Astrid Lindgren: Melukylän lapset

Astrid Lindgren: Melukylän lapset
Wsoy, 1973, 6.painos
Alla vi barn i Bullerbyn, 1947
Kuvitus: Ingrid Nyman
Suomentanut: Laila Järvinen
Sivuja: 96
Mistä: äidin kirjahyllystä
Ruotsalainen klassikko

Olipa oikein mukava lukea Astrid Lindgreniä pitkästä aikaa. Löysin Melukylän lapset kotoa kirjahyllystä, ja se tuntui oikein sopivalta välipalalukemiselta muiden kiireiden keskellä. Luin Goodreadsista jonkun pettyneen kirjaan siksi, että lapsilla on niin tylsä elämä, kun mitään ei oikein tapahdu. Minua viehätti kirjassa puolestaan se, kuinka hyväntahtoisesti lasten elämää kuvataan ja kuinka reippaita he ovat. Lyhyet lauseet ja sivulauseiden vähäisyys sen sijaan pidätyttivät intoani. Tietysti kyseessä on vanha lastenkirja, eikä tätä voi samalla tavalla arvioida kuin muuta lukemistoani.

Liisa on teoksen kertoja, ja kertoo heti kirjan alkuun täyttävänsä pian kahdeksan vuotta. Hänellä on kaksi veljeä, Saku ja Naku, ja kun he nukkuivat samassa huoneessa, määräsivät pojat aina, koska sai lukea yövalossa ja koska kerrottiin kummitusjuttuja. Koko perhe asuu Välitalossa. Pienessä Melukylässä on vähän taloja ja lapsia, oikeastaan vain kolme taloa ja yhteensä kuusi lasta. Ylätalossa asuvat Liisan parhaat leikkikaverit, Anna ja Riitta. Alatalossa puolestaan Olli, joka on erittäin hyvä juoksija.

Jotain hyvin suloista Melukylän arjessa on, ongelmat ovat pieniä, leikkejä keksitään joulukorien askartelusta aidan päällä kulkemiseen. Aikuisten arjesta kerrotaan vähän, sillä Liisa puhuu mieluummin lasten leikeistä. Silti säröjä ja murheita on, vaikka lyhyinä mainintoina. Kiltti-niminen suutari ei ole nimensä veroinen, eikä saa koskaan töitään luvattuna ajankohtana valmiiksi. Liisalle on mainittu, että se johtuu siitä, että Kiltti juo liian paljon ja siksi hän käyttäytyy myös aggressiviisesti lapsia ja koiraansa Mustia kohtaan. Koiran tarina on hyvä esimerkki siitä, miten lapsen rohkeudella ja päättäväisyydellä asiat hoituvat paremmin. Ollin hyvällä hoidolla huonosti käyttäytyvä koira muuttuu, kun alkoholisoitunut Kiltti parantaa nyrjähtänyttä jalkaansa.

Melukylän lapset on oikeastan tarinakokoelma, harmi, etten muista, mitä lapsena kirjasta ajattelin. Luulisin, että kirjaa on mukava lukea lapsille, koska tarinat eivät ole niin pitkiä. Olisi myös mukava kuulla, ovatko tapahtumat nykyisin lapsilukijoista liian vanhanaikaisia. Minulle tämä menneen kuvaus oli kaikkein miellyttävintä kirjassa. Ingrid Nymanin kuvitus oli oikein herttaista, varsinkin eläimiä on piirretty paljon.

Tällaisena nostalgialukemistona Melukylän lapset toimi hyvin, mutta en olisi oikeastaan tämän enempää jaksanut yhdellä kertaa lukea. Kirja on täynnä lempeää arkea, ja se antoi sen, mitä vailla olin. Mukavan, kevyen ja rauhallisen lukuhetken.

Aino & Ville Tietäväinen: Vain pahaa unta

Aino & Ville Tietäväinen: Vain pahaa unta
Wsoy, 2013
Mistä: Arvostelukappale
Sivuja: 48
Kotimainen sarjakuvakirja, lastenkirja, taidekirja

Ville Tietäväinen on monille sarjakuvia vähemmän lukeville tuttu viime vuonna julkaistusta, Sarjakuva-Finlandialla palkitusta sarjakuvaromaanistaan Näkymättömät kädet (Wsoy, 2011). Luen nykyisin aika paljon sarjakuvia ja olen ostanut tuon paljon kehutun teoksen omaan hyllyyni, mutta siltikään en ole vielä sitä lukenut. Tietäväisen aiempi teos Linnut ja meret (Tammi, 2003) oli minusta huikean hyvä, enkä kokenut osaavani siitä tarpeeksi hyvin blogiini kirjoittaa. Saman uskoin käyvän Näkymättömät kädet -kirjan kohdalla. Sittemmin olen rohkaistunut kirjoittamaan enemmän sarjakuvista ja luottamaan, että ne sanat löytyvät, ihan samalla tavalla kuin muidenkin luettujen teosten kohdalla.

Vain pahaa unta yllätti minut todella. Aiheesta tiesin toki jotain ennakolta ja osasin varautua myös siihen, että teos näyttää upealle, mutta erityisesti minua viehätti se, kuinka vapaasti silmä saa aukeamilta itselle sopivinta lukusuuntaa ja -tapaa etsiä. Sivut eivät toista itseään liikaa, ja luettavaa riitää sekä Tietäväisen stripeissä – joissa yleensä kerrotaan, miten tyttären ja isän yölliset keskustelut painajaisista ja unesta etenevät – että Aino-tyttären painajaisia kuvittavissa piirroksissa ja unien selitysteksteissä.

Idea on yksinkertainen: teos kertoo sarjakuvataiteilijan tyttären unista tämän ollessa 3–6 vuotias. He ovat yhdessä kuvittaneet painajaisunia, ja lapsen yksinkertaisemmat, karikatyyrisemmat hahmot toimivat Tietäväisen tarkkaviivaisempien, pelottavampien kuvien rinnalla todella hyvin.

 Moneissa kirjablogeissa kirjaa on luettu yhdessä lasten kanssa, ja kirja onkin ollut lapsilukijoiden mieleen. Näin kirjasta kertoo esimerkiksi Lumiomenan Katjan Aino-tytär: "tämä on kyllä koko kesän paras kirja, melkein yhtä hyvä kuin SOS:it. Miksi se Aino näki niitä unia vähän pienempänä? Näkeeks se nyt painajaisia? Se nukkuu sen äitin ja isin välissä, ihan samalla tavalla kuin mäkin. Tuhat tähteä!"

Tarinoiden kautta voidaan puhua lapsen kanssa painajaisista, ja nämä kirjan kuvaamat yöherätykset ja painajaisitkut ovat varmasti tuttuja monissa perheissä. Minulla ei itsellä lapsia ole, mutta Vain pahaa unta on kuitenkin vähän enemmän kuin "vain" lastenkirja. Se on myös vähän muuta kuin sellainen sarjakuvakirja, joita yleensä luen.

Edelleen kehun muotoa.

Värityksessä on vahvoja kontrasteja. Painajaismaailma on rohkeaa, isoa, surrealistista, tilaa ja huomiota vievää. Strippinä reunoilla kulkeva tarinalinja Ainon ja isän keskusteluista on kuvitettu hillitymmin ja rajatummalla väripaletilla.

Kokonaisuus on näyttävä, ja kehotan muitakin ennakkoluulottamasti tähän tarttumaan. 

Muualla blogeissa: Erja, Maija.

Tuomas & Antti Kyrö: Pukin paha päivä

Tuomas & Antti Kyrö: Pukin paha päivä (Wsoy, 2011) Sivuja: 111

Joululuettavaksi valikoitui Kyrön veljesten moderni joulusatu Pukin paha päivä. Tuomas Kyrö vastaa tarinasta ja pikkuveli Antti kuvituksesta. Joulupukki ei asu tarinassa korvatunturilla vaan Helsingissä kerrostalossa. Naapuri ei arvosta tonttujen touhuja ja lahjojen valmistamisesta aiheutuvia ääniä, mutta punanuttuja ei silti häätö uhkaa. Pieni Manu Kössilö pyytää pukilta aikuisille sellaisia lahjoja, että nämä pysyisivät pois lasten tieltä. Toimittajatontto Pamelan tutkimuksissa selviää, että vain lehtiä lukemalla aikuiset keskittyvät joulun aikaan muuhun kuin lasten saamiin leluihin. Siispä jouluväen agendana on tehdä niin upea Joulun-Sanomat, että koko perhe on lahjoihin tyytyväinen ja sopu syntyy taloon kuin taloon.

Tuomas Kyrö on kyllä taitava jutuniskijä, vaikka näinkin lyhyessä tarinassa hänen tarinaan upotetut kielelliset maneerit kävivät ärsyttämään. Kuinka monta kertaa täytyy yhdessä tarinassa käyttää sanaa elikkä, niin että vitsi ei kulu elikkä haihdu. Kyllä lukija elikkä minä vähemmälläkin uskoo, että tarkoitus on olla naseva elikkä hauska. Puhh..

Pukin paha päivä ei ole kuitenkaan sellainen tarina, jossa pukki goes bad, vaan vuoden tärkein päivä uhkaa peruuntua kokonaan. Satu on varsinainen seikkailukertomus, jossa neuvokkaat tontut luotsaavat möhömahaisen pukin pikkukylään ostaman lahjapainokonetta. Antti Kyrön kuvitus on sarjakuvamainen ja ajassa kiinni. Kannessakin näkyy ABC-kyltti ja Joulun-Sanomat muistuttaa tarkkaan iltapäivälehtien tyyliä.

En osaa tarkkaan arvioida, minkä ikäisille Pukin paha päivä sopisi parhaiten, mutta vaikka siinä on päähenkilönä oikea joulupukki, niin kyllä siinä leikitellään alussa myös pukin olemassaololla ja joulusta kertomisen konventioita rikotaan. Minusta se on tervetullutta, mutta pitkä tarina ei muutenkaan jaksa ihan perheen pienimpiä kiinnostaa. Veikkaisin.

Hauskuttelua kirjassa on paljon, sillä siinä kohelletaan mennen tullen. Pitkäksi iltasaduksi tai lapsille, jotka lukevat jo itse. Aikuisiakin tarina viihdyttää, mutta vaikka Mielensäpahoittajakin oli täynnä toisteisuutta, siinä hokemat toimivat aikuiselle paremmin. Parasta kuitenkin on, ettei kirja ole pelkästään tämän vuodenajankirja, kyllä kohkaaminen ja seikkailu jaksaa kiinnostaa myös suvena.

Entä jos kaiho ei herääkään?

Otsikkoni liittyy aiempaan kirjoitukseeni lapsuuteni suosikkikirjoista. Lähdin innoissani nostalgian jäljissä etsimään kadotettuja ja unohdettuja lukumuistoja, mutta lopulta huomasin haasteen hankalaksi näiden teosten osalta. Aikaa oli kulunut luultavasti liikaa ja halusin niin kovasti löytää jotain sykähdyttävää niistä, mutta lopulta en päässyt millään eroon siitä tunteesta, että koin ajan ajaneen niistä kylmin sydämin ohi.

Ei tosin kaikista. 

Lois Lowryn Anastasia hermoromahduksen partaalla (Otava, 1990)  oli mielestäni edelleenkin hyvä kirja, enkä kokenut sitä mitenkään vanhanaikaiseksi tai väsähtäneeksi, jolle pitäisi antaa kauheasti anteeksi hyvien muistojen nimissä. Anastasia oli juuri niin pikkuvanha kuin muistin, mutta jotenkin humoristisella tavalla. Nyt luettuna minusta tuntui, että teini-ikäisyyteen ja mielenkuohuntoihin suhtaudutaan kirjassa jopa vähän ironisoiden. Anastasia analysoi tarkkaan omia tunteitaan ja sitä, missä kohdin hän on murrosikäisyyden eri vaiheissa menossa. Muistelisin, että nuorempana olisin pitänyt enemmän hänen vanhemmistaan, sillä he olivat jotenkin ihanan avomielisiä ja rentoja. Nyt luettuna minusta tuntui jopa, että he antoivat liiaksikin vapauksia, eivätkä miettineet liioiksi tekojensa ja sanojensa seurauksia. Johtuisikohan tämä näkemysero ihan vain omasta ikääntymisestä? ;)

Haluan ehdottomasti lukea muutkin osat ja Reeta Karoliinan muistutuksena Sata syytä pitää Carolinesta.

( Kuvassa taustalla tukena oleva pullo ei liity teoksen symboliikkaan mitenkään. )


Merja Jalon teoksista luin eilen Hevosparonin koston (Otava, 1991) ja tietyllä tapaa toivon, etten olisi sitä lukenut. Mie muistin Nummelan ponitallin tapahtumat jotenkin jännittävimpinä ja henkilöhahmot kiinnostavimpina. Oikeastaan lukiessa huomasin, että pidin nimenomaan jännittävänä sitä elämää, johon hevoset ja niiden hoito kuuluvat kiinteästi. Enää en edes muista hevosenhoitoon tai hevosen värityksiin liittyviä sanoja ja se teki välillä lukemisesta tahmeampaa, kun mitä se varmasti oli nuorempana. Nämähän ovat kaikki vain jälkikäteistä arvelua, sillä ei minulla ole ihan tarkkaa muistikuvaa siitä, että mikä kirjoissa veti niin voimakkaasti puoleensa. Miksi juuri  Merja Jalon hevoskirjat olivat minulle se suurin juttu. Nykyisin ehkä kaipaisin henkilöihin lihaa luiden päälle, motivointia tekoihin ja poikkeamia kaavamaisesta kerronnasta. Jälkiviisastelua, mutta minulle nämä kirjat kuuluvat ehdottomasti menneisyyteen.

Mitäpä sitten sanoisin Anni Polvan teoksesta Taidat uhota, Hanna-Leena (Karisto, 1992). Ensinnäkin en ymmärrä yhtään tuota nimeä, sillä varsinaisesti tähän teokseen se ei niinkään sopinut. Minusta Hanna-Leena oli melko samanlainen judoa taitava tyttö, joka kamppaa mielellään otteillaan pojat maahan kuin muissakin teoksissaan. Hän ei uhoa mitenkään erityisen paljon. Myöskään teoksen nimi ja kansikuva eivät sovi yhteen.

Ikävintä oli kuitenkin huomata, että Hanna-Leenasta on aika ajanut armottomasti ohi. Teoksen maailma on melkoisen vanhahtava perheen arjen ja koulumaailman kuvauksissa. Myöskin tämä Hanna-Leenan erinomaisuuden korostaminen juuri poikamaisten luonteenpiirteidensä kautta alkoi näinkin lyhyessä teoksessa kyllästyttää melko nopeasti. Mie muistin kannen perusteella, että olisin pitänyt tätä jotenkin paljon romanttisempana teoksena, mutta lopulta suudelmakin oli melko vaisu ja väritön kohtaus.

Nostalgia tarkoittaa menneen ikävöintiä, kaihoa ja haikeutta. Näiden kirjojen kautta en tuntenut kauheasti haikeutta ja suurin tunne-elämys taisi kuitenkin tulla siitä, että löysin nämä varastosta ja tutkailin kansia. Mietin omaa lapsuuden kirjahyllyä ja miten nämä kirjat olivat siellä esillä. Tarinat jättivät lopulta melko kylmäksi ja päätin, että Nostalgian jäljillä -haaste sopii paremmin myöhemmän ajan kirjoille. Seuraavaksi täytyy hakea siten teoksia pimeältä keskiajalta, eli teinivuosien suosikit esiin!

Mitä jos kaiho ei herääkään? Sitten luetaan jotain muuta.

Nostalgian jäljillä..

Järjellä ja tunteella -blogin Susa vyörytti kirjablogeihin haasteen kaivella lukumuistoja ja rakkaita menneisyyden kirjakokemuksia esiin. Moni on tähän jo tarttunut ja esitellyt kirjamuistojaan. Olen tällä hetkellä lapsuuteni kodissa Lapissa ja siivosin eilen varastosta kirjakasoja. Yhtäkkiä käsissäni oli lapsuuden ja varhaisteini-iän kirjahyllyni aarteita ja tiesin, että tartun haasteeseen niiden avulla. En edes muistanut suurinta osaa niistä kirjoista, ennen kuin näin ne siinä edessäni. Sitten yhtäkkiä kaikki kirjat tuntuivat suurilta aarteilta. Olin siis jo alkanut matkani Nostalgian jäljillä..

Meille tuli kotiin kissa, kun olin 8-vuotias, mutta en muista lukeneeni kissakirjoja. Koirakirjoja löysin varaston kätköistä ja erityisesti muistan tuon Tonna-kirjan kanteen liimaamani tarrat. Miltä niiden pinta tuntui sormissa. Tarinoista en muista mitään, mutta kansista ja niiden paikasta kirjahyllyssäni muistan välähdyksiä. Jännittävää todella yrittää puristautua omiin muistilokeroihinsa kirjojen avulla.

Olen aina rakastanut eläimiä, erityisesti koiria, kissoja. Olin myös aikoinaan parantumaton heppatyttö. Tipahdin kyllä aikoinaan pahasti hevosen selästä, jouduin olemaan pitkät ajat sairaalassa ja käymään läpi vaikean leikkauksen, mutta ei se intoani hevosiin ja hevoskirjoihin lopettanut. Sen teki lopulta, tylsästi, ikä ja tärkeysjärjestyksen muuttuminen. Kaikista eniten Nostalgia-haasteessa minua pelottaa kaivella näitä heppakirjojen muistoja, sillä minun on hyvin vaikea uskoa, että Merja Jalon ahmittavat sarjakirjat tuntuisivat mitenkään enää samalta.

Muistan, että suosin Merjaa paljon enemmän kuin tämän sisarta. Enkä löytänyt kirjakätköistä yhtään Marvi Jalon kirjaa. Tiedän silti, että olen niitä lukenut. Jälkikäteen viisastellen voisi ajatella, että minua viehätti enemmän Merjan teosten sarjamaisuus ja juonen toisteisuus teos toisensa jälkeen. Muistan kuinka luin lapsuuteni parhaan ystävän Marian kanssa kirjoja kilpaa. Meillä oli isot kasat kirjoja vieressä ja kilpailimme sillä, kumpi ehtii lukea enemmän ja nopeammin. Kirjojen kerskakulutus ei ole nykyisille lukutavoillenikaan mikään vieras käsite. Näistä valitsen haasteeseen Hevosparonin koston, sillä sen kansi jo herättää paljon muistikuvia.

Luin paljon Tuija Lehtisen kirjoja ja niistä on myös selvimmät muistot. Tämä on aika luonnollista, koska niitä lukiessa olin jo paljon vanhempi kuin koira- ja hevoskirjoja ahmiessani. Nostalgia-haasteeseen sopii todella hyvin, joku Lehtisen kirjoista. Vaikka kuvassa näkyy Asvalttisoturi, taidan silti valita Roskisprinssin.

Luin myös Bertin päiväkirjoja, koulumaailmaan sijoittuvia nuortenkirjoja, erityisesti Hullu luokka -kirjoista pidin. Rakkaus on ihana tauti oli varhaisteininä minulle hyvin tärkeä, sillä laskin kaiken maailman kaavojen mukaan mahdollisuuksiani päästä naimisiin sen hetkisen poikakaverin kanssa.

En muistanut ollenkaan Lois Lowryn kirjoja, mutta heti kun tartuin tuohon kuvassa olevaan teokseen Anastasia hermoromahduksen partaalla, tuli hyvin vahva muisto niistä. Muistan vain näsäviisaan ja pikkuvanhan tytön, joka kokee tarvitsevansa psykoanalyysia ja puhui ongelmistaan ostamalleen Freudin päälle. Valitsen tämän kirjan toisena ehdokkaana Nostalgia-haasteeseen.

Luin tottakai myös tyttökirjoja. Anni Polvalta luin Tiina-kirjoja, mutta yllättäen kätköistä löytyi enemmän Hanna-Leenoja. Näin se muisti pettää ja monet lukutottumukset voivat olla jälkikäteen rakennettuja. Kirjojen kannet merkitsevät kyllä todella paljon, sillä niiden avulla helpottuu monen muistilukon avautuminen. Hanna-Leenoja Polva kirjoitti hyvin paljon vähemmän kuin Tiinoja, joten uskon että siksi nämä olivat painuneet minulta unholaan. Tämä haaste on sikäli mielenkiintoinen, sillä valitsin aika paljon kirjoja, jotka olin unohtanut ja joista tuli kannen perusteella vahvoja mielikuvia. Voi olla, että luettuani huomaan, että joudun tarttumaan vähän uudempiin kirjoihin, mikäli muistikuvia ei synnykään tämän enempää. Näistä valitsen Taidat uhota, Hanna-Leena.

Inhosin aiemmin kaikkia kirjoja, hahmoja ja jopa niitä kuuluisia leivoksia, missä toistuu oma nimeni. Kadehdin nuorempana sisareni nimeä, sillä se on paljon erikoisempi kuin omani. Henni-nimisiä tyttöjä ei vilahdellut kirjojen tarinoissa ja pidin siitä nimestä erittäin paljon. Myöhemmin olen hyväksynyt nimeni ja ajattelin myöhemmin kasata jonkinlaista lukuhaastetta omien nimiemme mukaan.

Viikon luetut

Petja on kyllä varsinainen rentoreiska. Nukkuu sikeästi, mutta samalla venyttää raajojaan. Aurinko mukavasti vielä lämmittää turkkia. Kyllä kelpaa pötkötellä.

Tiistaina kävin kuuntelemassa Cecilia Samartinia ja ensi viikolla aion mennä parin kirjabloggaajan kanssa Villa Kiveen kuuntelemaan Claudie Galleyta. Kirjoitan siitä sitten blogiini pienen raportin. Menen myös kustannustoimittajakurssilaisten kanssa käymään tutustumassa Siltala- ja Teos-kustantamoihin. Paljon kirjallisia tapahtumia siis luvassa.

Ensi viikolla on myös kirjablogini arvonta. Siihen ehtii osallistua vielä koko keskiviikon, sillä arvon 31.3 kirjapalkintoja voittajille. Kiitos paljon kaikille osallistujille ja tervetuloa uudet lukijat.







Tällä viikolla tuli luettua:
- Ann Rosman: Majakkamestarin tytär (Bazar, 2011)
- Siri Hustvedt: Vapiseva nainen (Otava, 2011) (osin)
- Paul Gravett: Sarjakuvaromaani, ja miten se voi muuttaa elämäsi (Otava, 2007) (tietokirja)
- Maritta Lintunen: Mozartin hiukset (Wsoy, 2011)
- Wolfram Eilenberger: Minun suomalainen vaimoni (Siltala, 2011)
- Petri Tamminen: Muistelmat (Otava, 2004)
- Kari Hotakainen: Finnhits (Wsoy, 2007)
- Maria Björklund: Kaksin (Arktinen Banaani, 2011) (sarjakuva)
- Tuomas Kyrö: Mielensäpahoittaja (Wsoy, 2010) (äänikirja)
- Hanna Tuuri: Orapihlajapiiri (Otava, 2011)
- Muriel Barbery: The Gourmet 

Luin viikolla myös Jukka Itkosen lasten runokirjaa Käpälämäki lastenkirjallisuuden luentoa varten ja haluan siitä nostaa esiin yhden ihastuttavan runon. Runokirjassa ihastutti erityisesti osio Kissanpäivät, koska siinä oli pelkkiä kissamaisia runoja.

Runossa on hyvä sanoma ja sopii mielestäni hyvin Petjan kuvan kanssa yhteen.  Kissamaista filosofiaa viikon loppuun kaikille lukijoilleni!

Kärsivällisyyttä
Kolli-Jori von Wrightin mietteliäs minuuttivalssi

Minuutissa ei kissa
voi onnea saada,
vaikka oitis se tahtois ahmaista sen,

eihän tuulikaan hetkessä
koivua kaada.
Se tyyntyy ja kaataa puun vähitellen.

Minuutissa voi kissa,
jos tahdotte kuulla,
saada kiinni vain takkuisen häntänsä pään.

Minun mieleni on tyyni ja
sielu kuin puulla.
Onni saapui kun en tehnyt elettäkään.

Minuutissa ei kissa
voi kaikkea saada.
Nuori kissa on kevät ja vanha taas syys.

Laulu loppuu, nyt kuppiini
maitoa kaada...

Ai, mikä se syys on?
Se on kär-si-väl-li-syys.

Topeliuksen sadut

"Kaunis, kaunis on Adalminan helmi, mutta paljon kauniimpi on nöyrä sydän!"

Minulle luettiin paljon satuja ääneen, kun olin lapsi. Samoja satuja tulen varmaan lukemaan tulevaisuudessa omille lapsilleni. Klassikkosadut tuntuvat pitävän asemansa juuri siksi, että lapsuuden suosikit haluaa jakaa myöhemmin omien lastensa kanssa.

Kun luin Topeliuksen kauneimpia satuja (Otava, 1984) yllätyin siitä, kuinka uskonnollisia ne ovat. En muista, että lapsena olisin kiinnittänyt huomiota siihen kuinka sisarukset pääsivät Koivu ja tähti -sadussa kotiinsa vieraasta maasta juuri jumalan avulla. Tai miten Sampo Lappalainen pelastui pahan tunturien kuninkaan käsistä sillä, että ystävällinen pappi kastoi hänet viime hetkellä. Kristinuskon vahva läsnäolo Topeliuksen saduissa ei ihmetytä, mutta yllätyin siitä että lapsena olisin ajatellut asiaa, vaikka se nousee näin vahvasti esiin.


Pidättekö saduista? Mitkä sadut koette läheisimmiksi? Lapselliset: Luetteko lapsuuden suosikkisatuja omille lapsillenne vai onko joku nykykirjallisuuden satukokoelma noussut kestosuosikiksi?

Mie olen nyt uudelleen avannut satukirjoja ja yritän oppia hahmottamaan, että mitkä lapsuuden sadut muistuvat parhaiten mieleeni. En myöskään hahmota, että mikä satu on Zachris Topeliuksen käsialaa ja mikä Anni Swanin. Andersenin sadut hahmotan silti paremmin kuin esimerkiksi Grimmin sadut.

Koin Topeliuksen kauneimpien satujen kohdalla silti pienen pettymyksenkin, sillä suosikkini Adalminan helmi ei ollutkaan niin hyvä satu, kuin mitä muistin. En ole uskaltanut lukea varhaisnuoruuden suosikkikirjojani, esim. Jalon sisarusten hevoskirjoja, koska en haluaisi huomata ajan ajaneen niistä yli. Pikku vampyyri kirjoista pidin puolestani vieläkin, kun niitä viime syksyn mittaan lueskelin. Muumeista pidän jopa nykyisin enemmän kuin nuorena. Pitäisiköhän sadut jättää odottamaan niitä hetkiä, kun itse pääsee lukemaan niitä ääneen.

Pernilla Stalfelt: Kakkakirja & Karvakirja

"Jos piereskelee veden alla, syntyy kuplia"

Pernilla Stalfeltin Kakkakirja ja Karvakirja (Minerva) on suunnattu pääsääntöisesti päiväkoti-ikäisille lapsille, mutta tunnuin olevan myös kohderyhmää, sillä nämä olivat mielestäni ihastuttavan rohkeita ja hyväntuulisia kirjoja.

Kakkakirja kertoo hauskasti pääasiat kakasta, mutta groteskin puolelle ei päädytä. Kuvien avulla näytetään, miten monella tapaa kakka on luonnollinen asia ja liittyy ihmisen elämään, silti unohtamatta huumoria. Kuvissa näytetään esimerkiksi, miten kukat syövät kakkaa. Sitten se toki kumotaan ja kerrotaan, että "kukat eivät oikeasti syö suulla, vaan juurilla. Juuret ovat maan alla. Sateen mukana kakka ja vesi päätyvät maan alle." . Kirjassa puhutaan myös pieruista käyttämättä mitään kiertoilmaisuja. "Leikkipieruja voi päästellä suulla", "Mutta oikeat pierut tulevat pyllystä. Piereskely on hauskaa, mutta joskus se haisee inhottavalta."

Karvakirjassa tarkastelun ja tietokatsauksen kohteena ovat nimensä mukaisesti erilaiset karvat. Aluksi esitellään ihmisten erilaisia karvapeitteitä ja mistä kaikkialta meidän kehoistamme löytyy karvoja ja kuinka karvoitus poikkeaa eläimistä. Kuvitettuna on sekä eläinten valkeat talviturkit kuin myös ihmisten ikääntymisestä johtuva karvojen värien muuttuminen. Lapsille näytetään myös, miksi joillakin ihmisillä ei ole ollenkaan karvoja ja mitä tapahtuu kun on hilsettä tai sähköiset hiukset.

Molemmat kirjat ovat ihanan havainnollistavia ja yllättäviä tarkastelunäkökulmia löytyy, joista uskon lasten nauttivan. Ainakin itseä nauratti. :) Kiehtovinta oli juuri se, että monet aiheista voivat olla sellaisia, joita ei tule käytyä lapselle läpi tai niitä välttelee luonnostaan. Kaikki olennainen tuntui olevan mukana ja sitähän sanotaan, että kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa. Minun silmääni piirustusjälki miellytti. Erityistä plussaa takakannen runoista, mutta muuten kirjoja ei oltu kirjoitettu runomuotoon.

Minervan sivuilta kirjailijaesittely:
Pernilla Stalfelt on palkittu ruotsalainen lastenkirjailija, joka mielellään paneutuu sellaisiin lasta askarruttavin aiheisiin, joita aikuiset usein haluaisivat väistellä. Oivaltavasti ja huumorilla hän on lastenkirjoissaan käsitellyt mm. kuolemaa ja rakkautta. Hänen kirjojaan käytetään mm. päiväkodeissa ja muualla lastenhoidon ammattilaisten keskuudessa.

Mikaela Sundström: Linnea ja äiti Enkeli

"Saako isän uudesta pitää?"

Mikaela Sundströmin kirjoittaman ja Linda Bondestamin kuvittaman kirjan Linnea ja äiti Enkeli (Tammi, 2003) päähenkilö on 6–vuotias Linnea, jonka äiti on muuttanut taivaaseen ja hän asuu kahdestaan isän kanssa. Hän juttelee äitinsä kanssa ja äiti kommentoi Linnean ja isän elämää päivittäin. Linnea on kuusivuotiaaksi lapseksi hyvin vastuullinen ja hän organisoi puutarhan hoitoa ja osallistuu kodin siivoukseen ja järjestyksenpitoon, mihin äiti on tyytyväinen, sillä isä saattaa olla äidin mielestä välillä hajamielinen. Linnea tuntuu tottuneen siihen, että hänen äitinsä käy taivaassa juhlimassa kadettipoikien kanssa ja vierailee toisten äitien luona kahvittelemassa ja leivoksia syömässä, kun taas Linnea itse asuu isän kanssa kahdestaan ja kesäloman koittaessa hän saa olla professori-isänsä kanssa kahden kaikki päivät. Sitten tapahtuu se kaikkein kauhein asia, sillä Linnean isästä tulee aivan kummallinen. Hän puhuu puhelimessa innoissaan vieraan tädin kanssa, siivoaa tarkasti asunnon lattiasta kattoon, niin kuin tehdään ennen suuria juhlia ja kutsuu tämän jälkeen Helga-tädin luokseen syömään.      
                                

Helga on lentäjä ja häntä mennään lentokentälle vastaan, vaikka Linnea on yrittänyt keksiä mitä tahansa tekosyitä, ettei tämä vieras täti tulisi heidän kotiinsa. Hän jopa tuhahtaa, että mikseivät ihmiset syö ja nuku omissa kodeissaan. Helgan jäädessä myös yökylään ja tepastellessaan heidän kotonaan aamulla isän aamutakissa, päättää Linnea karata leikkimökkiin ja asua siellä yksin, koska vihaa niin paljon isää ja Helgaa. Isovanhempien udellessa Linnealta, että onko tämä Helga joku isän uusi vaimo, niin Linnea tuhahtaa, ettei isällä voi olla kahta vaimoa. Äiti kommentoi Helgaa ja vierailua Linnealle koko ajan moittivaan sävyyn. Vasta lopulta kun äiti Enkeli muuttuu myönteiseksi Helgaa kohtaan ja kertoo heidän vilkutelleen toisilleen taivaalla ystävällisesti, hyväksyy Linneakin Helgan vähän paremmin isän elämään. Lopussa Linnean sisäinen prosessi jää kesken ja se osoittaa, että muutos tapahtuu pikkuhiljaa.                                                          

Vaikka kertomuksessa äiti asuu taivaassa ja on kuollut, voidaan yhtä lailla ajatella että kyseessä on avioerotilanne, jossa äiti asuu muualla ja kommentoi lapselleen isän uutta liittoa. Lapsi pyörittelee monenlaisia kysymyksiä mielessään, että kelpaako hän enää isälleen, jos isä jakaa huomiotaan myös toiselle naiselle. Voiko isällä olla kahta vaimoa? Ovatko positiiviset tunteet väärin äitiä kohtaan? Huono vanhemmuus rakentuu kirjassa lapsen näkökulmasta siten, että isä tuo uuden ihmisen hänen elämäänsä. Lapsi ei osaa kritisoida ollenkaan äidin vaikuttimia ja mielipiteitä. Äidissä ei ole vikaa, vaikka hän on lähtenyt, mutta isä tekee suuremman muutoksen unohtaessaan äidin ja rakastuessaan uuteen naiseen. Lapsi ei näe virheitä äidin toiminnassa, koska hän on etäisyydestä huolimatta tärkeä ja isän kuuluu pitää yllä turvallisia ja tuttuja rakenteita. Myöskään lapsi ei osaa moittia isovanhempia tungettelevuudesta ja siitä, että he utelevat tältä isän tulevista suunnitelmista.                                                                                                                                                         

Perussävy on kirjassa iloinen ja lopussa lapsi lupaa äidilleen tulla häntä jossain vaiheessa katsomaan, mutta nyt hän on luvannut lähteä isän kanssa Helgan lentomatkalle. Helgan ollessa lentokapteeni hän edustaa tytölle, Linnealle ja hänen ystävälleen Johannalle silti jotain jännittävää ja erikoista, haluaahan Johanna pukea barbinsa lentokapteeneiksi ja Linnea pukee salaa Helgan lentäjänhatun päähänsä. Äiti Enkeli puolestaan pöyhkeilee taivaassa uusilla laseilla ja nautiskelee mielin määrin leivonnaisista ja tanssista, vailla muita huolia. Kirja on varmasti monelle lapselle, jonka äiti on kuollut, lohdullinen tarina, mutta omassa luennassani ajattelin taivaassa olon edustavan mitä tahansa tilannetta, kun toinen vanhemmista ei asu enää lapsen kanssa saman katon alla, mutta vaikuttaa silti verbaalisesti lapsen ajatteluun.

Olen aika vähän lukenut lastenkirjoja ja en oikeastaan tiedä, miten niitä tulisi asianmukaisesti arvioida. Kuvituksesta sanon sen verran, että minusta se oli hyvin herttaista, pidin siitä että värityksessä ei pysytty tarkasti rajojen sisällä, joten siitä tuli samalla lapsekas, mutta eläväinen tunnelma sivuille. Linnean eri tunnetilat oli kuvattu hauskasti hänen kasvoillaan, johon uskon lapsilukijankin silmien kulkeutuvan.