuten vain.'
Luin ne muutkin. Katsoin nimen: Pentti Saarikoski.
– Kaunis nimi, sanoin.
– Kivoja runoja, sanoin."

Tietäjälle luvassa mainetta ja kunniaa.

Huomio: kommenteissa oikeita vastauksia, joten arvaa ensin ja lue muiden kommentit vasta sitten. :)

Oikeat vastaukset:

1. Daniel Katz: Kun isoisä Suomeen hiihti
2. Märta Tikkanen: Kaksi – kohtauksia eräästä taiteilija-avioliitosta
3. Pentti Haanpää: Isännät ja isäntien varjot
4. Volter Kilpi: Alastalon salissa
5. Väinö Linna: Täällä pohjantähden alla
6. Tuomas Kyrö: 700 grammaa
7. Elina Hirvonen: Kauimpana kuolemasta
8. Anja Kauranen: Sonja 0. kävi täällä
9. Mika Waltari: Vieras mies tuli taloon
10. Tuula-Liina Varis: Kilpikonna ja olkimarsalkka