Vuodenvaihteen lukumaraton

Vuodenvaihde meni aika rauhallisesti: raketteja ja kirjoja tutkaillessa. Osallistuin Pinon päällimmäinen -blogin Sannan keksimään Rauhaa maailmaan -lukumaratoniin. En lukenut mitenkään teemaan sopivia kirjoja, vaan lähinnä niitä, joita oli sattunut alkuun Kolari–Helsinki-junamatkalleni mukaan ja sitten niitä pienoisromaaneja, jotka olin kirjastosta lainannut ennen joululomaa tai jotka löysin omasta kirjahyllystäni.

Ja olihan niitä kertynytkin aika lailla:

Tämänkertaisen lukumaratonin tarkoitus oli lukea 42 tuntia omaan tahtiin ja haluamallaan tavalla. Mie luin lopulta aika vähän, sillä tänään en jaksanut enää lukea aamupäivästä yhtään. Aloitin junassa ja luin ihan hyvän mutta lukemistani Johan Bargumin kirjoista kuitenkin kaikkein tylsimmän kirjan Isin tyttö. Kirjan kyllä luki mielellään ja siinä oli jotain pakkomielteistä ja pakotonta yhtä aikaa, kuitenkaan se ei vain kolahtanut niin lujaa – kuten alun alkaen oletin – kuin Syyskesä ja Syyspurjehdus.

Sitten luin viimevuotisen Finlandia-Junior-voittajan Nadja Sumasen Rambon. Hyvin viehättävä, jotenkin sopivan vanhanaikainen ja tuttu, nopealukuinen ja sitenkin sopiva lukumaratonille.

Ennen nukahtamista aloitin Saara Turusen Rakkaudenhirviötä, sillä se oli minulle joululomakirjana mukana repussa mutta jota en ehtinyt lukea ollenkaan, sillä mieheni nappasi sen Oneironin jälkeen luettavakseen. (Piti molemmista hurjasti!) Jatkan tänään ilman "lukumaratonpaineita" Rakkaudenhirviötä, sillä lukemani 40 sivua antoivat jo viitteitä siitä, että tulen kirjasta pitämään paljon.

Eilen tulimme aamupäivästä kotiin Helsinkiin ja aika paljon siinä meni aikaa säätäessä ruokaa, kauppaa, pakkauksia, siivoilua, Petja-kissan rapsutuksia ja huomiointia. 10 päivää ehdimme olla erossa. Mutta luin kauppareissuilla, metrossa, bussissa Yuri Herreran Kartellin trubaduuri, joka oli aiheeltaan virkistävä näiden kotimaisten kirjojen jälkeen. Kapakkalaulaja todistaa meksikolaisen huumekartellin arkea.

Kotona jatkoin Märta Tikkasen roolirunoteoksella Pimeys ilon syvyys, joka harmikseni ei tuntunut yhtään niin vahvalle kuin rakastamani Vuosisadan rakkaustarina. Ehken osannut eläytyä äidin hätään lapsistaan ja vimmaisuuteen ja toiveikkuuteen ja levottomuuteen oikealla tavalla. Heidi Liehun Rakkaus Pariisissa oli nopealukuinen rakkaustarina. Tarinaan oli alusta asti kirjoitettu epäonni kyseisessä suhteessa, pakkomielle toiseen ja lopulta melko helposti käyvä unohdus. Viehättävä mutta jotain lisää särmää ja kierroksia, kerroksia teos olisi kaivannut, jottei se unohtuisi niin nopeasti mielestä.

Koko lukumaratonin parhaan kirjan luin viimeiseksi. Asko Sahlbergin He on upea. Minulla on yksi ystävä, jota aina mietin, kun näen Sahlbergin nimen, kirjan jossain tai kun luen Sahlbergia. Siitä tulee ihana pieni lisä lukemiseen mutta hyvin He toimii ilman ystäväni inspirointiakin. Se on oivallisesti rakennettu ja taiten kerrottu. En tiennyt, että siihen lukumaratonin lopetan, mutta oikeastaan näin se juuri kannattikin mennä. Aamulla heräsin päänsärkyyn, enkä sano, että se johtuisi liiasta lukemisesta, sillä luen työpäivinänikin paljon ja sitten illalla lisää, mutta onhan lukumaraton aika poikkeuksellinen lukurupeama lukutyöläisellekin. (Käytinhän tarpeeksi monta kertaa luku-sanaa. :D)

Luin siis 6 kokonaista teosta, 40 sivua Rakkaudenhirviöstä siihen päälle. Yhteensä 903 sivua.

Lukuhaaste: Koko päivä kirjoja

Ihan niin hurja en sentään nyt ole, että lupaisin kokeilla uudelleen vuorokauden kestävää lukuhaastetta, vaikka se viimeksi tosi hyvin onnistuikin. Luin tuolloin 24 tunnin aikana 1801 sivua ja 9 kirjaa, mutta nyt ajattelin kokeilla kevyemmin. Luen niin monta kirjaa putkeen, kun tuntuu mukavalle ja sitten lopetan. Simppeliä!

Minulla on kirjastosta tammikuun alussa lainaamiani lyhytromaaneja vino pino yöpöydällä, ja ajattelin tänään lukaista niistä muutaman. En ole sen kummemmin tätä suunnitellut, eilen yöllä sain vain idean, että josko huomenna lukisin paljon kirjoja. Minulla on kesken muutama kirja, jotka ajattelin lukea päivän aikana loppuun ja valita aina väliin uusia kirjoja.

Toivon, että jaksan lukea monta kirjaa ja että keskittyminen pysyy hyvänä, sillä olen huomannut, että nyt liian usein kesken lukemisen kaivan esiin kännykän tai tabletin ja alan klikata nettisivuja, blogeja, facebookkia tai kirjoittaa tekstiviestejä. Haluaisin keskittyä nyt kunnolla lukemiseen, joten haasteen tarkoitus on myös saada tätä hypermieltä rauhoittumaan. En saa siis kesken lukemisen ottaa yhtään taikavempainta käsiini ja yrittää ottaa yhteyttä ulkomaailmaan. Kirjan loputtua voin pitää taukoa ja tehdä mitä lystään, sillä tarkoitus on tietysti nauttia eikä leikkiä mitään kotisimputtajaa.

Samalla saan itselleni tuntumaa, että kauanko aikaa kirjan lukemiseen oikeasti menee, jos keskityn siihen. Tietysti tähän vaikuttaa moni asia, esimerkiksi kuinka nopealukuista teksti on ja kuinka hyvin tarina nappaa mukaansa, mutta suuntaviivoja tästä saan, kun nyt olen huomannut, että keskittymiskykyni on ollut katkonaista lukemisen aikana.

Palataan asiaan. Nyt lukemaan!

Luetut
1. Ferdinand von Schirach: Collinin tapaus. Atena, 2013. Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2011. Suomennos: Raija Nylander. 168s.
2. Maxence Fermine: Lumi. Otava, 2005. AI: 1999. Suomennos: Annikki Suni. 109s.
3. Asko Sahlberg: Yhdyntä. WSOY, 2005. 136s.
4. John Steinbeck: Helmi. Tammi, 2008. AI: 1949. Suomennos: Alex Matson. 118s.
5. Amelie Nothomb: Samuraisyleily. Otava, 2009. AI: 2007. Suomennos. Lotta Toivanen. 190s.

Ensimmäisenä luin saksalaisen oikeussali-teoksen, Ferdinand von Schirachin Collinin tapauksen. Keitin ison pannun Rion karnevaali -nimistä vihreän ja mustan teen sekoitusta nautittavaksi kirjan kera. Toimii! Tuo on yksi suosikkini teetarjonnasta, jota tällä hetkellä kotoani löytyy, mutta nyt sekin ilo loppui. Tämän pannullisen jälkeen siirryn johonkin muuhun, valitsen kirjan mukaan.

Lukeminen sujui ihan hyvin, vaikka olikin vaikea päästä lukuharmoniaan. Mietin, että mitäköhän blogistaniassa tapahtuu, entä onkohan facebookissa keskustelusäikeisiin tullut uusia kommentteja. Juri huikkasi, että minulle on tullut puhelu. En olisi halunnut tietää sitäkään. Mietin, että kukakohan on soittanut ja ärsytti, että nyt sekin puhelimen pirulainen on mielessäni taas.

Oli ihana lukea teosta, joka sijoittuu Berliiniin. Tunnistin tuttuja katuja ja paikkoja, kaipasin lukiessani kovasti sinne. Englantilainen ja amerikkalainen oikeussalidraama on itselleni tutumpaa, joten oli mielekästä siirtyä mietteissä saksalaiseen saliin, tuomareiden ja asianajajien puhuessa syyllisyyden problematiikasta. Pidin kirjailijan esikoisteoksesta, Rikoksia, jossa näkyi myös hänen toinen ammattinsa: asianajajana von Schirach tuntee lakikiemurat ja osaa rakentaa niiden varaan uskomattomilta tuntuvia tosipohjaisia tarinoita. Collinin tapaus on fiktiota, mutta senkin taustalla on todelliset historialliset tapahtumat ja eräs hämmentävä lakipykälä. Lue niin tiedät, mitä tarkoitan.

Lukemista häiritsi paikoittain se, että tarkkailin pieniä käännöskömpelyyksiä, leski- ja orporivejä ja muita taittovirheitä. En ymmärrä, miksi olen niin fiksaantunut taittovirheisiin, ne vain pistävät silmään kirjassa kuin kirjassa. Päähenkilön nimikin oli kirjoitettu välillä huolimattomasti väärin.

Mutta eivät nämä kuitenkaan tarinalta huomiota vieneet. Collinin tapauksen motiivin keksin kyllä jo varhaisessa vaiheessa, mutta sen esittely oikeudessa oli teoksen mielenkiintoisin kohta. Nuoren asianajajan työskentely täysin mahdottoman tehtävän edessä – syytetty on tunnustanut murhan heti tekonsa jälkeen – oli nokkelaa, mutta loppuratkaisu olisi voinut olla mehukkaampi. Yhtä koska, hyvä kirja, jossa arvostin faktatietojen lomittamista fiktioon niin, että tunsin oppivani jo paljon kolutusta aiheesta jotain uutta.

Kaadoin juuri viimeiset väljähtäneet "Rion karnevaalit" näppäimistölle aloittaessani kirjoittamaan arviota Maxene Ferminen Lumesta. Noh, täytyy joka tapauksessa vaihtaa seuraavalle kirjalle jotain parempaa juotavaa. Yritin jatkaa pari kertaa teetä kuumalla vedellä, mutta ei puruista loputtomasti riitä makua. Seuraavaksi sitruuna-ginseng-teetä.

Piti myös nauttia vähän oikeaakin ruokaa välissä. Kumpikaan ei ollut ehtinyt käydä kaupassa, mutta onneksi kaapista löytyi jotain syötävää: punaisia linssejä, kookosmaitoa, tomaattisosetta, kukka- ja parsakaalta, paprikaa. Keitokseen kun lisäsi paljon mausteita, niin tosi hyvä ruoka tuli, eikä tarvitse proosan parista paneutua pohtimaaan proosallisia ongelmia.

Mutta se Lumi.

Pienoisromaani kuvaa lunta näin:

"Lumella on viisi tunnusmerkkiä.
Se on valkoista.
Se kohmettaa maan ja suojelee sitä.
Sen muoto vaihtelee.
Sen pinta on liukas.
Se muuttuu vedeksi."

Ulkona tätä ihmeainetta sataa taivaan täydeltä, joten miksipä ei haikurunoilijan mietteet lumesta sopisi tähän toiseksi kirjaksi. Nopeasti teoksen luki, sillä luvut olivat lyhyitä ja tarina niin japanilaisen minimalistinen kuin vain olla ja osaa. Kirjailija on kuitenkin ranskalainen, se tässä mainittakoon kuitenkin.

Teos on kertomus Yuukou Akitan (japanilainen translitterointi) haaveista kehittyä parhaaksi haikumestariksi, hän kirjoittaa vuodessa seitsemänkymmentäkuusi runoa lumesta. Aina vain lumesta, sillä lumessa hän näkee kaiken. En näe mistään päähenkilön kirjoitusasua, mutta jotenkin olettaisin, että se pitää sisällään syksyn kanjin (aki = syksy), ja se sopii jotenkin teokseen, sillä vuodenaikojen vaihtumista kuvataan sivulauseissa.

Yuukou on niin hyvä, että hänet halutaan hovirunoilijaksi, mutta kunnianhimoinen ja vaatimaton nuorukainen ei usko olevansa valmis tällaiseen kuin vasta kunnon harjoittelun jälkeen, jonka hän väittää kestävän ainakin seitsemän vuotta. Ah, niin japanilainen käänne – tämäkin.
Hän etsiytyy sokean mestarin oppiin, joka opettaa Yuukoun näkemään muitakin värejä taiteessa kuin lumenvalkoisen.

Vaikka kirja on tämmöinen pieni ja rosahtava kertomus runoudesta, taiteesta ja omistautumisesta jollekin, siellä täällä on aika hassujakin kohtia. Rakastelun jälkeen Yuukoun elin näyttää esimerkiksi vanhalta artisokalta ja tytön häpy sinipunaiselta juomulta. Mutta ihmekö tuo, jaksavat peräti seitsemän kertaa rakastella lumessa kuurankiteisten kirsikkapuun oksien alla. ;)

Seuraavaksi taidankin lukea Asko Sahlbergin Yhdynnän loppuun.

Jokaisessa tänään lukemassani kirjassa on ollut seksikohtauksia, mutta tykyttävimmin aktia kuvaa Sahlberg. Yhdyntä on upea teos yksinäisyydestä ja yksinäisyyden poistamisesta keskellä sodan kurjimuksia. Eletään vuotta 1944, ja tapahtumapaikka on Helsinki. Ilmahälytyksen aikana kaksi ihmistä poistaa pelkoja yhtymällä toisiinsa.

"Palaamme tilanteeseen, jossa yksinäisyys näyttää kuin kärjistetysti päättyvän yhdyntään. Mutta päättyykö se todella? Entäpä jos onkin päinvastoin, jos näennäisesti äärimmäiselle läheisyydelle omistettu hetki tarjoaa tilaisuuden kömpiä syvemmälle omaan, toisille tavoittamattomaan mieleen? Jos rakasteleva mies tai nainen käyttää partneriaan välineenä saavuttaa yltiöyksinäisyyden auvoisa, täydellisen itseriittoinen tila? Jos yhdynnässä todella, kirjaimellisesti, ollaan yksinäisiä yhdessä?"

Kaikkitietävä kertoja ei malta olla esittämättä tapahtumista ja maailman tilasta omia mielipitetään. Hän ohjaa lukijaa jättämään välillä osa tapahtumista vähemmälle huomiolle tai antamaan nuoren parin olla, vaikka uteliaisuus on herännytkin.

"Paikka on aika on sieluntila, mikä saattaa joskus olla yhtä helvettiä.."

Minulle Sahlberg on aiemmin tuttu lähinnä Parnasson sivuilta, joissa hän riiteli numero toisensa jälkeen kriitikko Putte Wilhelmssonin kanssa, mutta oli kyllä ilo lukea hänen teräviä huomioitaan ihan romaanimuodossakin. Löysin monia hyviä kohtia kirjasta ja käänsin – vastoin hyviä tapoja – kirjaa hiirenkorville, jotta löytäisin nämä kohdat vielä blogia varten. Kirja on täynnä hyviä oivalluksia, kauniita lauseita, hyviä tiivistyksiä, vuorosanoja. Mielen leikki on yksinäistä leikkiä, jonka kaikupohjalta yksinäisyyden pitkä sävel tremoloi. Hälytysäänet ovat ulkoa kantavaa kakofoniaa. Rakastelemalla Valma tahtoo karkottaa lävitseen lävähtävän surun.

"Mitä tässä enää vitkutellaan, kristitty unelmoikoon taivaasta kun se kommunistilla on jo tässä maailmassa, otetaanko mukaan eväästä vai ostetaanko matkalla, jätetään jumalauta viimeinen vuokra maksamatta, isännöitsijä on riistäjä."

Sota ja mielettömyys. Punaiset ja valkoiset, erilaiset taustat ihmisillä kautta aikain. Yhteiskunnallinen ja inhimillinen. Kirjassa mennään niin lähelle ihmisen sisintä ja lihaa, että alkoi vähän jo punastuttaa se kiihko ja vauhti, millä sivuja eteenpäin kääntelin. Vaikka pääasiallisesti lukija tirkistelee päähenkilöiden sänkytouhuja patriisitalon ylimmän kerroksen makuuhuoneessa, aikahyppäyksillä käydään menneessä tutustumassa salaisuuksiin. Näin hahmoihin saadaan "lihaa luiden päälle".

Yhteen ajatukseen tiivistyy minusta mitä kauneimmin kirjan teema:

"Eipä silti kummallista sekin. Tappamista ei kukaan kyseenalaistanut, sitä pidettiin ihmiselle luonnostaan lankeavana, mutta auta armias jos olit löyhätapainen sänkyhommissa. Outo eläin, ihminen. Lihan sai silpoa, sen sai tuhota, mutta hyvää sille ei saanut tehdä. Nurinkurista sinänsä, mutta mikäpä ei olisi ollut."

Tämä oli kerrassaan loistava teos. Yhdynnän pariin minut houkutteli Sara.

Jotta jaksan vielä lukea, vaihdan sitruuna-ginseng-senchan tummempaan. Kaadoin pannuuni mustaa teetä, joka on maustettu viikunoilla ja vadelmilla. Kävelen tästä koneen ääreltä makuuhuoneeseen ja valitsen jonkun kirjan, vielä en edes tiedä, minkä. Sen jälkeen kyllä soudan, ettei lukulihakset jumiudu.

Minulle jäi jotenkin surumielinen olo John Steinbeckin Helmen jälkeen. Kaipaan selvästi tämän jälkeen jotain kevyempää, vaikka pidinkin teoksesta. Eeva-Liisa Manner on kehunut vuonna 1949 julkaistussa kritiikissään teosta osuvasti: "Pitkälle ulottuvassa, moniselitteisessä vertauskuvallisuudessaan on teos järkyttävä, miltei kauhistuttava, mutta koska se on virheetön taideteos, se on myös lumoavan kaunis – niin, tosiaan helmi."

Tosiaan, pieni kirjallinen helmi. Naturalistinen maailma, jossa köyhillä ei ole juurikaan mahdollisuutta parantaa elinolojaan ja nousta sosiaalisessa hierarkiassa ylöspäin, vaikka millainen onnenpotku osuisi kohdalle. Päähenkilö, helmenkalastaja Kino, löytää suuren helmen ja luulee, että myymällä sen, hän voi maksaa poikavauvansa koulutuksen, mennä vaimonsa kanssa kirkossa naimisiin ja olla jotain muuta kuin köyhä intiaani, jota eivät lääkärit, poliisit ja virkamiehet auta edes hädän tullen.

Helmi on kertomus ahneudesta, kateudesta, epäonnesta ja hulluudesta. Silti näistä huolimatta kirja ei ole läpeensä ahdistava, eikä se ole raskaslukuinen, vaikka keveämmän pariin kaipaankin. Se on monella tapaa myös hyvin tuttu tarina epätasa-arvosta, vaikka ihan tällaisessa muodossa en ole sitä lukenut. Löydetty helmi on varmasti arvokas, vaikka kaupungin kauppiaat yrittävätkin pitää kouluttamatonta intiaania pilkkanaan ja ostaa sen pilkkahinnalla. Vaikka Kino on pidetty kyläläisten joukossa, uhkaa häntä silti helmen löytämisen jälkeen jatkuva vaara. Osa ei voi hyväksyä sitä, että onni on potkaissut jotain muuta, osa taas ymmärtää, miksei Kino suostunut valkoihoisten kauppiaiden huijaamaksi, loput pitävät kieltäytymistä ahneutena. Vähäkin on köyhälle paljon, he ajattelevat.

Kirottu helmi, mietin lukiessani, eikö siihen voisi edes yksi onnenhippunen sisältyä. Toisaalta sillä tavalla ei tehdä mielenkiintoista kirjallisuutta, jota jaksetaan lukea vuosikymmen toisensa jälkeen.

Nyt ulos happihyppelylle. Sitten varmaan joku leffa, vaikka Amélie Nothombin Samuraisyleilyä jo aloittelinkin.

Äh, olen niin tykännyt muista Nothombin teoksista, mutta tämä Samuraisyleily oli kyllä niin ärsyttävä. Ja koska se oli vahvasti omaelämäkerrallinen, niin tuntuu, etten pidä Nothombista. Kirjailijana kyllä, mutta en ihmisenä.

Luultavasti olisin pitänyt teoksesta enemmän silloin kun opiskelin japania, enkä lukenut niin paljon kirjoja. Silloin minulle olisi riittänyt se, että kirja sijoittuu Japaniin ja siinä kuvataan eriskummallisia tilanteita länsimaalaisen ja japanilaisen parisuhteessa. Edelleenkin parasta antia oli se, miten Japania, luontoa, tapoja ja kielivaikeuksia kuvattiin, mutta päähenkilö, kaksikymppinen belgialainen Amélie oli kyllä todella ärsyttävä hahmo. Lisäksi kirja oli paikoin hyvin kömpelösti käännetty, enkä tarkoita niitä kohtia, joissa kuvattiin japanilaisen pojan kielivirheitä tämän yrittäessä puhua ranskaa tai Amélien yrittäessä puhua japania.

"Olin kuullut hirveistä japanilaisista karsinnoista, niitä järjestettiin tuhat kertaa liian varhain lapsille, jotka tiedostivat panoksen tärkeyden". Tuhat kertaa liian varhain... aika kömpelösti ilmaistu.

"Lysähdin sohvalle ja olin yhtä tattis kuin olisin juuonut kaikki mainitsemani oluet.." Jouduin kyllä etsimään tuon tattis-sanan merkityksen, sillä minulle siitä tulee mieleen pikemminkin kiitoksen puhekielisempi muoto. Tämä ei tietenkään tarkoita, että olisin oikeassa, mutta ihan hyvin tässä kohdassa olisi voinut käyttää väsynyt-sanaa.

Henkilöiden kerrotaan puhuvan amerikkaa, teoksessa ei puhuta kanjeista vaan idiogrammeista ja niin edelleen...

Kirjan kyllä luki nopeasti, eikä se niin tyhjänpäiväinen ollut, vaikka odotinkin siltä paljon enemmän. Ihastuin Amélien poikaystävään Rinriin ja harmittelin taas hetken, etten koskaan rakastunut japanilaiseen mieheen, jolloin kielitaitoni olisi todennäköisesti karttunut enemmän. Kaikkea sitä tuleekin miettineeksi lukiessa tämmöistä eriskummallista rakkaustarinaa. Tai mieltymyksestä Nothomb puhuu itse.

Taidan kuitenkin itse vaihtaa ruotsalaiseen rakkauskertomukseen. Hassua, että sattumalta tulin lukeneeksi tänään kaksi ranskalaista kirjaa, jotka sijoittuvat Japaniin.

Seuraavana päivänä:

Mukava lukupäivä oli eilen, sain luettua monta lyhyttä kirjaston kirjaa. Muutamasta saatan tehdä vielä paremman, oman bloggauksensa ja kirjoittaa mietteitä vähän lisää. Eilen tuli näköjään aika paljon höpöteltyä lukuprosessissa ja mitä teetä join kirjojen kera.

Myöhemmin keväällä toteutan lukumaratonin täysmittaisena, mutta tämmöinen puolen vuorokauden tempauskin tuntui hyvälle. Eikä vienyt lukuhaluja, sillä jaksoin sunnuntainakin vielä lukea.