Vuodenvaihteen lukumaraton

Vuodenvaihde meni aika rauhallisesti: raketteja ja kirjoja tutkaillessa. Osallistuin Pinon päällimmäinen -blogin Sannan keksimään Rauhaa maailmaan -lukumaratoniin. En lukenut mitenkään teemaan sopivia kirjoja, vaan lähinnä niitä, joita oli sattunut alkuun Kolari–Helsinki-junamatkalleni mukaan ja sitten niitä pienoisromaaneja, jotka olin kirjastosta lainannut ennen joululomaa tai jotka löysin omasta kirjahyllystäni.

Ja olihan niitä kertynytkin aika lailla:

Tämänkertaisen lukumaratonin tarkoitus oli lukea 42 tuntia omaan tahtiin ja haluamallaan tavalla. Mie luin lopulta aika vähän, sillä tänään en jaksanut enää lukea aamupäivästä yhtään. Aloitin junassa ja luin ihan hyvän mutta lukemistani Johan Bargumin kirjoista kuitenkin kaikkein tylsimmän kirjan Isin tyttö. Kirjan kyllä luki mielellään ja siinä oli jotain pakkomielteistä ja pakotonta yhtä aikaa, kuitenkaan se ei vain kolahtanut niin lujaa – kuten alun alkaen oletin – kuin Syyskesä ja Syyspurjehdus.

Sitten luin viimevuotisen Finlandia-Junior-voittajan Nadja Sumasen Rambon. Hyvin viehättävä, jotenkin sopivan vanhanaikainen ja tuttu, nopealukuinen ja sitenkin sopiva lukumaratonille.

Ennen nukahtamista aloitin Saara Turusen Rakkaudenhirviötä, sillä se oli minulle joululomakirjana mukana repussa mutta jota en ehtinyt lukea ollenkaan, sillä mieheni nappasi sen Oneironin jälkeen luettavakseen. (Piti molemmista hurjasti!) Jatkan tänään ilman "lukumaratonpaineita" Rakkaudenhirviötä, sillä lukemani 40 sivua antoivat jo viitteitä siitä, että tulen kirjasta pitämään paljon.

Eilen tulimme aamupäivästä kotiin Helsinkiin ja aika paljon siinä meni aikaa säätäessä ruokaa, kauppaa, pakkauksia, siivoilua, Petja-kissan rapsutuksia ja huomiointia. 10 päivää ehdimme olla erossa. Mutta luin kauppareissuilla, metrossa, bussissa Yuri Herreran Kartellin trubaduuri, joka oli aiheeltaan virkistävä näiden kotimaisten kirjojen jälkeen. Kapakkalaulaja todistaa meksikolaisen huumekartellin arkea.

Kotona jatkoin Märta Tikkasen roolirunoteoksella Pimeys ilon syvyys, joka harmikseni ei tuntunut yhtään niin vahvalle kuin rakastamani Vuosisadan rakkaustarina. Ehken osannut eläytyä äidin hätään lapsistaan ja vimmaisuuteen ja toiveikkuuteen ja levottomuuteen oikealla tavalla. Heidi Liehun Rakkaus Pariisissa oli nopealukuinen rakkaustarina. Tarinaan oli alusta asti kirjoitettu epäonni kyseisessä suhteessa, pakkomielle toiseen ja lopulta melko helposti käyvä unohdus. Viehättävä mutta jotain lisää särmää ja kierroksia, kerroksia teos olisi kaivannut, jottei se unohtuisi niin nopeasti mielestä.

Koko lukumaratonin parhaan kirjan luin viimeiseksi. Asko Sahlbergin He on upea. Minulla on yksi ystävä, jota aina mietin, kun näen Sahlbergin nimen, kirjan jossain tai kun luen Sahlbergia. Siitä tulee ihana pieni lisä lukemiseen mutta hyvin He toimii ilman ystäväni inspirointiakin. Se on oivallisesti rakennettu ja taiten kerrottu. En tiennyt, että siihen lukumaratonin lopetan, mutta oikeastaan näin se juuri kannattikin mennä. Aamulla heräsin päänsärkyyn, enkä sano, että se johtuisi liiasta lukemisesta, sillä luen työpäivinänikin paljon ja sitten illalla lisää, mutta onhan lukumaraton aika poikkeuksellinen lukurupeama lukutyöläisellekin. (Käytinhän tarpeeksi monta kertaa luku-sanaa. :D)

Luin siis 6 kokonaista teosta, 40 sivua Rakkaudenhirviöstä siihen päälle. Yhteensä 903 sivua.

Christer Kihlman: Ihminen joka järkkyi

Christer Kihlman: Ihminen joka järkkyi
Tammi, 1971, 5. painos vuodelta 2000
Suomennos: Pentti Saaritsa
Sivuja: 216
Kansi: Timo Mänttäri
Mistä: oma ostos
Kotimainen tunnustuskirjallisuuden klassikko

"En usko että henkilökohtaisten ja "häpeällisten" salaisuuksien salassa pitäminen olisi jotenkin rakentavaa tai merkityksellistä. Minä uskon päinvastoin että henkilökohtaisten ja "häpeällisten" salaisuuksien salassa pitäminen on repivää ja merkityksetöntä. Jokainen ihminen on mitä hän on tai luulee olevansa, mutta salailemalla salaisuuksiaan, oman itsensä osia, käy tarpeettoman suureksi ero sen välillä mitä hän on itselleen ja mitä hän teeskentelee olevansa muille."

Itsenäisyyspäivän kirjaksi valitsin Christer Kihlmanin omakohtaisen teoksen Ihminen joka järkkyi. Harmittelin vähän aikaa sitten, etten omista kirjaa, mutta onnekseni löysin sen kolmella eurolla divarista. Minulla on selvästi suomenruotsalaisen kirjallisuuden himo, sillä ostin samalla reissulla myös Tove Janssonin Kunniallisen petkuttajan ja Märta Tikkasen runoteoksen Pimeys ilon syvyys.

Itsenäisyyspäiväni täyttyi siis tarinoista alkoholismista, irtosuhteista, seksuaalisen identiteetin pohdinnoista ja avioliittoelon kivikoista. Itsenäisyyspäiväjuhlissa esitettiin otteita kirjallisuushistoriamme merkkiteoksista, ja samalla myös lukemistossani oli yksi kotimaisen kirjallisuuden klassikko. Ihminen joka järkkyi mainitaan useissa kirjallisuuden yleisopuksissa, ja siitä puhutaan usein Märta ja Henrik Tikkasten ja Jörn Donnerin teosten yhteydessä ja tunnustuskirjallisuutta käsittelevissä osioissa. Olen lukenut kirjan aiemminkin tenttiä varten, mutta jotenkin se oli mielessäni sekoittunut erityisesti Henrik Tikkasen juopottelutarinoihin.

Kihlman ei kirjoita yhtä lennokkaasti kuin Tikkanen, mutta hän on jotenkin rehellisempi kertoja. Muistelisin, ettei hän edes pitänyt itseään niinkään tunnustajana vaan paljastana – kaiken kertojana. Tikkasen kirjoissa on enemmän tarinallista imua, mutta hän leikittelee paljon totuudella, kuten kirjoitin vähän aikaa sitten Kulosaarentie 8 -romaania arvioidessani.

Kihlman kirjoittaa onneksi enemmän itsestään kuin toisten luurangoista. Vuosikymmenien kuluessa monien ihmisten paljastustarinoista on kadonnutkin eräänlainen shokkiarvo, enkä valitettavasti tunnista moniakaan henkilöistä, joita nimeltä mainitaan. Parempi siis, ettei kirja keskity liiaksi repimään auki toisten ihmisten haavoja. Kiinnostavampi on Kihlmanin yksityinen tai hänen huomionsa yhteisöstä, ajasta, yhteiskunnasta.

Kirja on jaettu neljään osaan: Johdannoksi, Alholisti, Homoseksualisti ja Eräs avioliitto. Aiheella ei oikeastaan ollut minulle niin suurta väliä, sillä eniten nautin lukiessani siitä, miten kirjailija tunnustaa kokemansa, oppimansa, erheensä, kaipaamansa. Miten hän pukee sanoiksi kaikki ne ajatukset, jotka myöhemmin muisteltuna tai vaikka viimeisimpiä vedoksia lukiessaan on halunnut vielä tekstin sekaan lisätä.

Naisten ja miesten homoseksuaaliset teot kriminalisoiva laki astui Suomessa voimaan vuonna 1894, ja se kumottiin 1971, samana vuonna kuin Ihminen joka järkkyi ilmestyi. Kaivelin Parnasso-arkistojani, mutta harmikseni en löytänyt numeroa, jossa olisi arvioitu Kihlmanin teos. En myöskään onnistunut löytämään muita vanhoja arvioita, sillä minua jäi kiinnostamaan, miten homoseksuaaliset tunnustukset on otettu vastaan aikana, jolloin kirjan aihe oli hyvinkin tulenarka. Nyt toivon, että minulla olisi Helsingin Sanomien verkkolehtien tunnukset, jotta pääsisin lukemaan muutaman vuoden vanhan jutun kirjailijasta, joka on otsikoitu "Tunnustuskirjailija vasten tahtoaan". Ylioppilaslehden juttu sen sijaan on kaikkien luettavana.

Lukukokemus on vähän pirstaleinen, ja kaikkea lämmittää tirkistelynhaluni yhdistettynä siihen, että nautin siitä, kun joku arkinen asia on erittäin hyvin sanottu. Näistä tietysti kuuluu kiitos myös Pentti Saaritsan suomennokselle, sillä en lukenut kirjaa ruotsiksi. Avioliitto-osuus muistutti Tikkasten vuoropuhelua, vaikka vaimolle ei tässä annettu omaa suunvuoroa, käy Kihlman itsensä kanssa dialogia, syyttää välillä itseään kuin kuvittelisi vaimon hänestä nyt ja ennen näin ajatelleen. Takakannessa puhutaan epäonnistuneesta avioliitosta, mutta pari oli kuitenkin yhdessä 51 vuotta, vaimon kuolemaan saakka.

"Niin että kun minä tulin takaisin ja sinä epäröit ottaa minua vastaan, sinun epäröintisi ei ollut vakuuttavaa. Sillä meille molemmille avioliitto oli jotain mikä oli vielä kesken. Se oli liitto joka oli täynnä tuskaa mutta ei välinpitämättömyyttä. Ja molemminpuolisessa itsepäisyydessämme ei kumpikaan meistä halunnut vapaaehtoisesti luopua siitä mikä oli vielä kesken."

Märta Tikkanen: Vuosisadan rakkaustarina

Märta Tikkanen: Vuosisadan rakkaustarina
Tammi, 1978
Århundradets kärlekssaga
Suomentanut: Eila Pennanen
Kansi ja piirrokset: Henrik Tikkanen
Mistä: oma ostos
Luettu: yhtenä yönä heti Kansallisteatterin huikean Vuosisadan rakkaustarinat -näytelmän jälkeen.
Kotimainen klassikkorunokirja

Onhan tämä aivan mieletön teos! Olen lukenut aiemmin ainakin kahdesti, silti mikään ei tuntunut nahistuneelta ja kuluneelta. Päinvastoin. Vuosisadan rakkaustarina on teos, joka kuuluukin lukea useamman kerran elämän aikana. Tämänkaltaisia kirjoja on paljon, vielä enemmän kuitenkin kirjoja, jotka luetaan ja nautitaan kerran ja siirrytään seuraavaan. Monenkaltaisia kirjoja tarvitaan, sillä jos lukisi vain mahtavia kirjoja kaiket päivät ja yöt, tukahtuisi siihenkin.

Ja nyt kirjassa kolahti sekin, että olin juuri samana iltana nähnyt upean Kansallisteatterin esityksen. Ei näytelmä vain tästä teoksesta ollut, vaan monista muistakin kirjoista. Siksipä luin tämän heti yöllä ja aloitin heti perään Emman ja Unon.

Tikkanen humahtaa päähän, niin Märtä kuin Henrik.

Olen huono runonlukija, haluaisin lukea ja ymmärtää runoutta enemmän. Oikeasti häpeän tätä, etten niitä juurikaan lue. Olen lukijana siten vähän rampa. Monta kertaa olen myös todennut, ettei pelkkä runojen lukeminen anna minulle mitään, niihin täytyy keskittyä ihan erilaisella intensiteetillä. Täytyy olla sopivassa vireystilassa tai löytää sellainen kokoelma, jonka kanssa resonoi oikein.  

Vuosisadan rakkaustarina on senkaltainen lukukokemus, että sen välittämän voiman ja tunteen ymmärtää, vaikkei omasta elämästä kaikupohjaa sanoille löytyisi.

Näin käy minulle joka kerta.

"Kysyt minulta
mitä sinä merkitset minulle
ja äkkiä
minusta tuntuu vaikelta
vastata --"

Vaikea on myös osata sanoiksi pukea, miksi lukukokemus on niin vahva.

Mietin vielä, että jatkaisin bloggausta, mutta jotenkin kaikki tuntuu nyt niin kovin lattealta. Tai liian pateettiselta. Joskus on oikeasti vain hyvä saada olla hiljaa ja nauttia ilman selityksiä. Luen kirjan vielä vuosienkin päästä uudelleen, ja jos minulla on tuolloin vielä tämä blogi, niin kirjoitan silloin, miksi luen kirjan aina uudelleen.

Minua paremmin ovat onnistuneet: Liisa, Karoliina, Sanna, Jaana, Kaisa.

Hidas heinäkuu

Tämä heinäkuu on mennyt sekä Alice Munron että Tikkasten parissa. Jostain syystä haluan lukea samoilta kirjailijoilta mahdollisimman monia teoksia. Luin aiemmin Märta Tikkasen Miestä ei voi raiskata ja Kaksi (josta bloggaan oman arvion pian). Välissä luin Munroa, nyt luen Henrik Tikkasen osoitesarjaa. Jälleen kerran. Nyt on kummakuu, luen hitaasti, vähän ja tuttuja kirjoja. Samoilta kirjailijoilta, vaikka maailma on täynnä mitä erilaisimpia makuja. Jotain uutta makua tuo uusi teekuppini, kiitos siitä kirjakaveri Norkulle.

Nyt on vähän sanoja, mutta ihana olla. Olen blogannut ja lukenut vähän, mutta olen toisaalta kävellyt ulkona viitisenkymmentä kilometriä viikossa. Kävin tunturissakin, näin poroja ja lunta. Halusin vain jättää blogiini sanan, että täällä ollaan, vaikka hitaasti käydään.

Nyt luetaan Tikkasia. Olen miettinyt näitä lukiessa, että kuinka monta kertaa ihminen jaksaa lukea raivoisan kiihkeän ongelmaisesta avioliitosta. Lukemattomia kertoja, näköjään. Kaksi itkettikin, siihen on kirjoitettu vielä niin ihanat loppusanat:

"Kaipaan häntä usein. Hetkeäkään en ole toivonut häntä takaisin."

Märta Tikkanen: Miestä ei voi raiskata

Kirja, joka sai ilmestyessään vuonna 1975 murskakritiikit, on niin käsitämättömän hyvä, etten voi mitenkään päästä sisään siihen aikaan, jolloin sitä ei ole voitu arvostaa. Märta Tikkasen Miestä ei voi raiskata on suorasukainen ja yhteiskuntakriittinen hävittämättä tippaakaan kirjallisia ja tarinallisia arvoja. Se leimasi silloin ilmestymisensä jälkeen kirjailijan pervoksi (viittaan tässä tietoihin, jotka sain kirjailijan eräänlaisesta muistelmaromaanista Kaksi) ja hänen kimppuunsa kävi joku vieras nainen kädellä läiskien ja haukkumasanoja huutaen.

Silloin sitä ei haluttu käsitellä feministisen naiskerhon asialistalla, sillä raiskaus ei kuulu mitenkään naisten tasa-arvotaisteluun (sama lähde). Kuten kirjassa, myös sinä aikana, tuntui käsittämättömälle ajatus naisesta, joka raiskaa miehen. Vuonna 2012 moni asia on mennyt eteenpäin, vaikka valitettavasti ei tarpeeksi. Silti jotain merkittävää on muuttunut yleisissä asenteissa, sillä on vaikea uskoa, että monikaan nykylukijoista pitäisi Tikkasta epätavallisena ja outona, jos kirja ilmestyisi nyt ensimmäisen kerran (toki se ei enää voisikaan olla sama kirja, sillä laki on muuttunut ja nykyisin lainsäädäntö tunnustaa, että miestäkään ei saa raiskata.)

Miestä ei voi raiskata -teoksen päähenkilö on juuri 40 vuotta täyttänyt Tova. Kahden pojan yksinhuoltaja, kirjastovirkailija, joka vaikuttaa tyyneltä ja mukautuvalta naiselta, mutta joka toisaalta lähti epätyydyttävästä ja alistavasta avioliitosta ja joka lopettaa käyttämästä rintaliivejä, kun työkaveria kielletään pitämästä kesäistä, olkapäät paljastavaa toppia töissä. Hän on kuitenkin aina rakastellessaan pelännyt tulevansa kuitenkin raskaaksi ja vasta sterilisaatio vapauttaa hänet tästä pelosta, mutta myös miesystävästä, joka pitää Tovaa epänaisena, rikkinäisenä ja tyhjänä. Tova tapaa ravintolassa syntymäpäivänsä aattona miehen nimeltä Martti Wester, ja vastoin iltaan asetettua ennakkosuunnitelmaa hän siirtyykin miehen luo kuuntelemaan musiikkia ja juomaan likooria ja kahvia.

Martti Wester on mies, joka on tottunut saamaan kaiken haluamansa, eikä hän ymmärrä että maailmassa on värejä mustan ja valkoisen välissä. Hän on väkivaltainen, mahtipontinen, itseriittoinen öykkäri, joka raiskaa Tovan. Hän rikkoo maailman, joka on jo valmiiksi säröillä. Naisen, joka on aina tuntenut tekevänsä jotain väärin: isä opetti, että tietynlaiset tytöt käyttävät punaista huulipunaa, aviomies petti ja alisti. Samalla kun Tova käy elämäänsä ja valintojaan läpi, hän piirtää luku luvulta karttaa naisena olosta, kuin suoraan naistutkimuksen oppikirjasta.

Rintaliivien poisjättäminen, punainen huulipuna yliseksuaalisuuden merkkinä, avioliiton sisäinen valtataistelu, intiimisuoja, naisten välinen lojaalisuus, seksuaalisuus, yhteiskunnalliset ja sukupulten väliset vastakkainasettelut, roolit, tehtävät ja mahdollisuudet. Ei mitenkään kevyitä ja vähäpätöisiä aiheita, mutta niitä käsitellään tarinan ehdoilla ilman ohjelmallisuutta.

"Noihin aikoihin meikäläinen raiskauskeskustelu liikkui yhä niin sanotusti neitseellisellä maaperällä. Kritiikki oivalsi vielä vähemmän mistä oli kysymys syvemmällä tasolla, jota olin kypsyttänyt mielessä jo ennen kuin raiskaustarina pulpahti esiin: miten tavallinen ikääntyvä kouluja käynyt naienn jota äärimmäisen sovinnaisessa avioliitosaan alistetaan sekä henkisesti että ruumiillisesti 'vaietun valheen' avulla, kuten minä sitä nimitin - tuon tyvenen, hyvin kasvatetun, hallitun käyttäytymisen - saa aikaan sen että se mitä hän eniten inhoaa, valtaa ja väkivalta, kasvavat hänen ympärillään. Miten asenteet siirtyvät lapsiin, herkkään poikaan joka on päähenkilö Tovalle kaikkein läheisin ja josta tulee väline ja jatkumo, esimerkki niiden eri maailmoiden välisistä väärinkäsityksistä joissa miehet ja naiset pahimmassa tapauksessa elävät." (Märta Tikkanen: Kaksi)

Miestä ei voi raiskata kääntää asetelmia päälaelleen. Tova haluaa kostaa raiskaajalleen ja tunnustaa tekonsa polisiille. Häntä ei kuitenkaan oteta vakavasti, sillä virkavallasta asia tuntuu järjettömälle ja mieheen kohdistettu seksuaalinen väkivalta oudolle parisuhdeleikille.

Kirjan sanoma on yksinkertainen: kaikilla on oikeus koskemattomuuteen ja kunnioitukseen.

Märta Tikkanen: Miestä ei voi raiskata

Tammi, 1975

Män kam inte våldtas

Suomennos: Kyllikki Villa

Sivuja: 183

Muualla: Jenni, Suketus, Anki, Mari A., Hreathmus.

Lisäksi: Suomi, suomenruotsalainen kirjallisuus, Kuusi kovaa kotimaista -haastekirja.

Kimppalukeminen ja teemaviikonloput

Koko lailla kirjallisesti -blogissa vietettiin viikonloppuna Märta Tikkasen kunniaksi teemalukemisen tiimityöskentelyä. Minusta oli kiinnostava lähteä mukaan jälleen uuteen lukuhaasteeseen, sillä täsmälukeminen ja yhden kirjailijan tuotantoon tutustuminen niin blogeissa kuin ihan lukemallakin teki taas lukemisesta ja kirjablogien voimasta piirun verran yhteisöllisempää. Omasta hyllystäni löytyy jonkin verran Tikkasten kirjoja (Henrikin osoitesarja on ehdottomasti rakkain lukukokemukseni kautta aikain), joten viikonloppuna ei tarvinnut muuta kuin napata mieleistä luettavaa. Innostuin kuitenkin Tikkasesta niin, että aion ehdottomasti hankkia Booksyn suosittelaman Punahilkan ja Anna Elinan vinkkauksesta Yksityisalueen. Omasta takaa minulla on jo Kaksi, Vuosisadan rakkaustarina, Emma ja Uno sekä myöhemmin omassa arviossaan käsiteltävä Miestä ei voi raiskata. Alkupään tuotannosta kaipaan hyllyyni vielä Yötäpäivää (esikoisteos) ja Kuka välittää Doris Mihailhovista.

Olen myyty. Ihana lukea samalta kirjailijalta useampaa kirjaa yhtäaikaa ja peräkkäin. Kunhan saan omistamani kirjat luettua, niin toteutan tämän lukusuman kyllä jollain toisellakin kirjailijalla. Hyllyäni vilkuiltua uskoisin sen olevan Alice Munro. Mahdollisesti voisin toteuttaa tämän kimppaluvun merkeissä yhtenä viikonloppuna. Tuleeko ensi viikonloppu kiinnostuneille liian nopeasti? Ehdittekö hankkia luettavaa ja olisiko innokkaita Munro-faneja (tai häneen mielellään tutustuvia lukijoita) silloin linjoilla? Minulla on hyllyssäni Julkisia salaisuuksia, Kerjäläistyttö ja Viha, ystävyys ja rakkaus. Aiemmin olen lukenut Liian paljon onnea -teoksen ja ihastunut. En välitä lukea pokkareita, mutta koska olen ne hyllyyni ostanut, niin hyvähän ne on myös lukea.

Tiedän myös esimerkiksi Liisan suunnittelevan samankaltaista viikonloppukimppailua Monika Fagerholmin ympärille, ja olen erittäin ilahtunut että teemaviikonloput jatkuvat. Jenni aikoo myös lomailunsa jälkeen toteuttaa uuden teemaviikonlopun, sillä niin mukava kokemus tämä oli muillekin.

Mutta kirjoja luetaan blogeissa myös pidempinä kimppajaksoina kuin viikonlopun ajan. Marjiksen Kirjamielellä-blogissa aloitetaan kimppaluku James Joycen Ulysseksesta. Monien superhaasteiden keksijä Karoliina Kirjavasta kammarista on puolestaan aiemmin vetänyt kimppaluvun Hilary Mantelin Susipalatsista. Tässä muutamia esimerkkejä, jotka tulivat mieleeni. Kirjablogit ovat täynnä lukuhaasteita, itsekin olen osallistunut ja osallistun parhaillani useimpiin, mutta viikonlopun täsmälukeminen tuntui silti raikkaalta ja uudelta tavalta lähestyä yhteisöllisempää lukemista, bloggausta ja kirjoja. On mukava lukea samalta kirjailijalta useampaa teosta ja samaan aikaan löytää muista blogeista hyviä arvioita kirjoista, joita ei vielä ehtinyt viikonloppuunsa mahduttaa. Olen miettinyt, että seuraavan kerran kun toteutan 24h-lukuhaasteen, niin luen kirjoja vain samalta kirjailijalta. Jos luin yhden vuorokauden aikana yli 1800 sivua, niin vastaavanlainen lukurupeama kartuttaisi yhden kirjailijan tuotantoon tutustumista ja mahdollisten toistuvien teemojen ja linjojen hahmottamista aika tavalla.

Kirjablogeja voi moittia monenlaisesta, mutta yhden asian takana silti seison hautaan asti (dramaattisesti): tätä tehdään rakkaudesta kirjaan. Lukeminen monipuolistuu ja yksityisestä tulee hetkittäin myös yleistä. On ihana lukea yksin, elää sitä maailmaa ja nauttia lukemisesta sellaisenaan. Sitten on aivan yhtä ihana keskustella kirjasta muiden lukijoiden kanssa, löytää kirjavinkkejä ja lukea arvioita, jos ei muuten halua osallistua blogikommentoinnin myötä keskusteluun. Kimppalukeminen viikonlopun täsmäiskuina sopii kaikille, sillä kirjailijasta saa jonkinlaisen kuvan yhdenkin kirjan perusteella, eikä haittaa, vaikkei sitäkään ehtisi lukea kunnolla, sillä varmasti herää mielenkiinto kuulla hänen tuotannostaan lisää. Kanssalukijoiden ja -blogistien avulla onnistuu kerralla laajemman kuvan hallinta. Pidemmissä kimppaluvuissa selätetään yhdessä tiiliskiviä, ja keskustelun myötä jo luettu ei painu niin helposti unholaan ja ajatuksia saa pureskella. Toiselle teos on kultakimpala, kun taas toiset voivat armotta purkaa turhautumisensa siihen.

Joka tapauksessa aion toteuttaa Alice Munro -viikonlopun, mutta toivoisin että mukaan lähtisi muitakin lukijoita. Kiinnostaisiko Munro teitä ja ehtisittekö mukaan jo ensi viikonloppuna? Mukaan voi lähteä vaikka vain yhden novellin turvin.