Dekkariviikko kirjablogeissa 8.–14.6.

Istanbulin kissat

Pääsiäisenä luetut

Kuvasta jäi uupuumaan vaikuttava Elena Ferranten esikoisromaani Amalian rakkaus ja itse asiassa Jeffrey Eugenidesin kirja Naimapuuhia on vieläkin kesken, sillä se oli pääsiäisloman viimeinen kirja, enkä ehtinyt lukea sitä loppuun ennen kuin työkiireet taas alkoivat.

Hupsua tietysti edes kuvata ja listata pääsiäiskirjoja nyt, kun pääsiäisestäkin on jo jonkin aikaa, mutta edes kuvamuodossa on mukava blogiin ikuistaa hienojen kirjojen satsi.

Reeta Paakkisen kirja Kotona Istanbulissa oli etukäteisherkkuna tänä päivänä alkavalle Istanbulin-matkalleni. Pamukin Istanbul lähtee mukaan matkakirjaksi.

Kiire jo on, kiire jo on.. Joten tällä kertaa vain kirjakuva ja moikka!

Riikka Takala: Ole hyvä

Riikka Takala: Ole hyvä. Atena 2014. Kansi: Elina Warsta. 152 sivua.

Olen sen verran myöhässä monien näiden bloggausteni kanssa, että luin itse asiassa tämän Riikka Takalan teoksen aivan tammikuun alussa, kun matkustin junalla Lapista Helsinkiin. Ja nyt tämän kirjoituksen aikana olen uudemman kerran kotiseudulla käymässä. Joten ihan tuoreesta lukukokemuksesta ei ole kysymys. Halusin kuitenkin kirjasta jotain mietteitä blogiini kirjoittaa, sillä Ole hyvä oli miellyttävä matkakumppani ja nopealukuinen teos junamatkan aikana.

Pidän kirjan nimestä, sillä se viittaa kolmen päähenkilönaisen pyrkimykseen tehdä jotain hyvää vieraalle ihmiselle, vaikka heidän oma elämänsä on monella tapaa melko solmussa. Nimi viittaa myös kiitollisuuteen ja kohteliaisuuteen, joka näyttäytyy heissä kaikissa. Sain kirjasta vinkin yksillä syntymäpäivillä, kun tuttu suomentaja kiitteli teosta ja sanoi, että haluaisi tehdä siitä valitsemalleen kielelle näytekäännöksen. Ostin sitten kirjan seuraavalla viikolla, mutta en ihan heti kirjaa kuitenkaan ehtinyt lukea.

Pidin kirjassa enemmän teoksen henkilöistä ja siitä, miten Takala kirjoittaa arkisisten asioiden kautta syvemmistä tunnetiloista. Tarinasta en lopulta välittänyt niinkään paljon, enkä siitä hyväosaisuuden ja hyväntahtoisuuden painiskelusta. Naisystävykset ovat vähän erikoisia mutta kaikkiin heihin tutustuisin mielelläni, sillä heissä on niin paljon hyvää vaikka huolia riittää. Pidin myös ystäväkuvauksista, sillä he näkevät virheitä toisissaan ja osaavat arvostaa omia puoliaan ja vastaavasti taas nähdä toisissa arvokkaana niitä piirteitä, joita he itse eivät ehkä aina itsessään näe. Monipuolisia hahmoja, ja kiinnitin heihin enemmän huomiota kuin juoneen.

Viihdyttävä kirja, jossa oli paljon oivallisesti sanottuja sanoja ja kerrottuja kohtauksia.

Jari Järvelä: Särkyvää

Jari Järvelä: Särkyvää. Tammi 2014. Kansi: Markko Taina. 221 sivua.

Tyttö ja pommi oli todella päräyttävä jännäri, ja minulla oli valmiiksi paljon odotuksia tämän Jari Järvelän seuraavan, joskin tyyliltään ja tarinaltaan täysin erilaisen, romaanin suhteen. Kirjasta olin ennalta lukenut myös kiittäviä arvioita, siksipä teoksen joululoman lukupinooni mukaan valitsin.

Esimerkiksi Katjan todella hieno bloggaus loppukiteytyksineen vakuutti:
"Teemun ja Agnesin on the road -kertomus on tragikomediaa parhaimmillaan. Se on samalla kertaa hullu, absurdi ja lähestulkoon runollinen. Kokonaisuus naurattaa ja hirvittää, loppu saa täydellisyydessään miltei kyyneliin. Jos oppisin joskus jotain kiteyttämään, sanoisin että Särkyvää on ihan helkkarin hieno romaani."

Tiedän. Tuntuu aika typerryttävälle puhua joululomalla luetuista kirjoista maaliskuun puolivälissä, mutta näin vain olin kiireinen alkuvuoden, että pitkällä hännällä näitä blogijuttuja kirjoitetaan. En halunnut jättää kirjaa blogissani pimentoon,  sillä haluan lukea myös muutkin Järvelän teokset, joten mukava kerätä koko suora aikojen saatossa blogini historiaan. Heh.

Särkyvää on siis oiva kertomus onnesta ja sen puutteesta, mutta en voi silti väittää aivan täysin lumoutuneeni siitä. Varmasti pitkälti senkin vuoksi, että kirja vertautui mielessäni Petri Tammisen Mitä onni on -romaaniin. Lisäksi tarinan liftarityttö Agnes toi mieleen Tytön ja pommin tytön, mutta jotenkin valjumpana versiona.

Liikaa vertailua siis ja liian vähän itse tarinaan solahtamista.

Kirja koostuu osittain myös otsikoiduista tekstipätkistä, jotka on päähenkilö Teemu kirjoittanut omaan blogiinsa. En välittänyt näistä osioista niin paljon, vaikka tietysti bloggausten kautta saatiin kuvattua syitä siihen, miksi Teemu on niin hajalla. Ja miksi hän päätyy ajamaan ladallaan kohti Espanjaa aikomuksenaan päättää päivänsä mahdollisimman miehekkäällä tavalla: sonnilauman seivästämänä.

Lukukokemus jäi kuitenkin positiivisen puolelle, vaikka kirja ei täysin minua mukaansa saanut. Aihe oli mainio ja vähän hulvaton. Tekstissä oli myös hienoja kohtia, joita pysähdyin lukemaan tarkemmin. Niinkin pienistä asioista kuin vaikka, millä tapaa omena leikataan kahtia – mikä oivallus: vaakasuora leikkaus paljastaa omenan sisään kätketyn tähden.

Harri Sirola: Abiturientti

Harri Sirola: Abiturientti. Wsoy 1987, 3. painos. Koulun peruskirjasto -kirjasarja. 302 sivua.

Hyvä ystäväni, jolta sain Abiturientista lukuvinkin, kysyi minulta jo alkupuoliskon ohitettuani, onko kirja niin rivo kuin hän sen nuorena koki. Hänelläkin kirjan lukemisen jälkeen on kulunut useita lukuvuosia ja satoja kirjoja, mutta nuoruuden lukumuistosta kuultaa yhä jonkinlainen hauska ohostelu. Minulle lukukokemus oli mieluisin juuri siksi, että luin läheisen ihmisen nostalgiakirjaa. Hän on tosin niin lukenut ihminen, että näitä nuoruusajan kirjojakin on kertynyt lukuisia nostalgisointiin asti.

En enää oikein tarkkaan muista, miksi päädyimme puhumaan Harri Sirolan Abiturientista. Ehkä se johtui siitä, että Sirolan vuonna 1991 julkaistu Kaksi kaupunkia -teos on julkaistu tämän vuoden alussa uudestaan. Vai tulikohan meillä sittenkin puhe Anja Kaurasen (nyk. Snellman) omaelämäkerrallisesta Syysprinssistä, joka kertoo muun muassa Sirolasta. Tai sitten meidän keskustelumme kulki kirjoihin, joita on aikanaan pidetty riettaina tai muulla tavoin kohahduttavina, ja silloin hän ehkä mainitsi minulle Abiturientin samaan syssyyn kun puhuimme Sonja O. kävi täällä -romaanista, Tamarasta ja Jojosta.

No oliko kirja sitten rivo?

Oikeastaan taisin odottaa 18-vuotiaan abiturientti Ville Siikalan revittelevän vieläkin enemmän, mutta kyllä hän kiitettävästi hankki sekä naiskokemuksia että kuusi laudaturia viimeisenä lukiovuotenaan. Ville on mainio hahmo, sillä hän on niin itseriittoinen, fiksu mutta vaikka hän piti itseään kaikkia tyttöystäviään älykkäämpänä ja kokeneempana, eivät tytöt ole niin typeriä kuin hän olettaa ja antaa lukijankin kuvitella. Virkistävää lukea tietysti suorasukaisen nuorukaisen minäkerrontaa, jossa minä on aina edellä sinää.

Nimen mukaisesti kirjassa liikutaan koulumaailmassa ja siinä ajanjaksossa, jolloin vielä pinnataan tunneilta mutta samalla haaveillaan jo jatkokoulutuksesta ja hyvästä urasta. Ville lääkäriperheen kasvattina pähkäilee paljon myös oman tulevaisuuden urapolkunsa kanssa. Hän käy eliittikoulua ja paljolti kirjassa tietysti näytetään myös sitä, millaiset mahdollisuudet kyseisessä koulussa on ja miten se on poikkeuksellinen muihin kouluihin verrattuna, millaiset paineet siellä syntyvät jne. Paljon tässä on sellaista tuttua omiin lukiovuosiin, vaikka sitten toisaalta aika on nakertanut puitteita ja ajan ilmiöiden kritiikkiä. Mutta ihmisyys, nuoruus, unelmat, rakastuminen, himo, itsekkyys, laiskuus.. mikäpä näistä olisi koskaan vierasta.

Rivouden sijaan kiinnitin huomioni rajuun itsekritiikkiin, suoranaiseen inhoon jopa. Varsinkin kun se yhdistyi minäkeskeisyyden toiseen ääripäähän, kaikkivoipaisuuteen ja itserakkauteen. Herkullisia ajatusrakennelmia, kun mielialat päähenkilöllä heittelehtivät ja hän yritti oikeuttaa itselleen milloin minkäkin halun ja teon. Kypsymättömyys on kuvattu kirjassa hienosti.

Hyvä lukukokemus, vaikka välillä teksti puudutti ja kadotti teränsä. Mutta sitten yhtäkkiä tempauduttiinkin taas tunnemyrskyn voimalla vetävään kohtaukseen.

Ulla-Lena Lundberg: Suureen maailmaan

Ulla-Lena Lundberg: Suureen maailmaan. Gummerus 1991. Stora världen 1991. Suomennos: Leena Vallisaari. 304 sivua.

Suureen maailmaan on ensimmäinen lukemani Ulla-Lena Lundbergin kirja. Finlandiavoittaja Jää on edelleen hyllyssäni lukematta, ja omistan myös muun muassa Leon, joka on tämän kyseisen teoksen edellinen osa. Työtehtävän myötä päädyin sitten aloittamaan Lundbergin tuotantoon tutustumisen vuonna 1991 julkaistusta teoksesta, joka nimensä mukaisesti vie lukijan kauas suureen maailmaan ja sitten niin lähelle, mutta ainakin minulle aina niin eksoottiseen Ahvenanmaahan.

Itse asiassa Suureen maailmaan on Ahvenanmaa-trilogian toinen osa, päätösosassa Mitä sydän halajaa eletään ilmeisesti jo kirjoittamisajankohdan nykyaikaa, 1990-luvun loppua. Leo sijoittuu 1800-luvulle, lukemani kirja lyhyempään ajanjaksoon mutta historiallisesti monella tapaa merkittävään murroskohtaan 1900-luvun alusta 30-luvulle asti.

Kirjan voi lukea kyllä täysin itsenäisenäkin, sillä minulle ei tullut juurikaan tunne, että pitäisi tuntea henkilöiden taustoja, mutta kiinnostuin heistä kyllä sen verran, että haluan lukea koko trilogian, ehdottomasti. Vaikka pakko kyllä myöntää, että luulen Lundbergin kehittyneen kirjoittajana ja tarinankertojana huimasti, sillä oletukseni muiden lukukokemusten perusteella on, että Jää on todella upea teos. Suureen maailmaan on kyllä hieno lukukokemus, mutta ei vielä mitenkään poikkeuksellinen historiallinen romaani. Tarina on monisyinen, sillä tietysti ajankohta tarjoaa jo jännitystä mutta lisäksi elämänmenon kuvaus neljän veljeksen ja yhden vävypojan kautta maalla, merellä ja usealla eri mantereella tuo väriä, tapahtumia ja uusia ajatusvirtoja tekstiin. Henkilöitä on heidän lisäkseen runsaasti muitakin, sukua, kyläläisiä – kateellisia ja myötämielisiä.

Pidin erityisesti liioittelevan ja vähän ilkikurisen Leonardin osuuksista. Hänen Amerikan-matkallaan teos myös alkaa, ja Suomessakin hän elää vielä kuin pieni amerikanherra taskussaan. Vakavamielisempi, itseään tuhlaajapojan veljeksi kutsuva pappismies Isidor on toinen suosikkini. Ja ihan päinvastaisesta syystä kuin Leonard. Hän on taas realistisempi toimisssaan mutta ei mitenkään synkkämielinen hahmo, jonka kerronta olisi tympeää tai valjua. Isidor joutuu pitämään monia lankoja käsissään ja silti tuntuu, että hän on tunteiden edessä saamaton nahjus. Merikapteenina toimivien kaksoisveljien tarinat ovat ihan mielenkiintoisia, mutta selvästi en niin laivan kyytiin halaja, sillä juuri heidän osuutensa olivat paikoin pitkästyttäviä.

Leonardin kautta tulee myös sisällissotakuvaukseen poikkeuksellinen näkökulma. Entä jos ei ole kenenkään puolella vaan oikeastaan viihtyy kaikkien seurassa työläisistä maanomistajiin. Tarvitseeko silloin pelätä ketään vai oikeastaan vähän kaikkia?

Kiinnostava teema, joka tuntuu taustalla ja henkilöiden puheissa on se, kuinka yhteisöllisyys ja kylämäisyys alkaa kadota ja ihmisiä riepottelee paitsi sodat ja muut yhteiskunnalliset murrokset, niin myös halu lähteä kotoa merta edemmäs.