Grégoire Delacourt: Onnen koukkuja

Grégoire Delacourt: Onnen koukkuja

La liste des mes envies, 2012

WSOY, 2013

Käännös: Leena Leinonen

Sivuja: 164

Kansi: Marianna Corrénte

Ranska

Yllätyksetön.

Se oli päällimmäinen ajatus lukiessani rankalaisen Grégoire Delacourtin romaania Onnen koukkuja. Voisin kirjoittaa parilla lauseella koko juonen auki, mutta en tietenkään tee, sillä silloin pilaisin joltain muulta lukukokemuksen. Onnen koukkuja ei ole myöskään mikään pieni kirjallinen helmi, joten odotin juonelta paljon – siksi varmaan jo varhaisessa vaiheessa nähty "eeliäinen" tulevista tapahtumista vesitti senkin puolen lukukokemuksesta.

En vaikuttunut, ei sille mitään voi.

Ei minulla ole mitään ranskalaisia, kepeitä kirjoja vastaan, vaikka kun katsonkin näitä blogini luettujen listaa, niin olen melkein järjestäen ne tyrmännyt (ja silti jatkan aina yrittämistä!) milloin mistäkin syystä. Gavalda, Foenkinos ja nyt Delacourt. Mutta Onnen koukkuja saa siitä erityismaininnan, etten ärsyyntynyt naishahmoihin, mikä on yleensä ollut kompastuskiveni näiden aiemmin mainittujen kirjailijoiden kohdalla.

Onnen koukkuja sisältää kuitenkin ihan hauskan alkuidean:
Pikkukaupungin kasvatti ja pienyrittäjä Jocelyne voittaa yllättäen 18 miljoonaa lotosta, eikä oikein tiedä, mitä kaikella sillä rahalla tekisi tai uskaltaako ollenkaan lunastaa voittoaan. Elämä on jo näissä uomissa hänen mielestään ihan tyydyttävää, mukavaa suoraan sanottuna. Ei ehkä jännittävää, ja muistoissaan hän palaakin nuoruuden ihastuksiinsa, mutta avioliitto on kuitenkin ihan toimiva, kaksi lasta maailmalla, lankakauppa menestyy ja varsinkin Jocelynen silmäterä, käsityö-blogi, kerää koko ajan uusia innostuneita lukijoita.

Pitäisikö shekki lunastaa ja muuttaa nykyinen elämä? Vai pitäisikö se pitää salassa kaikilta?

Koska päähenkilö on passiivinen, täytyy draaman oppien mukaisesti tapahtua jokin ulkopuolinen käännekohta, että tarina pysyy kasassa ja juonessa on imua. Jotain siis tapahtuu shekille. Valitettavasti ratkaisu olisi voinut olla jännittävämpi. Varsinkin kirjan loppupuoli oli pettymys, sillä saattohoito oli liian pitkä. Näin pieni tarina olisi kerrottu napakammin novellissa.

Mutta kirjan suomennettu nimi on minusta oivallinen. Siinä vähän johdatellaan teemoihin: mitä onni oikeastaan on ja tuoko raha onnea. Koukku liittyy Jocelynen käsityöliikkeeseen ja blogiin, ja se myös vihjaa siihen, että nimenomaan onnellisuudessa tapahtuu jotain käänteitä.

Kirjasta on kuitenkin pidetty muualla. Sanna ja Laura ihastuivat molemmat ikihyviksi.

David Foenkinos: Vaimoni eroottinen potentiaali

David Foenkinos: Vaimoni eroottinen potentiaali (Gummerus, 2012)
203s.
Suomentanut: Pirjo Thorel. Kansi: Tuomo Parikka

Naakku lähetti minulle David Foenkinoksen uusimman, suomennetun teoksen. Vaimoni erottinen potentiaali oli jo toinen Foenkinoksen kirja, jonka olen lukenut, mutta sekään ei oikein vakuuttanut minua. Sääli, sillä teoksella on ihan huikean hyvä nimi ja todella kiinnostava kansi. Nainen, jonka nimi on Nathalie lähinnä ärsytti minua. Vaimoni eroottinen potentiaali oli omaan makuuni vielä tylsempi, vaikka siinä on kyllä kiinnostava aihe. Eroottinen potentiaali ei kuitenkin hyödyntänyt minusta kaikkea potentiaaliaan. Tai sitten syy on vain minussa ja olen täysin vailla Foenkinos-potenssia.

Oikeastaan en pidä Foenkinoksen naishahmoista tai siitä, miten heitä teoksessa kuvataan. Liioittelemalla ja toistoilla on varmasti oma merkityksensä ja siten voidaan myös tiettyä "täydellisen pariisittaren" kuvaa myös ironisoida, mutta mielestäni tässä ei ole kyse siitä. Tiedän, että Nainen, jonka nimi on Nathalie on ihastuttanut monia lukijoita, eikä se missän nimessä ole mielestäni niin sanotusti susihuono, mutta en vain sietänyt sitä eteeristä ihastelua, millä Nathalieta teoksessa kuvattiin. Arvelin lukiessani, että jos tästä tehdään elokuva, niin Nathalieta esittää Audrey Tautou (toisaalta en muita ranskalaisia näyttelijöitä muista nimeltä. Myöhemmin luin, että arveluni osuivat oikeaan. Teoksen jokainen mies oli täysin hullaantunut Nathalieen, enkä ymmärtänyt tätä ollenkaan. Päähenkilöiden ei todellakaan tarvitse olla räväköitä sutturoita, joiden älykkäästä kielestä ei voi olla pitämättä, mutta pliis, jotain rajaa siihen salaperäiseen sensuellisuuteenkin.

Rakenne on puolestaan kiinnostava. Vaikka en sanoisi, että teos oli mitenkään raskas aiheeltaan (rakkaus, kuolema, pakkomielle) vaan oikeastaan aika perinteinen, mutta silti välissä esiintyi ruokaohjeita, anekdootteja, listoja. Niin paljon kuin Nathalieen kyllästyinkin, teos oli kuitenkin helppolukuinen, sopivan kevyt ja viihdyttävä. Teoksen on kerrottu useissa yhteyksissä olevan kirjallinen Amélie, mutta rakastin sitä elokuvaa. Eli en ole täysin immuuni lajille. Ajattelin, ettei yksi ärsyttävä naishahmo koko kirjailijaa pilaa ja tartuin Vaimoni eroottiseen potentiaaliin kiinnostuneena.

Minusta molempien teosten henkilöhahmot ovat lopulta melko samankaltaisia. Miehiä vaivaa joku pakkomielle, he ovat sosiaalisesti melko rajoittuneita, ujojakin, melko omituisia, mutta silti hyväntahtoisia. Naiset ovat puolestaan upeita, eikä näiden päänsisälle pääse miesäänten kautta kovinkaan helposti. Naiset ovat palvonnankohteita, korkealla jalustalla ja heillä on joku erityisominaisuus, jolla salaperäisesti pitävät miestä (tietämättään) koukussaan. Mikäs siinä, mutta vaikka teosten aihe on täysin erilainen, tuntuu kuin lukisi samaa kirjaa uudestaan.

Hector keräilee pakkomielteisesti kaikkea. Kyllästyttyään postimerkkikokoelmaansa hän keräilee pian jotain muuta sarjaa. Vaikka metrolippuja. Kunnes lopulta saa tarpeeksi touhuistaan ja pyrkii selvittämään päänsä ja sysäämään moiset tarpeet toisaalle keskittymällä työhön ja rakkauteen. Rakastuttuaan palavasti vaimoonsa hän löytää tämän eroottisen potentiaalin ja keräysvimma lyö taas yli. Hector siirtyy keräilemään omaa vaimoaan. Lukemalla kirjan selviää, että mitä tällä oikein tarkoitetaan.

Näistä kahdesta suosittelen Nainen, jonka nimi on Nathalie -teosta enemmän. Siinä oli jotain herttaista ja omituista samassa paketissa. Molemmat ovat nopealukuisia, kevyitä ja sopivan kummallisia teoksia. En selvästi ole Foenkinoksen kohdeyleisöä, sillä en lämpene hänen henkilöhahmoilleen, enkä "kertojaäänelle". Jos niissä on rutkasti ironiaa, niin en vain ymmärrä sitä. Obsessiivinen parisuhde vaivaannuttaa liikaa, naisten sensuellisuuden korostuminen haukotuttaa ja liian keveästi kuvattu suru väsyttää. Räkärealismia en kaipaa Foenkinoksen pariisittariin, mutta edes jotain, joka laskisi heidät yläilmoista alas.

Mutta makuni on erehtyväinen. Kiittäviä arvioita Foenkinoksen teoksista löytyy useista arvostamistani kirjablogeista ja siksi moittiva arvioni nolostuttaa: Kulttuuri kukoistaa, Ilselä, Oota, mä luen tän eka loppuun, Mari A., Lurun luvut, Humisevalla harjulla, Annelin lukuvinkit, Sanojen jano, Sinisen linnan kirjasto,