Ayad Akhtar: Appelsiininkuorten katu

Ayad Akthar: Appelsiininkuorten katu
Otava, 2012
American Derwish, 2012
Suomennos: Katariina Kaila
Sivuja: 352
Yhdysvallat
Lyhyesti:
Nuoren muslimipojan kasvutarina islamilaisen ja länsimaisen kulttuurin välimaastossa.

"Kerrankin kodissamme vallitsi rauhallinen, eloisa tunnelma, jollaiseen emme ole tottuneet. En usko, että olimme valmistautuneet onnelliseen elämään. Meitä oli muokannut (tiettyyn rajaan asti) itämainen ajattelu, johon amerikkalainen ikionnellisen elämän käsitys ei istunut. Me toki kaipasimme onnea, mutta emme odottaneet sitä. Se oli meidän kulttuurimme käsikirjoitus, ja sen viestiä korostivat myös videot, joita vanhempani vuokrasivat paikallsiesta intialai-pakistanilaisesta kaupasta. Ne kuvasivat rakkautta, joka ei saanut vastakaikua tai jonka palkka oli kuolema. Amerikkalaiset eivät olisi ottaneet sellaisia vakavissaan vaan nauraneet niille epäuskoisesti."

Ayad Aktharin esikoisteos Appelsiininkuorten katu on monipuolinen teos: se on nuoren pojan kasvutarina, hartaan pakinstanilaisen muslimin ja amerikkalaisen juutalaismiehen rakkaustarina, mutta ennen kaikkea se on perhetarina. Millainen perhe elää islamilaisen ja länsimaalaisen kulttuurin ristipaineessa? Miten arki ja arjessa tehtävät valinnat sovitetaan tapoihin, jotka ovat satoja ja tuhansia vuosia vanhoja? Miten ymmärtää sellaisia valintoja, jotka tuntuvat yksilötasolla täysin vääriltä, mutta niille on olemassa perustelut kärhämissä, jotka on sodittu niin kauan sitten, ettei kukaan oikeastaan edes tiedä niitä varmoiksi?

Kymmenvuotiaan Hayat Shahin elämä muuttuu täysin, kun hänen äitinsä paras ystävä muuttaa, Pakistanista Yhdysvaltoihin, heidän kotiinsa asumaan. Pojan vanhemmat riitelevät jatkuvasti, mutta kaunis täti tuo Hayatin elämään samanaikaisesti kauan kaivattua turvaa ja jännitystä. Mina lukee Koraania päivittäin ja opettaa pojalle säkeitä ja uskonnollisia tapoja. Rakkaudessa pettynyt ja yhden avioeron kokenut Mina lohduttautuu uskonon avulla, mutta hän ei voi mitään sille, että tapojen vastaisesti hän rakastuu juutalaiseen mieheen. Mustasukkainen Hayat on oppinut uskovaisen elämästään muutakin kuin kauniita säkeitä ja hartautta, hän tuomitsee toisinuskovan ja tekee peruuttamattoman rikkeen perhettään ja Minaa kohtaan.

Minua viehätti Appelsiininkuorten kadussa se, että se oli selvästi perhekertomus, miten sama asia koetaan eri yksilöiden näkökulmasta. Vaikka tarina kerrotaan nuoren pojan kautta preesenssissä, se on kuitenkin aikuisen Hayatin muistelua. Alkuasetelma jo näyttää lukijalle sen, että luvassa on kertomus, joka on jättänyt syvän häpeän jäljen päähenkilöön. Kehyskertomus on kuitenkin melko niukka, joten ehdin kyllä varsinaiseen tarinaan syventyessäni unohtaa alun lähtökohdat ja vasta lopussa, kun kaari sulkeutuu, muistin että Hayat aikuisena oli luopunut uskonnollisesta elämästä. Syyt siihen, miksi hän näin päätyi, selkiytyvät kyllä tarinan aikana.

Nopealukuisuuden ja monien käänteiden vuoksi teos imaisi mukaansa. Minua kiinnosti juonivetoinen kerronta enemmän kuin Koraanista otetut katkelmat ja Minan opetukset, joten Sannan tapaan luin niitä vähän kursorisesti läpi. Mutta pidin siitä, että teoksessa ei demonisoitu islamin uskontoa tai juutalaisuutta, vaikka uskonnollisen kasvatuksen tuhovoima nuoren mielen muokkaajana oli selkiö. Tarinan voi soveltaa miltei sellaisenaan mihin tahansa tilanteeseen, jossa lapselle tarjotaan elämänohjeeksi vain hyvillä töillä tehtävää sovitusta tai että ihmiset jaetaan radikaalisti joko hyviin tai pahoihin. Meihin ja sitten niihin toisiin, vieraisiin.

Tässä kirjassa suoraviivainen tarinankuljetus toimii, eikä minua häirinnyt edes sivuhenkilöiden staattisuus ja jämähtäminen niin sanotuiksi "yhden kortin ihmeiksi". Appelsiininkuorten katu oli hyvin rullaava lukuromaani – se ei ehkä itse suostuisi tällaiseen määritelmään, mutta sellaisena se toimi ainakin minulle parhaiten.

Olin alkusyksystä kuuntelemassa Ayad Akhtarin esiintymistä.

Kirja kustantamon sivuilla ja Adlibriksessä (jossa kirja on tosi nimetty väärin).

Amélie Nothomb: Vaitelias naapuri

Amélie Nothomb: Vaitelias naapuri

Otava, 1997

Les Catillinaires, 1995

Suomennos: Annikki Suni

Sivuja: 205

Belgia

Lyhyesti: 

Huumorintäytteinen kertomus epämiellyttävästä naapurista, joka koputtaa ovelle joka päivä kello neljä.

Amélie Nothombin Vaitelias naapuri on juuri sitä, mitä lääkäri meille kaikille määräisi. Kirjassa on niin sukkelasti liikkuvat sivut, etten tajunnut edes katsoa kelloa tai miettiä nukahtamista ennen kuin sain kirjan luettua alusta loppuun kerralla. Vaikka pystyn keskittymään kirjaan kuin kirjaan melko vaivatta, niin olen huomannut, että vaelteleva mieleni on saanut osansa nopeasti liikkuvasta nettimaailmasta ja välillä hyvänkin kirjan ääreltä karkaan facebookkiin tarkistamaan, että miten jokin keskustelu on edennyt. Vaitelias naapuri on kuitenkin niin hauska, kieroutunut ja outo, että ihastuin siihen ikihyvikseni. Kirja auttaa levottomuuteen ja pirstaleisiin ajatuksiin, mutta välillä kunnon nauru riittää, eikä muu maailma pysty tarjoamaan sillä kertaa sen parempaa.

Teoksessa yhdistyy yhden lempielokuvani Päiväni murmelina asetelma aiemmin lukemani Norhombin teoksen Nöyrin palvelijanne purevaan huumoriin ja Marie Darrieussecqin Sikatotta-teoksen groteskisuuteen.

Klassisten kielten opettaja, eläkkeelle jäänyt,  Émile Hazel on muuttanut vaimonsa Julietten kanssa idylliseen maalaiskylään, kaukana kaikesta. He eivät tarvitse televisiota, heillä ei ole lapsia, eivätkä he halua tutustua juurikaan muihin ihmisiin. Heille riittävät rauha, kaunis koti, toisensa, hyvät kirjat ja keskustelut. He ovat tunteneet toisensa kymmenvuotiaasta, he ovat kuukauden ikäerolla syntyneet ja viettäneet lähes koko elämänsä yhdessä.

Mutta pian muuton jälkeen naapuri herra Bernardin tulee ensimmäiselle visiitille tasan kello neljä, viipyy olohuoneen nojatuolissa kaksi tuntia kahvia juoden ja muutaman sanan murahdellen. Tästä alkaa päivittäin toistuva kehä, josta ei noin vain paeta.

"- Émile, onko meidän oikeastaan pakko avata hänelle?

Huokaisi ja ajattelin, että totuus tulee aina lapsenmielisten suusta.

- Hyvä kysymys.

- Sinä et vastannut.

- Laki ei pakota meitä avaamaan hänelle ovea. Kohteliaisuus velvottaa.

- Onko meidän pakko olla kohteliaita?

Juliette osui arkaan kohtaan.

- Kenenkään ei ole pakko olla kohtelias.

- Eli?

- Ongelma ei ole velvollisuudessa vaan pystymisessä.

- En ymmärrä.

- Kun takana on kuusikymmentäviisi vuotta kohteliaisuutta, pystyykö sille viittaamaan kintaalla?"

Ei kai sille voi, vaikka juuri tässä kohdin tekee mieli ravistella kirjan kertojaa. Vapauta itsestäsi tylsyyden kehästä! Kirjan asetelma on sellainen, että tilanteen ahdistavuuden ymmärtää täysin, mutta sitä ei puolestaan voi ymmärtää, miksi ovi on pakko avata ja tylsämielisen ukon kanssa keskustella. Mutta sellaisesta ei saataisi kovin hyvää kirjaa aikaiseksi. Nothombin ratkaisu onkin paljon herkullisempi, upean absurdi, ja naapurin suurikokoisen ja vajaamielisen vaimon kera tarinaan tulee myös kukkurallinen groteskiutta.

Kirja alkaa ja loppuu samankaltaisen ajatukseen: "Itsestään ei tiedä mitään". Naapuri tuo tilaan epämukavan hiljaisuuden, jonka Émile vaimonsa kanssa täyttää puheelle. Moni unohtunut muisto tulee mieleen, ja he myös huomaavat että heidän oma elämänsäkin on alkanut kulkea kehää. Pariskunnan pitkäkestoisen suhteen symbioottisessa siteessä on samalla jotain kaunista, kestävää sekä insestisen häiritsevää. Toisen umpimielisen elämää moittiessa myös oman elämän kehä näkyy paljaana. Ainakin lukijalle.

Lotta-Liisa Joelsson: Vivika

Lotta-Liisa Joelsson: Vivika

Art House, 2012

Kansi: Satu Kontinen

Sivuja: 196

Kotimainen esikoiskirja

"Koetan Vivikan käsivartta kohdasta, jossa on vielä puhdasta ihoa. Vivika on kylmä eikä reagoi. Kuivaan veriset jalkapohjat käsipyyhkeeseen ja pudotan pyyhkeen kaakelilattialle. Suljen vessan oven ja sammutan valon. Seison hetken hämärässä käytävässä ja menen sitten takaisin huoneeseeni. Avaan ikkunan, mutta ulkona laulavat linnut. Suljen ikkunan, riisun paidan päältäni ja menen takaisin sänkyyn."

Vivika alkaa jännittävästi, kuten prologista valitsemastani otteesta voi päätellä. Lukija koukutetaan heti: Miksi Vivika on kuollut? Onko hän ottanut itse hengen vai onko hänen ystävänsä tappanut hänet? Miksi kertoja on niin kylmänviileä, etäinen ja ehkä vähän kyllästynytkin. Kirja alkaa sanoilla "Vivika on viimeinen". Ketkä olivat siis ennen häntä?

Lotta-Liisa Joelssonin esikoisteos sisältää hillittyä ja pinnan alla kuplivaa kauhua, kansanperinteitä, satuja ja hienovireistä jännitystä. Siinä on hyvät ainekset kasassa, mutta valitettavasti sopasta puuttuu silti vielä jotain. Aiheen tasolla kirja kertoo kahden teinitytön ystävyydestä, salaperäisesti kadonneista tytöistä ja mysteerisestä kirjasta, joka uudistaa kansansatuja kauhugenreen päin.

Minulle tuli kirjasta mieleen vähän tv-sarja Lostia kohtaan tuntemani hämmennys. Sitä seurasin pari tuotantokautta mielenkiinnolla, mutta lopulta siinä alkoi olla niin paljon langanpätkiä suuntaan jos toiseen, etten enää edes muistanut, että minkä kaikkien asioiden odotin selviävän. Vivika on monitasoinen ja kunnianhimoisesti rakennettu teos, mutta – käytän nyt kliseistä ilmausta – se pakenee merkityksiä ja jättää lukijan liian epätietoiseksi.

Kaikkea ei tarvitse tietysti selittää auki, mutta lopussa minulle jäi vähän hölmistynyt olo, enkä ymmärtänyt mitä tässä oikein selvisi tai jäi selviämättä. Loppukliimaksi oli lattea, liian arvoituksellinen. Myös Susa kuvaa omaa lukukokemustaa näin: "Se, mikä aluksi tuntui lähtevän hienosti lentoon, ei sitten kannakaan ihan riittävästi. Vivika on kyllä aikamoinen  page turner, mutta kokonaisuutena minun makuun liian sekava ja jättää liikaa asioita auki, selittämättä." Myös Morre jäi kaipaamaan selkeämpää loppua: "Loppuratkaisu jäi myös vajaaksi. Luin loppuosan kahdesti, koska luulin huolimattomuuttani unohtaneeni jotakin, mutta edes toinen lukukerta ei antanut mitään uutta. Jäin lähinnä ymmälleni."

Pidin siitä, että satuja uudistetaan rohkeasti. Pidin aiheesta, mysteeristä, eikä lukemistani häirinnyt tietynlainen epäuskottavuus tapahtumissa ja kertojan kylmyydessä ystävänsä kuoleman jälkeen, mutta haluan tuntea kirjan luettuani että palaset olivat kohdallaan. Vaikka jotain jäisi auki, niin se oli kuitenkin niin motivoitu että teen itse omat ratkaisuni. Nyt jäi tunne, että osa tekstistä olisi kadonnut valmiista kirjasta ja teos jäi vähän vajaaksi. Harmi juttu, sillä kirjassa on hyvä idea.

Kirja Adlibriksessä ja kustantamon sivuilla.

Sarjakuvapäivän satoa

Olen lukenut tänään ja eilen illalla aika monta tulipahan luettua -teosta. Hyvä puoli on se, että ne sarjakuvat, jotka olen tilannut vain arvostelujen perusteella itselleni, ovat olleet ostamisen arvoisia. Kun taas näitä vähemmän mieluisia on mukava viedä kirjastoon takaisin. Enkä nyt puhu huonoista teoksista, vaan sellaisista, jotka eivät sykäyttäneet sen kummemmin.

Olen lukenut kaikki muut kuvassa näkyvät teokset kokonaan, mutta Joann Sfarin Pascinin (Huuda Huuda, 2009) jouduin jättämään kesken. Sarjakuvapäiväni alussa kerroinkin, että jätän harvoin sarjakuvia kesken, sillä niiden loppuun saattamisen ei kuitenkaan mene kauheasti aikaa ja toivon, että tympeä voi kokonaan lukemalla muuttua positiiviseksi yllätykseksi. Nyt jäi kesken, sillä pettymykseni johtui lähinnä siitä, että todelliseen henkilöön perustuva novellimainen sarjakuvateos poikkesi liikaa niistä Sfarin teoksista, Rabbin kissa ja The Professor's Daughter joista olen aiemmin nauttinut. Onhan se vähän typerää moittia teosta siitä, ettei se ole kuin tekijältä aiemmin luetut, mutta en vain jaksanut innostua elostelevan, ryypiskelevän ja jatkuvasti kaluaan esittelevän taidemaalarin edesottamuksista tuon taivaallista. Kiitän kyllä sitä, että novellien välillä on hyvin paljon tyylillistä vaihtelua. Mutta kun lukiessa mietin vain, että kumpa tämä jo loppuisi, niin sama se oli kannet sulkea ja siirtyä seuraavan pariin. Ranskalaista sarjakuvaa on päivääni mahtunut mielin määrin, vaikka yhden jätin kesken.

Esimerkiksi juuri Jean-Philippe Peyraudin Kauneuspilkkuja (WSOY, 2010) ja Sibyllinen Ensi kertaa (WSOY, 2009). Jälkimmäinen on koottu vielä kymmenestä tarinasta, joiden käsikirjoitus on Sibyllinen, mutta toteutus on ranskalaisten sarjakuvataitelijoiden. Minulle sieltä löytyi muutama tuttu nimi. Kauneuspilkkuja viehätti ideallaan. Kirja koostuu kolmesta muunnelmasta, joista kaikki alkavat niin että ex-poikaystävä laskee naisen alastomalta vartalolta kauneuspilkkuja. Heillä on ollut yhden illan juttu, vaikka he molemmat ovat jo löytäneet uudet kumppanit. Ensimmäisessä tarinassa on päädytty naisen luo, toisessa miehen ja kolmannessa hotelliin. Pidin sekä piirrosjäljestä, värityksestä että henkilöiden vuorovaikutuksesta, dialogista, joissa ei kohdata tai nostetaan vanhoja esiin yhä uudelleen. Ensi kertaa oli ensi kertani eroottisten sarjakuvien parissa. Seksiä nyt on kaikkialla, mutta tämän teoksen idea oli kuvata erilaisia eroottisia seikkailuja naisen näkökulmasta. Useammista piirtäjistä johtuva vaihteleva tyyli jaksoi viehättää, ja se toi teokselle sävyjä, tunnelmia ja ilmeitä.

Arne Bellstorfin Baby's in Black – The Story of Astrid Kirchherr & Stuart Sutcliffe (Sammakko, 2012) oli tämän kasan paras teos, mutta se oli silti vähän liian "lälly" ollakseen ihan huippu. Teos on nimensä mukaisesti sarjakuvaromaani The Beatlesin alkuperäisen basistin Stuart Sutcliffen ja hampurilaisen Astrid Kirchherrin rakkaustarina. Bellstorf haastatteli teostaan varten Kirchherria. Rakkaustarinana teos on onnistunut, mutta Hampurin 60-luvun paheiden kuvaaminen näkyy vain sivulauseissa, vaikka suomentajan Seppo Lahtisen loppusanoissa viitataan siihen, kuinka hyvin beatlet sopeutuivat elämäänsä Saksassa Reeperbahnin hämyyn, ja kuinka he ystävystyivät baarimikkojen, transvestiittien, prostituoitujen kanssa. Huumausaineista kuvataan lähinnä tupakointia – valkoinen savujuova näkyykin sitten lähes joka kuvaruudussa. Viihdyttävä teos, jossa saksankieliset repliikit on suomennettu, mutta englanninkieliset dialogit on jätetty sikseen. Kuvituksessa minua häiritsi henkilöiden samankaltaisuus, enkä kyllä aina erottanut että kuka milloinkin oli äänessä. Varsinkin silloin kun Astrid parturoi Stuartin entisen poikaystävänsä Klausin näköiseksi. Silloin juuri repliikit pelastivat, Stuartin kanssa puhutaan englantia, Klausin kanssa suomea.

Reetta Laitisen Kirjailija ja madame (Lempo Kustannus, 2012) alkoi kiinnostaa minua, kun kuuntelin sarjakuvamessuilla tekijän haastattelun. (Tai kyseessä ei ollut kyllä haastattelu, niin valmistautumaton haastattelija oli, mutta ehkä juuri Laitisen esiintyminen epävarman haastattelijan kanssa vakuutti siitä, että hänen teoksensa minun tulee lukea.) Salla kirjoitti vielä niin kiinnostavasti Olavi Paavolaisen ja Minna Craucherin suhteeseen perustuvasta sarjakuvasta, joten tämä oli ehdoton tärppi sarjakuvapäivälleni. Minulle kävi kuitenkin niin, että olisin halunnut pitää sarjakuvasta enemmän kuin lopulta pidin.

Siinä oli hyvä idea, kieli jäljitteli hyvin 20–30-lukujen sanavalintoja (tai näin ainakin oletan, enhän ole tuolloin elänyt), mutta taidan vain pitää enemmän pitkistä sarjakuvaromaaneista. Kieltä on kiitellyt myös Reijo. Kronologia on rikottu, ja teos koostuu lyhyistä kohtauksista. Liian lyhyistä, minun mielestäni, sillä monella tapaa henkilöt jäivät liian litteiksi, eikä "pääparin" välinen kemia ehtinyt syventyä tarpeeksi. Kokonaisuudesta jäi vähän hoppuisa maku. Salla piti siitä, että teokseen jäi aukkoja lukijan mielikuvituksen täytettäväksi, mie puolestani olisin viihtynyt vähän paremmin jos teoksessa olisi ollut hitaampiakin "leikkauksia", eräänlaisia suvantopaikkoja lukea kuvia.

Luke Pearsonin Everything we miss oli pieni teos siitä kaikesta, mitä ihmiset voivat jäädä kaipaamaan tai mitä eivät elämässään huomaa. Jokin tavallaan kulkee heidän lävitseen, huomaamatta. Teoksessa tämä jokin on toteutettu hienosti mustana varjona tai huoneessa tarkkailevina otuksina.

Pinon ylimpänä oleva Tappaja on tarina palkkamurhaajasta. Näin nokkelan tyhjentävästi sanottuna. Vinkkaan Kvaakin arvosteluun lisätietojen pariin.

Sarjakuvasuosituksia 3

Olen aiemminkin kerännyt luettuja sarjakuvia myös yhteen postaukseen, sillä kaikista ei ehdi tehdä omaa yksittäistä arviota. Joskus jaan sarjakuvia myös teemojen mukaan yhteispostaukseen. Aiemmat sarjakuvasuositukset 1 ja 2 löytyvät linkeistä.

Mariko ja Jillian Tamakin Skim (2008) on aiheeltaan minulle, sarjakuvarohmulle niin tuttu. Tuntuu, että olen lukenut viimeisen vuoden aikana määrättömästi angstisten teinien elämänkohtaloita, kuinka heidän on vaikea saada ystäviä, rakastua, tulla hyväksytyksi, selviytyä arjesta. Ja onhan se universaalista, kovin tuttuakin. Sellaiseen nuoruudenlähteeseen en haluaisi astua, joka veisi minut takaisin yläastevuosien kasvukipuihin. Minulle riittää nykyisin ihan hyvin se, että palaan teini-ikäään viihtymään ja muistelemaan sarjakuvien, kirjojen, elokuvien ja tv-sarjojen muodossa. Musiikki on myös yksi loistavimmista tavoista saada kiinni siitä ihmisestä, joka joskus ennen muinoin oli. Sarjakuvia lukemalla taas saa hyvin kiinni siitä tunteesta, mitä kulloisetkin päähenkilöt kokevat. Epämiellyttävä olotila näkyy muun muassa ilmeissä, asennoissa ja välillä myös piirrosjäljessä.

Skim on kuin teini-ikä, sen sivuilta löytyy lähes kaikki. Ihastumiset, seksuaalisen heräämisen, itsemurhayritykset, ystävyssuhteiden vaikeudet. Rakkaus, kateus, mustasukkaisuus.

Suosittelen sille, joka haluaa lukea teini-ikäisten ongelmista. Muuten kokonaisuus ei tarjoa sen suurempia yllätyksiä.

Derek Kirk Kim on palkittu korealais-amerikkalainen sarjakuvataiteilija. Same Difference and Other Stories (2004) on kokoelma pieniä tarinoita. Kokoelman lukemisesta on jo hetki, tämä arvio oli jäänyt roikkumaan luonnostilaan, joten rehellisesti on sanottava että muisto muista tarinoista on häilynyt kauas mielensopukoiden pimentoon ja muistan vain Same Diffrence -tarinan juonesta jotain. Halusin kuitenkin kirjoittaa tarinasta lyhyesti, sillä luen parhaillani saman tekijän Gene Luen Yangin kanssa yhteistyössä tehtyä The Eternal Smile: Three Stories -teosta.

Same Difference käsittelee Skimistä poiketen puolestaan teini-iän juuri ohittaneiden parikymmpisten nuorten elämää. Kouluvuosien surut ja ilot ovat vielä tuoreessa muistissa, aikuistuminen, työelämä ja sen oman paikan löytäminen nakertavat takaraivossa. Päähenkilöt ovat ystäviä keskenään ja heitä molempia vaivaa jokin asia, jonka he haluavat ratkaista. Simon haluaa pyytää anteeksi entiseltä opiskelukaveriltaan, sokealta tytöltä, jolle hän valehteli säästyäkseen viemästä tätä treffeille. Nancy puolestaan on saanut pidemmän aikaa rakkauskirjeitä, joita ei ole oikeasti osoitettu hänelle. Hän haluaa kohdata miehen ja paljastaa, että hän on vastannut tälle toisen naisen puolesta. Samalla kun he väijyvät ihmisiä, joita heidän on vaikea kohdata, lukija seuraa mielenkiinnolla heidän liikkeitään.

***

Gene Luen Yangin American Born Chinese (2006) on pärähdyttävän hyvä teos. Kirja koostuu kolmesta tarinasta, jotka liittyvät toisiinsa muutenkin kuin teeman tasolla. Ensimmäisessä tarinassa kung fu -taiturina kunnostautunut apina-jumala haluaa tuntea kuuluvansa muiden jumalhahmojen joukkoon, mutta häntä ei päästetä mukaan juhliin siksi, että hän näyttää apinalta. Toisessa tarinassa Amerikassa syntynyt kiinalaispoika yrittää sopeutua kouluun, mutta hän on kahden kulttuurin ristipaineessa. Hän ei ole koulutovereidensa mielestä amerikkalainen, vaan "koiransyöjäkansaa", vanhemmat eivät puolestaan haluaisi pojan seurustelevan, vaan tämän tulisi keskittyä opintoihin ja hankkia hyvä koulutus/ura. Kolmannessa tarinassa amerikkalainen poika yrittää tunnustaa tunteensa hyvälle ystävälleen, mutta epämiellyttävän äänekäs kiinalaisserkku on hänen elämässään kuin häpeällinen riippakivi.

Kirjan sanoma on selvästi se, että jokaisen meistä tulee hyväksyä itsemme sellaisina kuin olemme, vaikka muiden ihmisten olisi vaikea kestää erilaisuutta, toiseutta ja vieraita asioita. Mutta matka itsensä hyväksymiseen ei ole ruusuinen kenellekään, eikä määränpää taida koskaan täysin löytyä, mutta matkanteko itsessään on arvokasta. Tai ainakin paljon helpompaa, jos hyväksyy sen, että koskaan ei pysty vakuuttamaan kaikkia ihmisiä, riittää kun itsensä kanssa pystyy elämään.

Vaikka kuulostan tässä vähän lattealle, niin kirja ei sitä silti ollut. Se oli hauska, rakenteeltaan kekseliäs, pidin jokaisesta tarinasta ja huumorista. Norkku mainitseekin omassa arviossaan, että miten amerikkalaisen pojan kiinalainen serkkupoika on "selkeästi kiinalaisen henkilön karikatyyri, sellainen, jollaisena kiinalaiset on esitetty vaikkapa Lucky Luke -sarjakuvissa."

***

Yangin ja Kimin yhteisteos Eternal Smile (2009) oli myös hyvä, mutta kolmen tarinan kokoelma kärsi selvästi siitä, että luin sen heti perään American Born Chinesen jälkeen. Odotin vähän samankaltaista twistiä, mutta jokainen tarina oli silti hyvin erityinen. Pidin varsinkin viimeisestä tarinasta. Siinä reppana toimistotyöläinen Janet saa huijaussähköpostin "nigerilaiselta prinssiltä", ja hän heittäytyy täysin unelmiinsa paremmasta tulevaisuudesta ihanan prinssin kanssa. Ensimmäisessä tarinassa nuori poika valitsee karumman arjen unelmiensa loppuratkaisun sijaan. Toisessa tarinassa selviää myös mikä 'eternal smile' on, mutta se oli joukosta vähiten mieluisa.

Tässäkin teoksessa näytetään niitä sisimmässä värjötteleviä unelmia, jotka ovat ristiriidassa arjen kanssa. Ei ehkä osata hyväksyä sitä, millainen oma elämä on. Kaikissa näissä suosittelemissani sarjakuvissa on yhteistä eräänlainen muukalaisuus.

Kaikki tekijät ovat syntyperältään aasialaisia, ja teoksissa käsitellään toiseutta hyvin paljon. On se puettu sitten millaiseen tarinaan tai pakettiin hyvänsä. Joka kerta henkilöiden tulee hyväksyä jotain. Yleensä itsensä.

Manu Larcenet: Blast

Manu Larcenet: Blast

Röykkiö ihraa & Pyhän diilerin ilmestys

WSOY, 2011 & 2012

Suomennos: Heikki Kaukoranta

Sivuja yhteensä: 408

Tekstaus: Mika Lietzen

Ranskalainen sarjakuva

Päähenkilö Polza Mancini on suurikokoinen mies, jonka mielenterveys on ollut epävakaa lapsuudesta saakka, mutta isän kuolema tuntuu sysäävän hänet lopullisesti raiteiltaan. Hän on arvostettu keittokirjailija, mutta hän hylkää vaimonsa, kotinsa ja uransa ja lähtee elämään kiertolaisen elämää. Hän on ulkomuodoltaan suuri röykkiö ihraa, kuten ensimmäisen osan nimikin kertoo. Kuvakerronta saa kylmiä väreitä aikaan, kun muun muassa Mancinin irstaita ja kuvottavia ruokailutapoja piirtyy lukijan nähtäväksi. Koko on päähenkilön identiteettiä eniten määrittävä asia, hän on lihava, ruuduissa muilta elementeiltä tilaa vievä, mutta hän myös puhuu usein koostaan. Kuinka paljon nokkeluutta hän tarvitsee paetessaan vuoroin poliiseja vuoroin sairaalahenkilökuntaa, sillä hänen kokoisensa mies ei noin vain piiloudu.

Kahdessa ensimmäisessä kehystarina vie poliisilaitokselle. Polza Mancini on pidätetty erään naisen murhasta ja kaksi etsivää yrittävät saada kuulusteluissa tutkintaa varten kaikki aukot selvitetyiksi. He eivät voi kiirehtiä tai suututtaa epäiltyä, sillä hänen mielenterveysongelmansa ovat poliisien tiedossa. Mielenkiintoista lukijan kannalta on se, että päällimmäisistä epäilyksistä huolimatta Mancinin muistelut ovat kirkkaita ja "juonivetoisia". Ihraisen irtolaisen ilkivaltakin kiinnostaa, kun tarinassa on imua.

Mikä on sitten tämä blast, jota Mancini lähtee tavoittelemaan ja jonka tähden hän syö ja juo liikaa, hakkaa päätään kivellä tai on muuten täysin huoleton oman terveytensä ja turvallisuutensa suhteen. Mietin, että lopulta se taitaa olla levottoman ja persoonallisuushäiriöisen mielen toive löytää onnellisuutta ja vakautta. Vaikka tavat pyrkiä siihen ovat hyvin epäkonventionaaliset, riskialttiit. Blastiin pakkomielteinen pyrkiminen on lopulta varmasti myös selitys sille, miksi Mancini on polisiikuulustelussa, mutta se jää nähtäväksi tulevissa osissa.

Yksi upeimpia visuaalisia kohtia syntyy silloin, kun sarjakuvataitelija sallii lastensa piirtää omien kuviensa päälle. Tällainen on heroiinista syntynyt blast, värilliset sivut tuovat kaipaamaani kontrastia mustanpuhuviin kuviin. Blast-kohtaus näkyy selvästi lukijallekin väreinä, levottomina viivoina, lasten piirroksina, ilotteluna ja kaoottisuutena.

Blastit ovat kotimaassaan Ranskassa kriitikoiden, lukijoiden ja palkintoraatien ylistämiä teoksia, eikä suotta. Olen Manu Larcenetin sarjakuviin tutustunut aiemminkin, joskin Maallemuuttajat ja Pieniä voittoja eivät ole mitään tällaista. Eikä tarvitsekaan. Blastin kolmas osa on ilmestynyt jo ranskaksi, suomeksi se saadaan toivottavasti ensi vuonna.

Sarjakuvapäivä

Tänään on oikein otollinen päivä toteuttaa pitkään haaveilemani sarjakuvapäivä. Haluan lukea omasta hyllystäni keräilemiäni löytöjä, mutta kävin lisäksi kirjastosta etsimässä lisää luettavaa. Toteutin keväällä 24 tunnin -lukuhaasteen ja tämän päiväinen on eräänlainen jatko tälle, mutta kevyempänä versiona. Sarjakuvia on tuossa ajassa mahdollista lukea aika paljon enemmän, sehän on selvä. Mutta niihin voi käyttää myös paljon enemmänkin aikaa, jos tutkii kuvan ja tekstin suhdetta tarkemmin. Minun tarkoitus ei ole tänään tehdä näistä suoranaisesti kumpaakaan. En pyri sarjakuvien tarkkaan lähilukuun, mutta en myöskään yritä lukea mahdollisimman paljon ihan-mitä-vain.

Luen pitkin vuotta paljon sarjakuvia, mutta olen ollut nyt turhan laiska bloggaamaan niistä. Silloin tällöin bloggaan jostakin, mutta moni hyvä ja itselle tärkeä sarjakuvateos jää arvioimatta syystä tai toisesta. Yleensä syy on se, että sarjakuvateoksen arvioiminen on minulle hankalampaa ja minua nolottaa kirjoittaa epäasiantuntijaimaisemmin niistä kuin esimerkiksi proosasta. Ehkä kyseessä on riman nostaminen liian korkealle, sillä kyllä sarjakuvien lukeminenkin herättää paljon ajatuksia, onhan niissä jo muodoltaan runsaammin ainesosia kuin romaanissa. Tämänpäiväisen pienen henkilökohtaisen haasteeni tarkoitus on rikkoa näitä itsekyhättyjä bloggausmuureja. Olen kirjoittanut rohkeammin aiemmin sarjakuvista, mutta nyt kun katsoin luettujen listaani, niin hyvin suuri prosentti pitämistäni teoksista jää bloggaamatta. Maailma kyllä selviää ilman arvioitani, mutta minua itseäni tämä harmittaa.

Tänä päivänä aion siis lukea paljon sarjakuvia, mutta nimenomaisesti myös blogata niistä. En jokaista sarjakuvaa eritellen, vaan haluan nostaa esiin jotain tunnelmia ja teemoja, joita mietin niitä lukiessani. Koska viikolla huutelin fanfaareja novelleille, tänään on tarkoitus nostaa esiin sarjakuvia.

Tämä on lähinnä mukava haaste myös itselle, mutta toivon tämän päivän sarjakuvapostausten kiinnostavan myös muita.

Sen verran eilen jo malttamattomana aloittelin, että luin muun muassa Manu Larcenetin Blastin ensimmäisen osan Röykkiö ihraa (WSOY, 2011), joka on minun sarjakuvatuntumallani melkoinen tiiliskivi, sillä se on yli 200-sivuinen. Seuraavaksi aion lukea toisen osan, jonka ostin myös vähän kuin sian säkissä, sillä en ollut tutustunut ollenkaan jo omistamaani ensimmäiseen osaan. Onneksi pidin teoksesta paljon ja odotan kovasti toisen osan lukemista. Näistä luvassa siis tänään oma arvionsa.

Minua ihan nauratti, kun olin tästä sarjakuvapäivästä niin tohkeissani, etten malttanut olla eilen availematta ja lukematta jo ennakolta "tälle päivälle varattuja". Huomasin myös, että minun on helpompi jättää "huono" kirja kesken kuin epämiellyttävä sarjakuva. Ehkä se johtuu siitä, että sarjakuvan, huononkin, lukaisee verrattain nopeasti ja tuntuu typerälle jättää se kesken, mutta koin eilen niin suuren pettymyksen, että yksi "suttukasa" oli pakko jättää kesken. Tästäkin ja saman tekijän teoksista enemmän tänään.