Marisha Rasi-Koskinen: Valheet

Marisha Rasi-Koskinen: Valheet
WSOY, 2013
Kansi: Marjaana Virta
Sivuja: 339
Kotimaista taideproosaa

Pieni tyttö joutuu äitinsä kaappaamaksi, teiniryhmä pelastaa ystävänsä diileriltä, sokea vanhus joutuu ystäväpalvelua mainostavan huijarin uhriksi, myymäläapulainen lavastaa varkauden selvittääkseen ihastuksensa nimen...

Tai sitten mikään näistä ei ole totta.

Marisha Rasi-Koskisen toinen romaani Valheet on kuin salaperäinen labyrintti. Onkin vaikea kirjoittaa tarkkaan, mistä kirja kertoo, sillä teoksessa on useita juonenpätkiä, jotka liittyvät yhteen, mutta mitään yksittäistä ei voi nostaa pääosaan. Kirja ei ole kuitenkaan hankalasti hahmotettava, mutta arvoitusten selvittäminen on juuri tämän teoksen osalta olennainen osa lukuprosessia, enkä siksi halua enempää kertoa juonesta. 

Esikoisteos Katariinasta kirjoitin aikanaan blogiini näin: "lukiessa tuntee olevansa kuin metsästäjä, ja saaliina on löytämisen ilo. Arvoituksia ei ole vain yksi, vaan useita. Langanpäitä ei vedetä kerästä perusteettomasti, vaan paketti pysyy hallitusti kasassa. Kirjan loputtua ei voi kuin huokaista. Jännittävä, yllättävä, koskettava."  Samoja perusteluja voisi käyttää Valheista, mutta se on vain vielä parempi. Olen samaa mieltä kuin Liisa, että Valheissa "henkilöhahmot tuntuivat elävämmiltä ja asiat kytkeytyivät toisiinsa luontevammin".

Teoksessa useiden minäkertojien elämänvaiheet lomittuvat toisiinsa: sivuhenkilö nousee toisessa kertomuksessa päähenkilöksi ja täsmentää aiempaa episodia antaen lukijalle lisätietoa. Mutta valheita on kaikkialla, niin myös teoksen rakenteessa. Samalla kun tarinat ketjuttuvat yhteen, ne harhauttavat ja pitävät mystisyytensä. Pala palalta episodit tarkentuvat, mutta kirjan salakavala luonne ei kuitenkaan koskaan täysin häviä.

Viimeisten sivujen jälkeen aloitin alusta, luin uudelleen prologin ja ensimmäisen tarinan. Halusin palata vielä teoksen maailmaan ja täydentää sitä kehää, johon henkilöhahmot ja tarina taipuvat. Tapahtuuko kaikki samanaikaisesti vai seuraavatko kohtaukset toisiaan luonnollisena jatkumona?

Vaikka kehämäinen rakenne saattaa erehdyttää, teoksen kieli on kaunista, täsmällistä, sujuvaa. Kohtaukset soljuvat vaivattomasti eteenpäin ja ovat niin taidokkaasti kuvattu, että lukijan on helppo samaistua myös itselleen vieraiden ja keskenään hyvin erityyppisten kertojien kokemuksiin. Juuri näiden kummallisten, mutta hyvin kiehtovien ihmiskohtaloiden kuvaajana psykologinakin työskentelevä Rasi-Koskinen on mestari.

Vaikka valhe kietoutuu kaikkeen ja kaikkiin, henkilöhahmot ovat hyvin todentuntuisia ja heidän kauttaan havainnollistuu erinomaisesti se, kuinka subjektiivista totuus aina on. Yhden totuus on toiselle petos. Pidin kirjasta niin paljon, että harmittelin sitä, että kansi ei täysin anna sille oikeutta. Värimaailma on kyllä kirjan maailmaan sopiva – sateisen samea – mutta se on myös hivenen vähäpätöinen, jota vaikeasti luettava fontti suttaa lisää.

Valheiden maailmassa sade on pysyvä tila ja ihmiset kulkevat kaduilla kuin suossa, he ovat omien tunteidensa kanssa hukassa ja toisiltaan kadoksissa. Silti romaanin tunnelma on poikkeuksellisen kuulas, sateen kostuttamassa kaupungissa on aina myös valoa.

***

Lilyn lukupiirissä voi käydä lukemisen jälkeen keskustelemassa kirjan juonesta ja tapahtumista tarkemmin. Kirjaesittely Adlibriksen ja kustantamon sivuilla.

Blogistanian Finlandia

Tällä hetkellä Sallan lukupäiväkirjassa käynnistyy kirjablogien Finlandia -äänestys. Tarkoitus on äänestää 3-6 kotimaista kirjaa vuodelta 2011. Mukana saa olla myös sarjakuvia, joten kisa poikkeaa hieman esikuvastaan. Minun oli yllättävän vaikea tähänkin listaukseen löytää sopivia kirjoja, sillä en ole ehtinyt kirjoittaa kaikista loppuvuoden kirjoista vielä omaa arviota, mutta onneksi tässä sai käyttää myös blogistikollegoiden hyviä tekstejä linkityksenä.

Keskityin tässä listauksessa osittain omiin suosikkeihin ja osittain niihin, joiden uskon pärjäävän kisassa. Olen kuitenkin aktiivisesti lukenut muiden tekstejä pitkin vuotta ja jonkinlainen kuva on tullut, että mitkä kirjat ovat suosikkeja blogistaniassa. Ainoa "ongelma" on se, että kirjoja on ihan liikaa. Todella paljon hyviä kotimaisia kirjoja on julkaistu ja luettu tänä vuonna.

Kaikista kirjoista löytyy useita arvioita blogeista, mutta tämänhetkinen tekninen vempain hidastaa minua niin paljon, etten voi linkittää kaikkia tähän. Osa on minun lukemiani ja osa puhtaita intuitioarvauksia.

Miika Nousiainen: Metsäjätti
Marisha Rasi-Koskinen: Katariina
Tuomas Kyrö: Kerjäläinen ja jänis
Essi Tammimaa: Paljain käsin
Katja Kettu: Kätilö
Ville Tietäväinen: Näkymättömät kädet

Marisha Rasi-Koskinen: Katariina

Marisha Rasi-Koskisen esikoisromaani Katariina (Avain, 2011) on kirja, jonka olisin itse halunnut kirjoittaa, mikäli olisin kirjailija. Teoksesta on vaikea kirjoittaa blogiin, koska en halua paljastaa teoksesta liikaa. Juoni ja henkilöhahmojen suhteet avautuvat lukiessa, eivät kirja-arvioissa. Lukiessa tuntuu olevansa kuin metsästäjä, ja saaliina on löytämisen ilo. Arvoituksia ei ole vain yksi, vaan useita. Langanpäitä ei vedetä kerästä perusteettomasti, vaan paketti pysyy hallitusti kasassa. Kirjan loputtua ei voi kuin huokaista. Jännittävä, yllättävä, koskettava.

Kansi: Satu Ketola, 263s.

Kirja koostuu muutamista episodeista, joissa näkökulma ja kertoja vaihtuvat, mutta kaikki liittyvät jotenkin Katariinaan. Hän on tarinoissa läsnä joko totena tai kuvitelmissa. Marisha työskentelee psykologina ja ammatista on varmasti ollut hyötyä kirjoittamiseen, sillä kynä kuvaa terävästi ihmisyyttä ja ja hänen henkilöhahmonsa tuntuvat aidoille, uskottaville. Luonteenpiirteitä ei liioitella, eikä heistä tehdä karikatyyrejä, vaikka ajatukset, alitajunta ja ihmissuhteet näytetään rosoisena, paljaana. Henkilöt eivät ole yksiulotteisia, vaikka suru tuntuu heissä päällimmäisenä.

Katariinasta muodostuva kuva rakentuu fragmenteista, perheenjäsenten puheenvuoroista. Sisaren muistoista, äidille kirjoitetusta kirjeistä, isän tarpeesta rakentaa taloja, joihin ei koskaan voida jäädä lopullisesti asumaan. Lukijan odotuksista.

Loppuun lainaan Turun Sanomien kriitikkoa Terhi Hannulaa, koska hän puki niin osuvasti omat ajatukseni arvioonsa:
"Kaikkea kannattelee kieli, jossa on erehtymätön poljento. Se on sadunkertojan kaunista kieltä, vaikka aiheet ovat aikuisia. Käsitellään lasten ja vanhempien suhteita, aikuisen poissaoloa lapsen elämästä. Motoksi nousee Margareetan toteamus: ”Lapset eivät välttämättä ole ikuisia. Lapset eivät kestä mitä tahansa.”
Katariina on taitavan kirjoittajan esikoinen, jossa on selkeästi ainesta myös menestyskirjaksi."

Tässä maassa on jotain pahasti väärin, jos Katariina ei ole esikoiskirjafinalisti.