Marisha Rasi-Koskinen: Katariina

Marisha Rasi-Koskisen esikoisromaani Katariina (Avain, 2011) on kirja, jonka olisin itse halunnut kirjoittaa, mikäli olisin kirjailija. Teoksesta on vaikea kirjoittaa blogiin, koska en halua paljastaa teoksesta liikaa. Juoni ja henkilöhahmojen suhteet avautuvat lukiessa, eivät kirja-arvioissa. Lukiessa tuntuu olevansa kuin metsästäjä, ja saaliina on löytämisen ilo. Arvoituksia ei ole vain yksi, vaan useita. Langanpäitä ei vedetä kerästä perusteettomasti, vaan paketti pysyy hallitusti kasassa. Kirjan loputtua ei voi kuin huokaista. Jännittävä, yllättävä, koskettava.

Kansi: Satu Ketola, 263s.

Kirja koostuu muutamista episodeista, joissa näkökulma ja kertoja vaihtuvat, mutta kaikki liittyvät jotenkin Katariinaan. Hän on tarinoissa läsnä joko totena tai kuvitelmissa. Marisha työskentelee psykologina ja ammatista on varmasti ollut hyötyä kirjoittamiseen, sillä kynä kuvaa terävästi ihmisyyttä ja ja hänen henkilöhahmonsa tuntuvat aidoille, uskottaville. Luonteenpiirteitä ei liioitella, eikä heistä tehdä karikatyyrejä, vaikka ajatukset, alitajunta ja ihmissuhteet näytetään rosoisena, paljaana. Henkilöt eivät ole yksiulotteisia, vaikka suru tuntuu heissä päällimmäisenä.

Katariinasta muodostuva kuva rakentuu fragmenteista, perheenjäsenten puheenvuoroista. Sisaren muistoista, äidille kirjoitetusta kirjeistä, isän tarpeesta rakentaa taloja, joihin ei koskaan voida jäädä lopullisesti asumaan. Lukijan odotuksista.

Loppuun lainaan Turun Sanomien kriitikkoa Terhi Hannulaa, koska hän puki niin osuvasti omat ajatukseni arvioonsa:
"Kaikkea kannattelee kieli, jossa on erehtymätön poljento. Se on sadunkertojan kaunista kieltä, vaikka aiheet ovat aikuisia. Käsitellään lasten ja vanhempien suhteita, aikuisen poissaoloa lapsen elämästä. Motoksi nousee Margareetan toteamus: ”Lapset eivät välttämättä ole ikuisia. Lapset eivät kestä mitä tahansa.”
Katariina on taitavan kirjoittajan esikoinen, jossa on selkeästi ainesta myös menestyskirjaksi."

Tässä maassa on jotain pahasti väärin, jos Katariina ei ole esikoiskirjafinalisti.

Minun Kiinani - Isän aika

P.Ôtie & Li Kunwu: Minun Kiinani 1. Isän aika (Wsoy, 2011)
Suomentanut: Saara Pääkkönen
Sivuja: 254
Laji: Historiallinen sarjakuvaromaani
Tiivistelmä: Entisen propagandapiirtäjän kuvaus Maon Kiinasta punalipun alla kasvaneen lapsen silmin. Trilogian ensimmäisen osa.
Erikoista: Trilogialle myönnettiin parhaan historiallisen sarjakuvan palkinto Ranskassa vuonna 2010.
Pisteet: Neljä punaista tähteä


Olen suuri historiallisten ja yhteiskunnallisten sarjakuvien ystävä. Minua on kiinnostanut Maon ajan kuvaukset kirjallisuudessa siitä asti, kun luin lukiolaisena Jung Changin Villijoutsenet. Se oli ensimmäinen Kiina-aiheinen kirja ja jätti tosi syvän jäljen minuun. Aasian historiaa ehdittiin käsitellä melko pintapuolisesti tunneilla ja minusta tuntui, kun kirjan kautta olisin ymmärtänyt ja hahmottanut paljon paremmin Kiinan tapahtumia.  

Minun Kiinani trilogian ensimmäisessä osassa Isän aika näyttäytyy Maon aika omaelämäkerrallisen, historiallisen sarjakuvan keinoin. Li Kunwu on piirtänyt 30 vuotta propagandaa Kiinan kommunistiselle puolueelle ja tässä Minun Kiinani -teoksessa hän hyödyntää taitojaan piirtäen ajan hulluutta lapsen näkökulmasta. Hän näyttää suuria tapahtumia ilman selittelyjä ja arvottamista: Kulttuurivallankumous, Suuri harppaus, julkiset itsekritiikkiesiintymiset näyttävät älyttömältä ilman sormenosoitteluakin. Näkökulma on teoksen parasta antia, älyttömyys näytetään alhaalta käsin. Mao pysyy etäänä, palvottuna. P.Ôtie on kymmenen vuotta Kaukoidässä asunut ranskalainen, joka on käsikirjoittanut tarinan. Kerronta pohjaa Li Kunwun tarinaan, mutta päähenkilönä on silti 1955 syntynyt Xiao Li. Luonnollisesti tämä vapauttaa tarinan fiktioksi ja historian eri vaiheita on voitu vapaammin yhdistellä muistoihin ja Lin henkilöhistoriaan.

1950- luvulla Lin isä on arvostettu puoluekaaderi ja Li sisaruksineen elää Punaisen kirjan oppien mukaisesti, eikä kukaan osaa, uskalla tai halua kritisoida ympärillä näkyvää järjetöntä nälänhätää. Kun isä lopulta alkaa epäillä omaa vallankumousvalitustaan, hän joutuu uudelleenkoulutettavaksi ja perhe hajoaa. Isän aika kuvataan Lin kautta, mutta isän rooli näkyy läpi teoksen. Alkuaikojen kasvatus ja isän vähittäinen murtuminen varjostavat pojan nuoruutta. Isän kadottua neljäksi vuodeksi, nuori piirtäjä hakee muualta miehenmalleja. Anarkia valtaa koulut ja kadut. Punakaartilaiset kulkevat ympäriinsä tuhoamassa vanhan Kiinan historiaa, taidetta ja esineitä poltettiin. Kaikkialla tuntui vallitsevan joukkohysteria ja sokea hulluus. Li lausuu ulkoa Punaisen kirjan säkeitä ja osallistuu vallankumokseen piirtämällä tuhansia kuvia Maosta. Teos tuntuu absurdille, silti aidolle.

Isän aika ei ala ilman kontekstualisointia. Ranskalainen toimittaja Pierre Haski on kirjoittanut alkusanat, jotka toisaalta valottavat pintapuolisesti aikaa ja sen tapahtumia, toisaalta tuntuvat tahattoman koomisilta. Kuvatessaan nykykiinalaisten ristiritaista suhtautumista Maoon, Haski pitää pahimpana sitä että Kansantasavallan perustajasta on tullut pilkan kohde nykytaitelijoille. Maon naama koristaa seteliä ja Taivaallisen rauhan aukiolla jököttää häntä esittävä patsas, mutta kukaan ei pidä eriskummallisena talouskasvun ihanteita. Ja kauheinta on toimittajan mukaan se, että nykytaiteilijat karrikoivat Maoa. Kummallista. Toimittajan ajatus ei auennut ainakaan minulle.

Piirustustyyli on paikoitellen hyvinkin tarkkaa ja tuttu Maon naama koristaa propagandatauluja. Toisinaan taas kovinkin tukkoista. Ruutu on täynnä katsottavaa ja tiettyyn rosoisuuteen kesti hetken tottua. Kuvat ovat silti lempeitä, raakuus tuntuu ajassa ja tarinassa, mutta kuvissa sitä ei näy.

Suosittelen teosta lämpimästi, odottelen innolla seuraavien osien suomennosta. Tartuin jo kirjahyllystäni Jung Changin Maoon, sillä Minun Kiinani toimi hyvänä yllykkeenä lukea lisää kiinalaista kirjallisuutta. Toivon kovasti, että jatkossakin käännetään lisää aasialaisia sarjakuvaromaaneja.

Kesän kirjalöytöjä

Nyt on ollut niin tavattoman kuuma, etten pysty oikein edes ajattelemaan mitään järjellistä blogattavaa. Olen sairastellut useamman päivän ja tänään viimein uskalsin kuumankosteasta asunnosta vielä kuumempaan kesäpäivään. Suuntasin askeleeni Kyläsaaren kierrätyskeskukseen, sillä siellä on todella hyvä kirjavalikoima ja hinnat erittäin kohtuulliset. Opiskelijana ostoksista saa vielä -20% alennuksen, joten yksittäiselle kirjalle jää ihan nimellishinta. Tänään tein mielestäni hyviä löytöjä, vaikka mietin kyllä, että mitä järkeä on omistaa niin paljon kirjoja. Aina välillä soimaan itseäni tämän materian keräämisestä ja varsinaisesta kirjamaniasta. Minusta on silti ihana kerätä kirjoja, ihailla omaa hyllyä ja tarttua suosikkeihin. Annan itselleni sen verran armoa, että lahjoitan myös usein kirjahyllyni aarteita sukulaisille ja ystäville. Meitä on onneksi kaksi lukutoukkaa näitä kirjoja selailemassa, joten yksin en keräilyni kanssa olen. Myönnän silti, että juuri minua rauhoittaa täysinäinen, tuttu ja turvallinen kirjahylly.

Kuinka paljon kirjoja ihminen kuitenkaan kotiinsa tarvitsee? Välillä tuntuu, että voisin lahjoittaa kaiken pois ja yrittää selvitä vain kirjaston antimilla, mutta silti kirjojen läsnäolossa on jotain sielukkuutta ja sydäntä lämmittävää lämpöä. Tämä sopii aika hyvin edelliseen postaukseeni, jossa ihastelin elektronisen lukulaitteen helppoutta. Minulle nämä kaksi erilaista lukutapaa sopivat saumattomasti yhteen. Rakastan kirjaa konkreettisena esineenä, mutta en halua raahata kilokaupalla niitä mukanani.

Petja vartioi uusia pokkareitani. Ostin Anne B.Ragden Berliinipoppelit omaksi, sillä vaikka olin erittäin pettynyt hänen uusimpaan teokseensa Satunnaista seuraa, Kujerruksia-blogin ihanainen Linnea on silti suositellut tätä lämpimästi minulle useasti.  

Heinrich Bölliä luemme Jurin kanssa molemmat ja tämä teos meiltä juuri puuttui. Yritän saada pian jotain järjellistä arviota aikaan suosikistani Katharina Blumin menetetty maine, joka on kirja, jonka jaksaa lukea useamman kerran. Aadam, missä olit on itselleni etukäteen outo, mutta pikainen googletus paljasti erään lukijan ajattelevan teoksesta näin: "Böll on saanut nimen Saksan omatunto jatkuvasta muistuttamisestaan »emme saa unohtaa». Hänen sanottavansa on tinkimätöntä, se vaatii lukijalta omakohtaista kannanottoa."

Sue Monk Kidd on tuttu ainoastaan Katrin ja Sannan blogeista. Toki olen voinut törmätä siihen muuallakin, mutta muistiini on jääneet vain nämä. Katri kehuu teosta täydelliseksi kesäkirjaksi ja Sannalla se on kaikkien aikojen suosikkikirja. Odotan siis Mehiläisten salaisuuksien avaamista innolla.

Michael Cunninghamin pokkarin nappasin, koska pidin hänen Tunnit-teoksestaan, vaikka en ole lukenut vielä omistamaani toista teosta häneltä Koti maailman laidalla. Zephyr varoittelee arviossaan, että Säkenöivien päivien ensimmäinen osa voi olla puuduttava, mutta kahden seuraavan osion loppuratkaisun takia teos kannattaa lukea. Silti minusta tuntuu nyt, että ehkä tämä oli löydöistä kuitenkin se hukkaostos ja teos hautautuu muiden alle.

Berta Ruck on uusi pakko-lukea kirjailijani, sillä juhannuksena Heinävedellä sain lukuvinkin teoksesta Mies vähittäismaksulla, joka on kuulemma hulvattoman hyvä. Nykypäivien maantieritari vaikuttaa yhtä "romanttiselta". Ruck on myös Hilja Valtosen aikalaiskirjailija. Muistakaa, että ensi kuussa 10.8 keskustellaan Lukupiiri-blogissa Nuoren opettajan varaventtiilistä.

Pokkarit maksoivat 1-1.50e kpl.

Uskomatonta, että joku oli tuonut Mitfordin tytöt kierrätykseen. Olen niin iloinen löydöstäni, sillä kirjasta on kovasti keskusteltu blogeissa ja on kiinnostava päästä lukemaan, että mistä bloggaajat oikein kohisevat. Ainakin Karoliina, Leena, Katja, Jaana, Maija, Norkku, Anni.m ja Laura ovat lukeneet sen. 2e well spent.


Markus Zusakin Kirjavaras tuntui kiinnostavalle kantensa ja aiheensa takia. Muistelisin myös hämärästi, että olen jossain blogikeskustelussa kirjasta lukenut. Hanif Kureishi sai jonkin verran blogisavuja, ennen omaa blogiharrastusta ja tunsin jonkinlaista vetoa teosta kohtaan, koska se tuntui jo tutulta (Vaikka eri teos näitä savuja sai osakseen). Olisi vähän kerrottavaa voi yllättää monella tavalla.  

John Irving sopii hyvin Jurin keltaiseen innostukseen, hän kun ei suostunut jostain syystä ostamaan Irvingin Oman elämänsä sankaria eurolla, koska siinä oli hänen mielestään ruma kansi. Hän odottaa sitä keltaista "oikeaa". Kaikki isäni hotellit kelpasi meille molemmille. Juri on todella tarkka kirjojen kansista, vaikka hyllystä kurkistaa aika pieni osa kansipapereista.

Kirja tienhaarassa pilkistää kuvassa, vaikka en sitä olekaan ostanut tänä kesänä. Voitin sen Gaudeamuksen facebook-arvonnasta ja olen kiinnostuneena lueskellut kirja- ja kustannusalan tulevaisuusskenaarioista. Sanon aina, että arvio tulossa pian, mutta kyllä mie niitä ehdin jossain vaiheessa naputtelemaan. :)

Ai niin, Adlibriksestä tilasin vielä muutaman sinisen kirjaston kirjan. Käytän häpeilemättä keltaista kirjastoa mukaillen Otavan sarjasta nimeä sininen ja Wsoyn omasta vastaavasta punainen kirjasto.

Kindle 3 – Ihana!

Olen testannut erilaisia lukulaitteita kaupungin kirjaston kautta ja vakuutuin, että elektroninen lukulaite on erittäin hyödyllinen työväline, kunhan vain löydän sopivan mallin. Viikko sitten sain käsiini tämän yksilön käsiini, sillä tilasin Amazon.com:sta Kindle 3 itselleni. Laite tuli vajaassa kolmessa päivässä (tilasin sunnuntai-iltana ja UPS toimitti sen keskiviikkona klo 12 mennessä työpaikalleni) ja maksoi silloisen kurssin mukaan 136euroa postikuluineen ja tulleineen. Tulleja ei tarvitse itse hoitaa, vaan ne sisältyvät hintaan ja Amazon kuittaa ne tullintytöille. Kätevää!

Tilasin laitteen ensisijaisesti työvälineeksi, koska en halua raahata isoja paperinippuja ympäriinsä. Lukulaitteeseen siirtyvät pdf:t melko näppärästi Calibre-ohjelman avulla. Se on ilmainen ja helppokäyttöinen. Tein koneelleni oman kirjaston, jossa jaottelen luettavat kirjat työkirjastoon ja kotikirjastoon. Lisäksi Jurikin halusi sinne oman kirjastonsa. Tekstitiedostot kääntyvät helpompaan luettavaan mob.-muotoon Kindlelle ja tekstin kokoa, fonttia ja riviväliä pystyy muokkaamaan myös alunperin pdf-muotoisissa tekstitiedostoissa. Jos pdf-tiedostoissa on sivunumeroita tai muita juoksevia muotoiluja, niin myös ne kääntyvät sitten Kindlelle tekstin väliin juoksemaan. Nopeasti silmä kuitenkin tottuu hyppimään ne yli, enkä oletakaan että kankea pdf täysin solakoituisi Kindlen tarpeiden mukaan.

Varsinaiset kirjat toimivat kuitenkin kuin pienet enkelikuorolaiset, kauniisti, sulassa yhteisymmärryksessä laitteen toimintaperiatteiden kanssa.

Kuvassa näkyy kuinka suuri fonttikokovaihtelu laitteella on, lisäksi lukevuusmukavuutta voi parantaa monilla muillakin eri säädöillä. Olen lukenut kirjani "hiirenkorville", sillä varsinkin novellikokoelmat on kätevä jaotella otsikoiden mukaan ja lempinovelliin voi palata helposti, koska se on "korvamerkitty". Muistiinpanoja olen kirjoittanut jonkin verran, mutta edelleen pidän kynä-paperi-yhdistelmää kaikken parhaimpana. Laitteella pääsee myös nettiin (wi-fi), mutta käytän sitä vain pikaiseen googletukseen ja wikipediassa pyörimiseen. Sillä halusin nimenomaan työtä helpottavan laitteen, en uutta pakotietä facebookkiin tai tänne blogeihin.

Huhut kertovat, että joulumarkkinoille olisi tulossa uusi Kindle, joka olisi kosketusnäytöllinen ja se olisi värillinen. En kuitenkaan tässä tilanteessa jäänyt odottamaan aarretta sateenkaaren tuolta puolen, vaan hankin laitteeni jo nyt.

Laitteeseen mahtuu 3500 kirjaa, joten aika paljon lukemista saa kuljetettua mukanaan, mikäli iskee valinnanvaikeus. Akun kestävyys on erinomainen, käytän laitetta päivittäin ahkerasti ja viikon aikana akkukuvake on pysynyt täydessä tällingissä. Akkua kuluu sivuja kääntämällä, muuten kuvaruudulla näkyy ruudunsäästäjänä eri kirjailijoiden kuvia. Alla oleva kuva on otettu suorassa auringonvalossa, jotta lukulaitteeni yksi ihana ominaisuus pääsisi esille. Kuva ja teksti pysyvät kirkkaan terävinä, vaikka laitetta käyttäisi ulkona kirkkaassa valossa. Laite toimii kirjamaiseen tapaan, eikä heijasta ärsyttävästi silmille. Iltaisin lukiessa täytyy myös käyttää lukuvaloa, sillä laitteessa ei ole kirkasta ruutua. Ei rasitu silmät ja jaksan lukea pitkään.

Pikaisesti niille, jotka eivät jaksaneet koko juttua lukea:

Plussat:
- hinta on kohtuullinen (en ymmärrä, miksi useat ihmiset ovat kommentoineet laitehankintaani sanoilla, itse olisin mielummin ostanut ipadin. Eiväthän ne edes kilpaile samassa hintaluokassa, dooh)
- kevyt (ah, niin kevyt. Painaa noin yhden suklaalevyllisen verran)
- nopea sivunkääntö (kuuluu pieni kliksahdus, ei häiritse ollenkaan)
- nopeat valikot
- hyvä kontrasti näytössä
- säädettävyys omiin tarpeisiin
- pystyy lukemaan auringossakin, eivätkä silmät rasitu, koska näyttö ei heijasta
- akunkestävyys huippuluokkaa
- ihanat kirjailijakuvat ruudunsäästäjinä
- luettavuus erittäin hyvä
- lukiessa näkyy prosenttimerkein kuinka pitkälle on ehtinyt teosta jo lukea.
- nopea toimitus ja luotettavuus
- Amazonissa on paaaaaljon kirjoja

Miinukset:
- ei kosketusnäytöllinen
- mustavalkoinen
- oheistuotteet kalliita, suojapussukka olisi maksanut 30e
- muistiinpanojen kirjoittaminen helpompaa käsin, puuttuu ääkköset näppäimistöstä
- monet yleiset tekstitiedostot täytyy kääntää Calibren kautta mobeiksi, jotta Kindlen kautta pystyy muokkaamaan fonttia jne.

Lisäys: Sainkin yllättäen tänään postista suojapussukan, jonka Juri oli tilannut minulle lahjaksi Etsystä. Pehmusteet molemmin puolin, kätevä tarrakiinnitys ja minusta aivan ihana rakkausteema.

David Nicholls: Sinä Päivänä

David Nicholls: Sinä Päivänä
Otava, 2011
Sivuja: 507
Suomentanut: Sauli Santikko
Laji: Parasta kesäistä laituriviihdettä










David Nichollsin Sinä Päivänä luin juhannuksena viikonloppulomani aikana. Teos on miellyttävä pehmeäkantinen tiiliskivi, mutta sen lukee erittäin nopeasti. Makasin laiturilla auringon lämmittäessä selkää ja nautiskelin sydämen kyllyydestä. Valitettavasti ehdin vasta nyt kirjoittamaan siitä blogiini, eivätkä lukemisenjälkeiset hihkuvat tunnelmat välity tänne suoraan. Minusta myös tuntuu, että kaikki oleellinen kirjasta on jo sanottu, sillä niin hyviin arvioihin törmää sekä täällä blogeissa, että lehtikritiikeissä.

Luin jo liepeistä, että teoksesta on tulossa elokuva, mutta varmasti ilman tätä tietoakin olisin tuntenut teoksessa tietynlaisen cinemaattisen hohdon. Sinä Päivänä on kertakaikkisen ihana, romanttisen kepeä, koskettava. Voisin käyttää tähän kesäherkkuun, vaikka millaisia ylisanoja, sillä lajissaan se on todella hyvin toteutettu. Monet kirjailijat sanovat, että toisinaan kirjan henkilöt ottavat vallan ja kirja kirjoittaa itse itsensä. Tätä teosta lukiessa puolestaan tuntui, kuin kirja olisi lukenut itsensä minulle.


Sinä Päivänä kertoo kahden ystävyksen Emman ja Dexterin tarinan. Se ei tyydy olemaan silti pelkkää ihmissuhdekerrontaa, vaan tuntuu imaisevan lukijan lukemaan vähän myös itsestään. Tarina alkaa heidän ensimmäisestä yhdessä vietetystä vuonna 1988 ja etenee kohti nykyhetkeä. Hämmästyin lukiessani myöhemmin Hesarin kriitiikistä: "Kirjailija on keksinyt näppärästi seurata tapahtumia vain joka heinäkuun 15. päivä. Neulanterävissä syöksyissä nykyhetkeen valotetaan myös kuluneen vuoden tapahtumia." En ollut tajunnut ollenkaan lukiessa kiinnittää huomiota siihen, että tapahtumat kulkivat tasaisin hyppäyksin päivälleen vuoden välein. Olen selvästi uppoutunut tarinaan - eikä ihme - siihen ihastuneena hukkuen.

Saako sanoa, että Sinä Päivänä oli parasta viihdettä pitkään aikaan, ilman että siinä olisi joku inhottava hömpähtävä kaiku.

Blogeissa pyörinyt: Susa, Anni M., Kirjapeto, Ilse ...

Kirjablogitapaaminen

Tänään kirjabloggaajilla oli yhteispiknikki Suomenlinnassa. Kiitos vain kaikille tosi ihanasta seurasta! Oli mahtava kokoontua kirjanystävien kanssa vilttien päälle nauttimaan hyvistä eväistä. Jokainen toi mukanaan herkkuja ja kattaus oli aika massiivinen. En jaksanut edes maistaa kaikkia tarjottavia, niin paljon ruokaa oli esillä. :)

Keskustelu ei tainnut kertaakaan siirtyä kirjoista ja bloggaamisesta sivupoluille. Minusta on ihana, että blogien kautta olen löytänyt paljon todellisia lukutoukkia, joille ei tarvitse selitellä omaa lukutahtiaan ja innostumista kirja-alaa kohtaan. Kameraa en ymmärtänyt ottaa mukaan, joten sekä Suomenlinna että miitti jäi minulta kuvaamatta. Salla oli järjestänyt meille myös vierailun Suokin kirjastoon. En ostanut nyt mitään kirjoja poistohyllystä ja onnistuin jopa hankkiutumaan eroon viidestä omastani piknikin vaihtoringissä, kotiin sain 2 kirjaa vastineeksi. Hyllyn tyhjennys onnistui vähän. Lauantaina tosin rakennetaan taas yksi kirjahylly kotiimme. Sitten taas mahtuu. :)

"The perfect picnic...good friends, good food, beautiful scenery...Box Hill would be nice - unless it's already in use. A good, sturdy basket filled to the brim with delectables, a nice thick blanket, and perhaps a book...and don't invite anyone called Emma."

Lotte & Søren Hammer: Saastat

Olen lukenut töissä paljon tekstejä, mutta olen kaivannut myös vapaa-ajalla lukemista ja näiden pienten kirja-arvioiden tekemistä. Tuntuu valitettavasti siltä, kuin olisin pahastikin blogiruosteessa ja kirjoittamisen aloittaminen takkuaa. Kiireiden keskellä rentouden parhaiten lukemalla kirjoja, enkä olisi voinut valita viikonloppuna rentoutumistarkoitukseen viihdyttävämpää rikoskirjaa. Tanskalaisen sisarusparin Lotte ja Søren Hammerin esikoiskirja Saastat (Bazar, 2011) piti koko 445 sivun ajan otteessaan.

Minusta rikoskirja parhaimmillaan saa lukiessa viihtymään sujuvuudellaan ja tietyllä genrerakenteellaan, mutta silti herättää ajatuksia yhteiskuntakriittisellä otteellaan. Saastoissa perusasetelma on tavattoman kiinnostava, vaikka samalla luotaantyöntävä. Kirja alkaa, kun koululapset löytävät liikuntasalista viisi silvottua miestä. Miehet osoittautuvat pedofiileiksi ja tämä raaka joukkomurha saa koko kansakunnan huomion. Saastat näyttää sekä pedofiilimurhaajia jäljittävät poliisit omatunnontuskineen kuin lynkkaysmielialan vallassa vyöryvän kansan. Teos ei arvota, eikä kritisoi, vaan tarjoaa tilanteen lukijalle tarjottimella. Onko oikein vastata pahuuteen pahuudella? Saako pedofiilin murhata? Raa'asti?

Uhreja teoksessa on enemmän kuin syyllisiä, mutta mikä on lopulta oikea tapa toimia syyllisten kanssa. Lain tapa? Moraalinen voitto? Eettinen suopeus?

Pohjoismaisessa rikoskirjassa täytyy olla myös työhönsä uponnut, eronnut, kaiken nähnyt rikosylikomisario, joka ei osaa huolehtia itsestään ja suhtautuu ympäristöön vähän epäluuloisen penseästi. Sellainen on myös Saastojen päähenkilö Konrad Simonsen, joka johtaa ryhmäänsä kovan luokan murhatutkinnassa omavaltaisella tyylillään. Esikoiskirjan tapaan esiin marssitetaan koko joukko henkilöitä, jotka tulevat näyttäytymään myös tulevissa sarjan kirjoissa. Pidin silti siitä, että henkilöiden ulkonäkökuvailuun ja luonteenpiirteiden seikkaperäiseen tulkintaan käytetään sivumäärään nähden hyvin vähän tilaa, ja mielikuvien annetaan syntyä pikkuhiljaa tarinan edetessä.

Ehkä minulle on jäänyt kammo lapsuuden Neiti Etsivä -kirjoista, joissa mysteerien selvittäminen tuntui jäävän melkein toiselle sijalle päähenkilöiden iänikuisen ulkonäkökuvailun ja selittelyn ottaessa kerronnassa vallan. Tiedän. Neiti Etsivät ovat nuortenkirjoja ja niihin pätevät eri taiteenlait kuin aikuisten rikosromaaneihin, mutta arvostan silti tavattomasti sitä, kun kirja on vapaa turhalta selittelyltä ja esittämiseltä. Haluan tuntea, kokea ja eläytyä, en nähdä kaikkea valmiiksi pureskeltuna. En edes henkilöitä. Tessa koki kuitenkin arvionsa perusteella hahmot pinnallisiksi, enkä täysin kiellä tätä. Onhan juuri Simonsen melkoinen rikoskirjojen karikatyyri. Olen kuitenkin ymmärtänyt, että Saastat aloittaa kirjasarjan, joten henkilöt saavat varmasti myös kuvailun lihallisuutta luidensa päälle matkan varrella. Kiinnostavaa on silti, että mikä toiselle on pintapuolista kuvailua, on toiselle hengittävää vapautta. Tämä tuntuu kiehtovan minua eritysesti dekkareissa, muissa teoksissa pidän tarkkapiirteisimmista luonnehdinnoista.

Jori puhuu arviossaan siitä, kuinka teoksen jakaminen moniin eri lukuihin vaikutti lisäävän lukuhimoa. Tilanteiden vaihtuvuus ja lukujen lyhyys (kaikenkaikkiaan niitä on teoksessa 72 kappaletta) synnyttivät minussa ahmismis-efektin, enkä halunnut millään lopettaa lukemista. Susa lukee paljon psykologisia jännäreitä ja kehaisee, ettei Hammereiden tarvitse nöyristellä pitkän linjan kirjailijoiden edessä, sillä Saastat on tehty hyvin ja taustatyöhön on paneuduttu. Olen täysin samaa mieltä, sillä tarina tuntuu ikävän aiheensa takia  valitettavan todenmukaiselta, ja kirjan toimivuuden ja lukukokemuksen kannalta perehtyneisyys antaa sille kiitettävää uskottavuutta.


************

Lotte & Søren Hammer: Saastat
Bazar, 2011
Sivuja: 445
Suomentanut: Sanna Manninen

Viereinen kuva on otettu Helsingissä keväällä 2011, kun kirjailijat olivat Bazarin kevät-tilaisuudessa puhumassa teoksistaan. He ovat tehneet jo kolme rikoskirjaa yhdessä. Seuraava kirja suomennetaan ensi vuonna.

Hietaniemen hautausmaalta

Kirjoja ja kauneutta

 

Sain Järjellä ja tunteella -blogista Susalta ja Kujerruksia-blogin Linnealta haasteen listata kymmenen tärkeää kirjaa ja suosikkikosmetiikkatuotetta. Kiitos paljon. :)

Rakastan listaamista, mutta en osaa tämmöisissä listauksissa heittäytyä tarpeeksi hurjaksi ja sanoa tarkkaan, että mitkä kirjat ovat olleet elämässäni kaikkein tärkeimpiä, joten sorvaan vähän sääntöjä. Tätä vuotta on kulunut jo yli puolet, joten voisin samalla tarkastella ensimmäisen puoliskon luettuja kirjoja ja valita sieltä kymmenen itselleni tärkeintä teosta, näin ollen en loukkaa liikaa lukemiani kirjoja mahdollisella unohduksella. Minulla ei ole vanhoja lukupäiväkirjoja, joista olisin voinut pidemmältä jaksolta tarkistaa asiaan, joten viimeinen puoli vuotta toivon mukaan kelpaa tähän myös. :)

1. Eeva Kilpi: Laulu rakkaudesta ja muita runoja (Wsoy, 1972)
2. Joel Haahtela: Katoamispiste (Otava, 2010)
3. Pirkko Saisio: Lokikirja (Siltala, 2010)
4. Maria Jotuni: Tohvelisankarin rouva (Otava, 1924)
5. Jean Giono: Mies joka istutti puita (Basam Books, 2008)
6. Ljudmila Ulitskaja: Naisten valheet (Siltala, 2011)
7. Tuomas Kyrö: Mielensäpahoittaja (Wsoy, 2010)
8. Juhani Aho: Yksin (Wsoy, 1890 alunperin, Project Gutenbergin kautta)
9. Minna Canth: Salakari (SKS, 1996)
10. Henrik Ibsen: Nukkekoti (Wsoy, 2009, 1879 alunperin)
11. Minna Canth: Köyhää kansaa (Project Gutenbergin kautta)
12. Amy Chua: Tiikeriäidin taistelulaulu (Siltala, 2011)
13. Marjane Satrapi: Persepolis 1-2 (Like, 2008)
14. Craig Thompson: Blankets (2003)
15. Tove Jansson: Muumit - sarjakuvaklassikot IV (Wsoy, 2011)


Huh, olipa vaikea, eikä ihan onnistunut. Jos Canthit saa laittaa samaan, niin sitten minulla on 14 suosikkia.

1. Kookosöljy, sillä on hyvä poistaa meikit ja rasvata iho. Maistuu myös hyvälle. :)
2. E-vitamiiniöljy kasvoille, meikin poistoon ja rasvaukseen.
3. Everyday minerals poskipuna, väri vaihtelee.
4. Lily Lolon puuteri, en käytä tosin nyt kesäisin.
5. Ripsiväri, ei ole olemassa suosikkia, nyt taitaa olla Lumenen mustikka.
6. Ihon kuorin mielelläni kahvilla, hunajalla ja öljyllä. Tuoksuu hyvälle, vaikka ei ole kaikkein käytännöllisintä.
7. Shampoo ja hoitoaine
8. Jalkoja hoidan lämpimässä vedessä, johon laitan suolaa. Kuorii, hoitaa ja pehmentää. Ennenkaikkea rentouttaa. On ihana lukea samalla.
9. Dödö, vaihtelen kyllä aika paljon eri merkkien välillä. Kesällä käytän tujumpaa, jossa on alumiinia.
10. Kesällä on ihana tehdä esim. nokkosista hiuksille hoitoja.

Onnistuinpa!! Mukavan kesäistä päivää kaikille.
(Petjan ilme ja tassumerkki eivät liity mitenkään postaukseen)

Hyvää Eino Leinon, runon ja suven päivää!

Olen nyt runon päivän kunniaksi lukenut kaikkea muuta kuin runoja, mutta yksi Eino Leinon runo osui silmiini kesken työkiireiden, ja siinä sopivasti mainitaan myös suven suuret unelmat. :)

"Kuu kalpea kulkevi kulkuaan,
kevät-yö on kaunis ja pyhä.
Kai aika jo ammoin erota ois,
mut yhdessä ollaan me yhä.

Yön tuulonen hiljaa tuudittaa
lepän lehviä uinuvia.
Sydän ääneti sykkien aavistaa
suven suuria unelmia."

Vanhan kirjallisuuden päivät II

Lupasin kirjoitella tunnelmista Vanhan kirjallisuuden päiviltä. En ole aiemmin käynyt Vammalassa, mutta aion ehdottomasti mennä ensi vuonnakin vastaavaan tilaisuuteen. Tänä vuonna teemana oli rikos ja junamatkalla sopivasti lueskelinkin mielenkiintoista rikostrilleriä, josta myöhemmin enemmän blogissani. Alunperin meidän piti lähteä heti tilaisuuden päätyttyä takaisin Helsinkiin, mutta Vammalassa oli niin ihastuttava kävellä ja valokuvata. Nostan blogissani muutamia napsauksia esiin, lisää kuvia voi vilkuilla Marja-Leenan blogista. Hän on kuvannut mm. Herra Hakkaraisen taloa sekä Pukstaavia, Kirjan kulttuurihistoriallista museota. Nämä paikat olivat jo kiinni, kun itse eksyin paikalle, joten ensi vuonna täytyy käydä tutustumassa näihinkin kirjallisiin kohteisiin.

Päivä oli aivan tajuttoman kuuma ja ihan sääliksi kävi niitä antikvariaattimyyjiä, jotka joutuivat viettämään koko päivän saunankosteassa ja tunkkaisen kuumassa teltassa. Kirjoja oli valtavasti esillä ja minusta oli ihana selailla kirjapinoja. En vain ollut tajunnut nostaa käteistä mukaan, joten tällä kertaa kirjasaaliini jäi kovin laihanlaiseksi. Ostin ainoastaan yläkerrasta Atena-kustantamon pöydästä Noora Shinglerin Marjoja ja maskaraa. Siitäkin lisää sitten myöhemmin.

Vanhan kirjallisuuden päivien mielenkiintoisin anti oli kuitenkin paneelikeskustelut. Ehdin kuuntelemaan ennakkohaaveistani huolimatta vain kaksi keskustelua, Rikoksia Pohjolassa  ja Rikos kannattaa. Ensimmäisessä Jarmo Papinniemi haastatteli kahta rikoskirjailijaa Åke Edwarssonia ja Marianne Peltomaata ja jälkimmäisessä Paula Arvas (kuvassa pitää mikrofonia) haastatteli mm. Outi Pakkasta ja Harri Nykästä. (kuvassa)

Referoimatta sen enempää näitä paneelikeskusteluja, nousi yksi kiinnostava ajatus suomalaisten rikoskirjalijoiden puheenvuoroista esiin. Moni heistä paheksui sitä, kuinka suosittuja ruotsalaiset dekkarit ovat Suomessa ja kuinka heistä tuntui siltä, että ruotsista käännetään melkein jokaisen rikoskirjailijan tuotanto suomeksi, kun taas naapurimaa ei vedä samassa mittakaavassa suomalaisten kirjoja puoleensa. Outi Pakkanen moitti ruotsalaisia rikoskirjoja turhasta ryppyotsaisuudesta ja maailman tuskasta. Itse olen lukenut vähemmän suomalaisia dekkareita ja tunsin pienen piston sydämessäni, sillä kuulun nimenomaan näihin lukijoihin, jotka dekkarinälässään tarttuvat useammin käännöskirjaan kuin kotimaiseen tuotantoon.

Vanhan kirjallisuuden päivät

kuva - Sami Saramäki, teemajuliste - Duunari Oy

Vanhan kirjallisuuden päivät ovat alkaneet eilen, mutta en töiden takia ehtinyt paikalle. Tänään kuitenkin juna kulkee Vammalaan ja pääsen tutustumaan ensimmäistä kertaa tähän suosittuun kirja-alan tapahtumaan.
Alustava suunnitelma päivälle on tällainen:

Kello 11.00–12.00
Kirjallisia varkauksia ja väärennöksiä (juhlasali)
Järjestäjä: Bibliofiilien Seura ry
Puheenjohtajana päätoimittaja Sakari Katajamäki

- Väärennökset, FT Sanna Nyqvist
- Kirjalliset varkaudet, FT Outi Oja
- Kirjavarkaudet, kirjakauppias Anssi Arohonka

Kello 13.00–14.00
Juhani Aho, ajankohtaisempi kuin luuletkaan (auditorio)
Keskustelun vetäjänä lehtori Tuula Uusi-Hallila

Keskustelemassa kirjailijat Eppu Nuotio ja Panu Rajala sekä kaupunginjohtaja Simo Juva

Kello 15.00–15.30
Rikoksia Pohjolassa (juhlasali)
Keskustelun vetäjänä päätoimittaja Jarmo Papinniemi

Keskustelemassa dekkaristit Åke Edwardson (Ruotsi) ja Marianne Peltomaa

Näiden jälkeen aion suunnata kulkuni kirjamyymälöiden ja antikvariaattien luo. Tulen sitten illalla tekemään blogiini jälleen kirjatapahtumaraporttia kuvien kera.  Illalla pääsen myös paremmin blogikierroksella ja kommentoimaan kesälukemisianne, sillä en ole nyt työkiireiden tähden ehtinyt edes oman blogini kommentteihin vastaamaan. Kiitos kaikille Nuku! -teoksen arvontaan osallistuneille (Aikaa on vielä tiistaihin asti osallistua) ja muihinkin postauksiin kommentoinneille. Palaan kaikkiin näihin, kunhan käväisen pienellä kesäreissulla.

Mukavan helteistä lauantaita kaikille!