Sujata Massey: Rei Shimura Havaijilla

Sujata Massey: Rei Shimura Havaijilla
Gummerus, 2010, pokkaripainos
Shimura Trouble, 2008
Suomennos: Paula Korhonen
Sivuja: 349
Kansi: Sami Saramäki
Mistä: oma ostos
Kesäviihdettä rannalle

Olen lukenut ennen blogiaikoja kaikki aiemmat Sujata Masseyn Rei Shimura -sarjan teokset. Pidin niistä erityisen paljon silloin kun aloitin japanin kielen opinnot, ja tunnistin helposti niitä muutamia Masseyn käyttämiä japanilaisia sanoja. Sarjan alussa Rei asui vielä Japanissa, joten sekin toi teoksiin lisäviehätystä. Tämä päätösosa vain oli jäänyt syystä tai toisesta lukematta. Ehkä siksi, että se ei ollut "shimura-ahmintojeni" aikoihin vielä ilmestynyt ja sitten aivan kuin unohdin pitkäksi aikaa koko sarjan. En ole kyllä täysin varma, olenko lukenut tätä edeltävääkään teosta, mutta oletan nyt jostain hyvästä syystä, että olen.

Löysin sunnuntaina Hietsun kirpparilta Rei Shimura Havaijilla -pokkarin eurolla, ja se lähti sitten heti mukaani rannalle. Pokkarit ovat mahtavaa rantaluettavaa, varsinkin nopealukuiset dekkarit sopivalla fontilla. Ei haittaa hiekka ja merivesikään, kunhan vain silmät jaksavat tihrustaa tekstiä auringossa.

Nimensä mukaisesti tässä teoksessa Rei ratkoo pulmia Havaijilla. Hän on matkustanut sinne isänsä, serkkunsa ja setänsä kanssa sukujuhlien vuoksi. He eivät olleet aiemmin edes kuulleet tästä sukuhaarasta, mutta velvollisuudentunto ja uteliaisuus saavat heidät matkustamaan kuukaudeksi Havaijille. He halusivat matkalta sitä samaa, mitä miekin kesäiseltä rantapäivältäni, lepoa ja rentoutumista, mutta sukulaismiehellä on Rein varalle muita suunnitelmia. Ja kuin vahingossa Rei päätyy selvittämään hankalaa maanomistuskiistaa.

Rei Shimura Havaijilla on sujuvajuoninen teos, jonka ahmaisin kirjan melkein yhden päivän aikana. Väkisin silmät lipsuivat kiinni ja jotain jäi vielä seuraavalle päivällekin. Mutta jotain jäi myös tarinasta uupumaan, kuin yö olisi jännittävyyden varastanut, ja seuraavana päivänä kirjan loppuosa tuntui lattealta. Pidän viihdekirjoissani juuri mysteereistä, salaisuuksista, juonikudelmista, murhista ja selvitystöitä, mutta hohhoijaa-romantiikka, liian nopeasti ratkeava mysteeri ja henkilöiden yksiulotteinen kuvaus saavat aina muistamaan, miksi tämänkaltaisia kirjoja – vaikka niissä on selvästi hyvä tarinallinen imu ja lukemiseen oikein uppoaa – ei määräänsä enempää pysty lukemaan.

Rei ei ollut minusta tässä teoksessa niin kiinnostava kuin aiemmin muistin hänen olevan. Koko ajan kuvataan, kuinka hoikka ja hyvännäköinen hän on, kauniit kesämekot oikein hivelevät ja laskeutuvat kauniisti hänen treenatun vartalonsa päälle, Rei syö aina terveellisesti ja usein hänellä ei ole ruokahalua kuin muutamaan haarukalliseen salaattiannoksestaan. Ja maistuvia ruoka-annoksia kuvataan kirjassa usein, mikä haaskuu, että Reille ei ikinä ruoka maistu!

Ja kaikki miehet ihastuvat Reihin, totta kai!

Onneksi hän saa myös jotain aikaiseksi ja tutkimukset etenevät. Vaikka rakkauselämäkuvaus ja sitoutumiskammoinen eestaas-souvaaminen ovat ihan kiinnostaavaa luettavaa paikoin, niin niiden varassa tarina ei kanna. Typerin käänne on vielä, että Rein entinen poikaystävä käy Havajilla ehkä kolmen sivun verran. Ihan turha muistutus tästä juonikuviosta sarjan päätökseen.

Minulla on nyt kesähelteillä ihan mieletön tarinavetoisten kirjojen himo, joten Rei Shimura Havaijilla maistui puutteistaan huolimatta oikein hyvälle.

Lukumaraton mökillä

Pakko se oli taas tähän ryhtyä, kun tuntui, että tekee mieli lukea monta monituista kirjaa ja nollata niin sanotusti päätä. Minulla on niin mukava olo, että voisin toisaalta katsoa vaikka mitä hömppää telkkarista mutta enemmän tekee mieli silti lukea.

Olen kantanut puut sisällä, käynyt lenkkeilemässä ja saunonut hyvin. Minulla on paljon teetä, poronkäristystä ja salaattitarpeet. Olin koko lokakuun lihattomalla ruokavaliolla ja itse asiassa miltei kokonaan siitä asti, kun palasin Berliinistä Suomeen. Poro on kuitenkin hyvää, eettisempää lihaa ja minut on poronkäristyksellä kasvatettu, sopii siis oikein hyvin näihin maisemiin, tunnelmiin ja maratoniini tämä ruokavalio.

Mökkilomani (ensimmäinen) lukumaraton alkaa siis N-Y-T. Nyt! Kello on nyt 14.15.

Ensimmäisenä lukupinosta valikoitui japanilaista lyyristä proosaa. En ole lukenut aiemmin Yasunari Kawabatan teoksia, vaikka erityisesti Lumen maa on kiinnostanut pitkään. Kirjahyllystä löytyi kuitenkin Kioto, joka vaikuttaa myös hyvältä ja sen vuoksi olen sen itselleni eurolla ostanut (hinta näkyy etusivulla, en muuten tällaisia muistaisi). Kawabata on ensimmäinen japanilainen Nobelin voittanut kirjailija, joten samalla saan luettua myös luettua lisää nobelkirjailijoiden teoksia.

Aah, pakko vielä hihkaista. Ikkunan vieressä lentelee ja pomppii isoja, paksuja kuukkeleita. Oih ja voih, lempilintujani!

16.30

Kawabatan teoksista Lumen maa olisi varmaan sopinut tähän vuoden aikaan paremmin, mutta keväinen Japani 50–60-luvun vaihteessa tuntui lämpimältä ja sopivan etäiseltä. Kawabatan käyttämä kieli on niin maalauksellista, joten välillä tuntui ettei kirjaa edes lukenut – tarinaa katseli. Kirsikankukkien kukoistuksen olen aina halunnut nähdä omin silmin, ja nautin aina siitä, kun löydän kirjasta kunnon kevään, kukkien loiston ja sen juhlavuuden, joka Sakuraan liittyy.

Ihan hyvä, että luin Kioton ensimmäiseksi, sillä se on lukupinoni pisin, 196 sivua, mutta ennen kaikkea siksi, että se vaati aikaa ja keskittymistä. Kuvainnollisuus, vanha Japani, murrosaika yhteiskunnallisissa oloissa ja perhesuhteissa kiinnostavat mutta väsyneenä sivulauseissa näkyvät vivahteet jäisivät varmasti tajuamatta. Tuntui toisaalta, että jäivät vähän nytkin. Tunnen jonkin verran japanilaista kulttuuria, mutta lukemalla kirjoja oppii aina lisää ja aiemmin kuultu vahvistuu. Ehkä jotain ymmärtääkin paremmin, kun sen lukee fiktiomuotoisena.

Silti paljon tuntuu käsittämättömältä, epätodelliselta. Miten löytölapsena kasvaminen voi olla hävettävä asia, samalla tapaa kuin olla kaksonen. Päähenkilö Chieko on näitä molempia, ja hänen kasvattivanhempana kertovat mieluummin ryöstäneensä tytön vauvana kuin hennovat kertoa totuutta. Chieko tapaa kuitenkin sisarensa viimein, ja heidän uutta suhdettaan kuvataan hellästi.

Kiinnostavampaa kirjassa minusta oli kuitenkin se, millainen Japani tuolloin oli ja millä tavalla lapset ja vanhemmat keskustelevat, miten luontokuvaus liittyy tarinaan ja ihmisluonteiden kuvaukseen, millainen suhde sodan jälkeisellä Japanilla on ulkomaailmaan, ihmisillä vaikkapa Amerikan dollariin, mitä raha ja kasvu voisivat tuoda yksilölle, maalle ja mitä ne toisaalta mukanaan vievät.

Vahva, lempeä ja unettavakin kirja lukumaratonin alkuun. Nyt seuraavaksi jotain kotimaista.

19.30

Tuhkat on heitetty pihalle toisesta takasta. Sain pellin kiinni samalla, käytän vain toista takkaa, koska en paljon sen edestä liiku. Mitä nyt välillä tähän kirjoittamaan tätä lukumaraton-päiväkirjaani. En ole kyllä niin hyvä tarinoimaan kuin Kristina Carlson, mutta haluan ehdottomasti lukea lisää hyviä fiktiivisiä päiväkirja- ja kirjemuotoon kirjoitettuja romaaneja. Vinkatkaa kommenttilootan, jos satutte pyyntöni lukemana. Voisin joulukuussa tai marraskuun loppupuolella pitää teemaviikon ja lukea vain kirjeromaaneja.

William N. päiväkirja on ihan mahtava kirja. Sen lukee nopeasti, se on ihanan kokoinen kädessä, taitto on onnistunut. Tarina on kiinnostava, William N. kiehtova historiallinen hahmo, jonka päiväkirja on toki fiktiivinen mutta aivan mielettömän todentuntuinen. Tuli ihan sääli, kun miesriepu kirjoittaa päiväkirjaansa, kuinka viluinen on, kun itselläni oli lukiessa niin lämmin ja mahakin oli täysi kaikesta herkuttelusta.

"2.11.1898 Viimein kirje Eliseltä, mutta hän vähättelee sitä, mitä silmilleni tapahtui, käsittämätöntä, että hän arvelee ilmiön johtuneen minun hermoistani! -- Yksimielisyys! Se lienee "seuraelämän" avainsana! Erilaiset ja eri mieltä olevat jäävät ulkopuolelle, hyvä on, minä jättäydyn ulkopuolelle vapaaehtoisesti, niin olen aina tehnyt. -- Jos tietäisin, miten jäkäliä käytettäisiin polttoaineena, ruoaksi tai kauneudenhoidossa, ack, sinkoaisin "seurapiireihin" kuin ilotulitusraketti!"

Sama päivä kuin tänään, ja miekin haluan olla kaukana seurapiireistä. Silti olen seurallinen, koska on tämä ihana blogistania ja sosiaalinen media, jonka avulla voin olla poissa ja läsnä, ihan miten haluan ja koska vain. On ihana lukea kirjaa, joka herättää näin paljon ajatuksia. Miksi William N. on niin yksinäinen ja kärttyinen, miksi hänelle ei ruoka oikein maistu ja hän elää mieluummin köyhyydessä ja omassa erinomaisuudessaan kuin on osa aktiivista tiedekenttää. Onko hän taiteilijaluonne, kuten hän itse välillä pohtii, ja mikä on edes taiteilijuutta ja taiteilijoiden luonteenpiirteille ominaista? Miksi olen aloittanut kirjan joskus ja pitänyt lukemastani, mutta jättänyt kirjan kesken? Mikä ihme sattui tuolloin, että kirja meni takaisin hyllyyn, jotta voisin aloittaa kaiken alusta ja lukea kirjan nyt osana lukumaratonia? Miksi kirja on niin taitava, vaikka siinä ei tapahdu oikein mitään ja silti siinä sanotaan niin paljon?

Tarkemmin pitäisi kirjasta kirjoittaa, mutta pidän siitä, kuinka näiden lukumaratonien aikana myös oma bloggaus liikahtelee lähemmäs päiväkirjatyyliä. Tajunnanvirtamaista luonnehdintaa omasta lukukokemuksesta ja kaikesta siitä muusta, mitä lukemisen ympärillä ja aikana tapahtuu. Lukemisen flow tarttuu kirjoittamiseen, hyvä, hyvä teos, ja niin kovin kaunis esineenäkin.

Jäkälätutkijan päiväkirjan jälkeen maistuu yksi murhaohjelma. Sen jälkeen luen keltaiseen kirjastoon kuuluvan pienoisromaanin.

22.00  

Sattumalta olen valinnut luettavakseni kirjoja, jotka käsittelevät yksinäisyyttä ja erakoitumista. Kirjan päähenkilö halusi vielä katsoa vuorokauden ajan yksin videoteosta Psykosta, mie mieluummin käytän tuon ajan eri kirjoihin. Yhtäläisyyksiä tilanteeseeni on, kirjat paljastavat lukijansa, ja jättävän niin paljon auki, että välillä ihan huvittaa tämä touhu. Kaikenlaista sitä mielessä pyöriikin niillä hetkillä, kun kirja menee käsittämättömäksi tai tarinan maailmassa tapahtuu tavattoman pitkä hidastus. Silti tai ehkä juuri siksi, lukeminen on kaikkein paras tapa ajatella jotain uutta.

 Don DeLillon Omegapiste ei ollut mikään huikaiseva mestariteos mutta sen verran erityinen ja erikoinen, että annan itselleni luvan olla ymmärtämättä kaikkea. Päähenkilö, nuori elokuvantekijä, on pakkomielteisen kiinnostunut elokuvaideastaan. Hän haluaa tehdä elokuvan Richard Elster -nimisestä henkilöstä, joka on entinen puolustusministeriön neuvonantaja. Hän haluaa tehdä sen yhdellä otolla ja mahdollisimman pelkistetyllä taustalla. Elokuvaa ei kuitenkaan päästä vielä tekemään, mutta miehet viettävät aikaa Elsterin erakkomökissä ja keskustelevat asioista. Elsterin tyttären katoaminen saa lopulta miehet poistumaan mökistä ja palaamaan New Yorkiin. 

Kirjan alussa ja lopussa on kohtaus, jossa mies, todennäköisesti elokuvaohjaaja katselee taidemuseossa Douglas Gordionin videoteosta 24 Hour Psycho. Mies pohtii eri kohtauksia, mutta paljon myös sitä, kuinka hän haluaa tulla uudestaan ja uudestaan katsomaan videon. Koska valitsen kohta neljännen päivän kirjan, tunnistan jotain tuossa pakkomielteessä, vaikka yksinäiseksi en itseäni koekaan.

En ole lukenut aiemmin DeLillon kirjoja, mutta olen tämän antikvariaatista ostanut 12 eurolla juuri sitä varten, että jotain häneltä lukisin. Vielä en ihastunut, täytyy lukea joku parempi häneltä. Ehdotuksia? 

Aamulla 

Nukahdin yöllä kesken Sudenmorsiamen. Aino Kallaksen kieli tuntui unettavalta. Olen lukenut teoksen aiemmin kirjallisuusopintojeni alussa, ja taisin silloin olla tarkkaavaisempi ja innostuneempi, sillä nyt teksti tuntui kauhean takkuavalta. Ei niin mahtipontinen, laulavainen lukukokemus.

Kompastelin sanoihin, esimerkiksi seuraava kohta nauratti minua jostain syystä ihan tavattomasti: "kuin Saatana oli ulosfundeerannut". Mietin myös jostain syystä paljon kirjabloggaajakollega Morrea, jonka gradu liittyy myös vähän Kallaksen ihmissusimaailmaan. Ajattelin, että kirja olisi hyvä luettava ennen nukahtamista, koska tarina on tuttu, mutta tällä kertaa lukemisesta tuli liian koomista ja sitten vain unettavaa.

Mielessä pyöri myös paljon kaikki, mitä tiedän kirjasta, ei niinkään itse teos. Kai Laitisen tutkimus, Eino Leino, muiden arviot. Aamulla loppuun lukiessani luonnonhurmokseen pääsi jo paremmin sisälle.

Seuraavaksi minulla on jo käännöskirja vuorossa, päivitän enemmän, kun saan kirjan luettua loppuun.

Olen maratonin suorittanut jo useamman kerran, joten tällä kertaa ei haittaa, vaikka menee hivenen lönkyttelyksi.

Lukumaraton keskeytyi, koska mökkirauhani rikkoutui. Vanhempani halusivat yllättää ja touhuta myös mökillä. Olen ihan tyytyväinen silti, sain luettua neljä pientä kirjaa.

Yasunari Kawabata: Kioto (Suuri suomalainen kirjakerho, 1972. Suomentanut: Eeva-Liisa Manner. 196 sivua)
Kristina Carlson: William N. päiväkirja (Otava, 2011. 159 sivua)
Don DeLillo: Omegapiste (Tammi, 2011. Suomentanut: Helena Bützow. 124 sivua)
Aino Kallas: Sudenmorsian (Otava, 1979. 141 sivua)

Yhteensä 393 sivua. En siis ehtinyt lukea juuri mitään, mutta se selittyy paljolti sillä, että luin vuorokaudesta oikeastaan vain yhdeksisen tuntia. Olen kokenut lukumaratoonari, enkä tämmöisestä pety. Joskus menee nämä matkat vähän lönkyttelyksi. 1801 sivua on ennätykseni, enkä usko, että sitä koskaan lyön, sillä siihen sai jo aika lailla ahkeroida.

Tänään on ollut rauhallinen päivä, kun olen ottanut hyödyn luonnonvalosta ja kuvannut ulkona kirjankansia tulevia bloggauksia varten. Olen myös kylvänyt pullanpalasia kuukkeleita varten, mutta talitintit taisivat syödä jo kaikki isompien edeltä. Nyt alkaa jo olla niin hämärä, että puhun illasta, vaikka kello on vähän yli kolme. Illemmalla ehdin lukea sitten jo uusia kirjoja.

Jostain on aloitettava...

saksankielisten teosten lukeminen.

Sarjakuvasuosituksia 3

Olen aiemminkin kerännyt luettuja sarjakuvia myös yhteen postaukseen, sillä kaikista ei ehdi tehdä omaa yksittäistä arviota. Joskus jaan sarjakuvia myös teemojen mukaan yhteispostaukseen. Aiemmat sarjakuvasuositukset 1 ja 2 löytyvät linkeistä.

Mariko ja Jillian Tamakin Skim (2008) on aiheeltaan minulle, sarjakuvarohmulle niin tuttu. Tuntuu, että olen lukenut viimeisen vuoden aikana määrättömästi angstisten teinien elämänkohtaloita, kuinka heidän on vaikea saada ystäviä, rakastua, tulla hyväksytyksi, selviytyä arjesta. Ja onhan se universaalista, kovin tuttuakin. Sellaiseen nuoruudenlähteeseen en haluaisi astua, joka veisi minut takaisin yläastevuosien kasvukipuihin. Minulle riittää nykyisin ihan hyvin se, että palaan teini-ikäään viihtymään ja muistelemaan sarjakuvien, kirjojen, elokuvien ja tv-sarjojen muodossa. Musiikki on myös yksi loistavimmista tavoista saada kiinni siitä ihmisestä, joka joskus ennen muinoin oli. Sarjakuvia lukemalla taas saa hyvin kiinni siitä tunteesta, mitä kulloisetkin päähenkilöt kokevat. Epämiellyttävä olotila näkyy muun muassa ilmeissä, asennoissa ja välillä myös piirrosjäljessä.

Skim on kuin teini-ikä, sen sivuilta löytyy lähes kaikki. Ihastumiset, seksuaalisen heräämisen, itsemurhayritykset, ystävyssuhteiden vaikeudet. Rakkaus, kateus, mustasukkaisuus.

Suosittelen sille, joka haluaa lukea teini-ikäisten ongelmista. Muuten kokonaisuus ei tarjoa sen suurempia yllätyksiä.

Derek Kirk Kim on palkittu korealais-amerikkalainen sarjakuvataiteilija. Same Difference and Other Stories (2004) on kokoelma pieniä tarinoita. Kokoelman lukemisesta on jo hetki, tämä arvio oli jäänyt roikkumaan luonnostilaan, joten rehellisesti on sanottava että muisto muista tarinoista on häilynyt kauas mielensopukoiden pimentoon ja muistan vain Same Diffrence -tarinan juonesta jotain. Halusin kuitenkin kirjoittaa tarinasta lyhyesti, sillä luen parhaillani saman tekijän Gene Luen Yangin kanssa yhteistyössä tehtyä The Eternal Smile: Three Stories -teosta.

Same Difference käsittelee Skimistä poiketen puolestaan teini-iän juuri ohittaneiden parikymmpisten nuorten elämää. Kouluvuosien surut ja ilot ovat vielä tuoreessa muistissa, aikuistuminen, työelämä ja sen oman paikan löytäminen nakertavat takaraivossa. Päähenkilöt ovat ystäviä keskenään ja heitä molempia vaivaa jokin asia, jonka he haluavat ratkaista. Simon haluaa pyytää anteeksi entiseltä opiskelukaveriltaan, sokealta tytöltä, jolle hän valehteli säästyäkseen viemästä tätä treffeille. Nancy puolestaan on saanut pidemmän aikaa rakkauskirjeitä, joita ei ole oikeasti osoitettu hänelle. Hän haluaa kohdata miehen ja paljastaa, että hän on vastannut tälle toisen naisen puolesta. Samalla kun he väijyvät ihmisiä, joita heidän on vaikea kohdata, lukija seuraa mielenkiinnolla heidän liikkeitään.

***

Gene Luen Yangin American Born Chinese (2006) on pärähdyttävän hyvä teos. Kirja koostuu kolmesta tarinasta, jotka liittyvät toisiinsa muutenkin kuin teeman tasolla. Ensimmäisessä tarinassa kung fu -taiturina kunnostautunut apina-jumala haluaa tuntea kuuluvansa muiden jumalhahmojen joukkoon, mutta häntä ei päästetä mukaan juhliin siksi, että hän näyttää apinalta. Toisessa tarinassa Amerikassa syntynyt kiinalaispoika yrittää sopeutua kouluun, mutta hän on kahden kulttuurin ristipaineessa. Hän ei ole koulutovereidensa mielestä amerikkalainen, vaan "koiransyöjäkansaa", vanhemmat eivät puolestaan haluaisi pojan seurustelevan, vaan tämän tulisi keskittyä opintoihin ja hankkia hyvä koulutus/ura. Kolmannessa tarinassa amerikkalainen poika yrittää tunnustaa tunteensa hyvälle ystävälleen, mutta epämiellyttävän äänekäs kiinalaisserkku on hänen elämässään kuin häpeällinen riippakivi.

Kirjan sanoma on selvästi se, että jokaisen meistä tulee hyväksyä itsemme sellaisina kuin olemme, vaikka muiden ihmisten olisi vaikea kestää erilaisuutta, toiseutta ja vieraita asioita. Mutta matka itsensä hyväksymiseen ei ole ruusuinen kenellekään, eikä määränpää taida koskaan täysin löytyä, mutta matkanteko itsessään on arvokasta. Tai ainakin paljon helpompaa, jos hyväksyy sen, että koskaan ei pysty vakuuttamaan kaikkia ihmisiä, riittää kun itsensä kanssa pystyy elämään.

Vaikka kuulostan tässä vähän lattealle, niin kirja ei sitä silti ollut. Se oli hauska, rakenteeltaan kekseliäs, pidin jokaisesta tarinasta ja huumorista. Norkku mainitseekin omassa arviossaan, että miten amerikkalaisen pojan kiinalainen serkkupoika on "selkeästi kiinalaisen henkilön karikatyyri, sellainen, jollaisena kiinalaiset on esitetty vaikkapa Lucky Luke -sarjakuvissa."

***

Yangin ja Kimin yhteisteos Eternal Smile (2009) oli myös hyvä, mutta kolmen tarinan kokoelma kärsi selvästi siitä, että luin sen heti perään American Born Chinesen jälkeen. Odotin vähän samankaltaista twistiä, mutta jokainen tarina oli silti hyvin erityinen. Pidin varsinkin viimeisestä tarinasta. Siinä reppana toimistotyöläinen Janet saa huijaussähköpostin "nigerilaiselta prinssiltä", ja hän heittäytyy täysin unelmiinsa paremmasta tulevaisuudesta ihanan prinssin kanssa. Ensimmäisessä tarinassa nuori poika valitsee karumman arjen unelmiensa loppuratkaisun sijaan. Toisessa tarinassa selviää myös mikä 'eternal smile' on, mutta se oli joukosta vähiten mieluisa.

Tässäkin teoksessa näytetään niitä sisimmässä värjötteleviä unelmia, jotka ovat ristiriidassa arjen kanssa. Ei ehkä osata hyväksyä sitä, millainen oma elämä on. Kaikissa näissä suosittelemissani sarjakuvissa on yhteistä eräänlainen muukalaisuus.

Kaikki tekijät ovat syntyperältään aasialaisia, ja teoksissa käsitellään toiseutta hyvin paljon. On se puettu sitten millaiseen tarinaan tai pakettiin hyvänsä. Joka kerta henkilöiden tulee hyväksyä jotain. Yleensä itsensä.

Lukuhaaste: 24 h lukemista

Kansainvälinen Read-a-Thon-haaste starttasi huhtikuussa, mutta silloin vietin omia synttäreitäni, enkä voinut saati halunnut osallistua lukuhaasteeseen. Päätin kuitenkin, että seuraavan vapaan aikoihin voisin kokeilla tätä lukumaratonia henkilökohtaisena haasteena. Kirjantila-blogissa osallistuttiin haasteeseen silloin ja tästä sain vain lisäpontta ryhtyä tähän. Jaakko luki seitsemän kirjaa ja yhteensä 1775 sivua. Mie en ole vielä valinnut tarkkaan kirjoja, mutta minulla on iso kasa hyviä ehdokkaita odottamassa.

Silloin tällöin joku mainitsee, että luen varmaan aika nopeasti, koska ehdin lukea muutaman kirjan viikossa. Minulla ei ole oikeastaan kunnon tuntumaa, että olenko oikeastaan nopea lukija, vai luenko vain sopivasti pitkin päivää eri hetkinä, jolloin saan kirjan luettua melko pian sen aloittamisesta. Eräs anonyymi kävi kommentoimassa edellisen kuun luettuihin, että taidan "suorittaa lukemista", ja tästä samasta aiheesta eilen Morre avasikin sanaisen arkkunsa. En mie lukemista suorita, pidän vain lukemisesta, se on olennainen osa työtäni ja myös vapaa-aikaani. Mutta tästä haasteesta nyt konkreettisesti suoriudun, koska en normaalisti käytä vapaapäivääni vain lukemiseen (tuskin teen sitä nytkään, mutta kokeilen ainakin).

Lukuhaasteeni tarkoitus on lukea mahdollisimman paljon yhden vuorokauden aikana. En aio luopua yöunista, sillä minulla on huomenna rästitöitä ja maanantaina koittaa arki taas, joten en halua pitkin viikkoa katua, että lukuhaasteen vuoksi olen kuolemanväsynyt.

Haaste ei ole missään nimessä vakavamielinen, se on hauska koe, joten ei huolta että täällä pää pimahtaa ja elämässäni ei olisi muuta sisältöä. Tiedän monia, jotka katsovat monta elokuvaa putkeen, tai viettävät anime allnighter -tapahtumia. Osa saattaa juhliakin vuorokauden putkeen. Samaa aion kokeilla nyt itse, mutta kirjojen äärellä. Etukäteen en sen kummemin pohdi, että onnistuukohan tämä ja menevätkö kirjat sekaisin, kärsiikö lukukokemus jne. Senhän on tarkoitus minulle haasteen aikana selvitä, jos saan luettua vain kaksi kolme kirjaa ja vietän loppuillan tehden muita asioita, niin sitten se on sen haasteen tulos, eli en aio tunkea tulitikkuja silmiin, että pystyn väkisin lukemaan vielä yhden kirjan (tai niin sanon nyt, kun alkuverryttelyt on vasta tehty ;)).

Minua kiinnostaa selvittää, että mitä tapahtuu lukiessa, kun useampi tarina, kertoja, tapahtuma, kieli, kirjailija, maa ottaa vallan. Miehän olen aina kauhean kiinnostus lukukokemuksista ja lukemiseen liittyvistä asioista, siksi toisinaan kyselen niitä myös muilta lukijoilta Miten luet -keskustelusarjan kautta. Tuleeko lukuhaasteen myötä saavutettua jonkinlainen kirjatranssi tai flow-tila? Kyllästyykö lukemiseen useamman kirjan jälkeen? Menevätkö kirjat sekaisin?

Sanoin alussa, etten ole valinnut tarkkaan kirjoja, mutta on minulla jotain suunitelmaa päivän varalle. En aio lukea kahta paksukaista, sillä vaikka niistä sivuja saa samalla tavalla kuin ohukaisisista, ei niitä pysty lukemaan määräänsä niin montaa, että kirjojen vaihtelevuuden kokemus haasteessa säilyisi. Lähdetään siis novellikokoelmilla, pienoisromaaneilla jne. On siellä muutama "kunnon" romaanikin, joista sivuja on yli 300, mutta en valinnut seitsemää keltaisen kirjaston kirjaa, vaan yritin pitää silmällä myös vaihtelevuutta lajeissa, tyyleissä jne. En halunnut lukea vain raskaita, maailmaajärisyttäviä kirjoja (tosin näistähän ei tiedä etukäteen), vaan myös "kevyempää" kamaa on mukana. Vaikka olen sarjakuvien ystävä, niin tähän haasteeseen ne eivät kuulu.

Haaste alkaa tänään klo 10.00 ja päättyy huomenna samaan aikaan. Enkä vielä tiedä, millä kirjalla aloitan.

Tähän samaan postaukseen päivitän väliaikatietoja.

---

10.00-12.30 Ensimmäinen kirja luettu. Taina Latvalan Paljastuskirja (324 sivua).

Kepeä kirja keltaisen lehdistön kirjailija-toimittajasta, jolla on salasuhde ulkoministerin kanssa. Kirja muistutti aiheeltaan juuri lukemiani Anja Snellmannin Ivana B.:tä ja Venla Hiidensalon Mediahuoraa. Latvalan kirja on kirjoitettu vain kolme vuotta aiemmin. Teos vilisi oikeita suomalaisia julkisuuden henkilöitä ja paljon viittauksia klassikkokirjoihin sekä Marilyn Monroen elämään. Etuliitteet "sala-", "shokki-", "kohu-" tai "yllätys-" vilahtelivat keskittyjen lööppien otsikoissa, mutta toisaalta ne olisivat ihan hyvin voineet olla totta. Susan Kurosen ja Matti Vanhasen romanssi tuntui nyt jo kulahtaneelta, vaikka sen esiin ottaminen oli tuolloin ajankohtaista, kuin myös viittaukset tekstiviestikohuihin jne. Mielenkiintoisinta kirjassa oli toimittajan pohdinnat siitä, että hän metsästää juttuja, joita hän itse tekee ja haluaa pitää salassa.

Lukeminen sujui nopeasti, enkä malta odottaa, että pääsen seuraavan kirjan pariin.

---

13:45

"Lopeta lukeminen, kirjat ovat vaarallisia" varoittaa päähenkilön isoäiti Carlos María Domínguezin pienoisromaanissa Paperitalo (134 sivua).

Lyhyen kirjan lukeminen vei yllättävän paljon aikaa, niin mukava oli makustella ajatuksia kirjahulluudesta. Merkkasin monta kohtaa, joihin aion palata joskus myöhemmin, sain sormeeni paperihaavan kirjasta, joka varoittaa lukemisen vaaroista, sain välähdyksen siitä, miksi kerään kirjoja:

"Keräämme hyllyihin kirjoja, jotka tuntuvat muodostavan kokonaisuuden, mutta luvalla sanoen se on pelkkää harhaa. Kiinnostumme tietyistä aiheista, ja jossakin vaiheessa alamme määritellä maailmoja; tai hahmottaa kulkemaamme taivalta, ja vielä niin, että siitä jää jälkiä. Se on yksinkertaista. Se on prosessi, jonka kuluessa täydennämme elämäkertoja, joissa kaiketi harmiksi viitataan johonkin kokoelmastamme puuttuvaan teokseen, jonka sitten hankimme ja se puolestaan johdattaa meidän uuden kirjan pariin."

Kirjassa kirjoista paperitalon rakentanut mies haluaa luokitella kirjansa tunnetekijöiden mukaan. Shakespearea hän ei voinut panna Marlowen viereen miesten suhteita kalvaneiden plagiointisyytösten takia, eikä liioin Martin Amisia ja Julian Barnesia vierekkäin, koska kirjailijoilla oli toraisat välit.

Suosittelen muillekin kirjankerääjille, kiinnostava pieni romaani kirjahulluudesta.

Pidän taukoja kirjojen välissä, nyt vähän pidempi ruokatauko. Sitten lukaisen Murakamin.

---

15:32

Haruki Murakamin Mistä puhun kun puhun juoksemista -muistelmateosta luettu 70 sivua. Ihan mielettömän kiinnostava kirja, enkä voi mitään, että lähtisin nyt mieluummin ulos lenkille, kun lukisin sisällä kirjaa. Aurinko alkoi paistamaan, kirja on huikaisevan inspiroiva. Luen kuitenkin loppuun ennen ulkoilua.

16:58

Murakamin kirja on vain 175 sivuinen, mutta olen käyttänyt siihen enemmän aikaa kun kuvittelin. En taida ollakaan niin nopea lukija, kun olen kuvitellut. Mutta mikä kirja!! Jos olet joskus suunnitellut lukevasi tämän kirjan, niin älä aikaile, lue se pian! Tajusin myös, että tässä haasteessa on tavallaan kyse samasta asiasta kuin mistä Murakami puhuu kirjassaan. Itsensä voittamisesta asiassa, mistä nauttii. Mie haluan nähdä, että miltä tuntuu lukea paljon ja tunnustella eri mielialoja ja tunnetiloja lukiessa. Nyt on ihan mieletön flow päällä, huikeaa että maailma on täynnä upeita kirjoja. Tekisi mieli halailla kaikkia ja käskeä ihmisten lukea tämän kirjan. Tämän kirjan jälkeen voi oikeasti olla vaikea tarttua toiseen kirjaan, ehkä se oli siksi väärä valinta tähän haasteeseen, mutta toisaalta se sopi henkilökohtaisena muistelmana aika hyvin lukutunnelmien keräämiseen, haasteeseen, jossa haluankin lukea hyvin erilaisia kirjoja.

Aion kirjoittaa itse kirjasta myöhemmin kunnon bloggauksen, sillä nyt keskityin vain lukufiilisten ikuistamiseen.

Nyt täytyy syödä jotain, nepalilainen ateria on valmistunut tässä lukiessa. Hienoa, kun kotijoukot tsemppaavat suoritusta. Lisäksi: olen juonut kirjaa lukiessa yli kaksi litraa vihreää teetä.

---

18:15

Tuomas Kyrön Miniä tuntui sopivalle Murakamin juoksukirjan jälkeen, sen luki nopeasti, se oli hauska, mutta tuntui kyllä kieltämättä vähän välipalakirjalta. Mielensäpahoittajat (1 ja 2) olivat niin huvittavia ja sopivan sarkastisia kirjoja, ettei Miniä vain mitenkään voinut päästä samaan. Näkökulmanvaihdos teki kuitenkin terää, sillä vanhan ukon jekut ja hokemat oli kuitenkin jo minun osaltani siinä muodossa nähty. Varsinaista veijarointia ja kohellusta, ja sen verta nopeatempoinen että kirja luki kuin itse itsensä.

Nyt taitaa olla taas käännöskirjan vuoro. Eurooppahaastetta silmällä pitäen taidan matkata seuraavaksi Islantiin.

---

20:00

Kristín Steinsdótterin Omaa tietä (191 sivua) oli samaan aikaan maaginen ja koruton. Islantilaisten nimien lukeminen tuotti vaikeuksia, enkä tiedä johtuuko se tästä lukuputkesta vai tottumattomuudesta. Aikatasot vaihtelivat, eikä tällainen yleensä vaikeuta lukemisen ymmärtämistä, mutta nyt olin vähän hukassa. Hyvä lukuflow on vaihtunut pienimuotoiseen kyllästymiseen.

Kirja oli surumielinen kertomus vanhasta naisesta, jolla toisen käden paikalla on evä. Hän varttui kasvattiäitinsä luona, ja vaikka heidän suhteensa oli hyvä, kaipasi tarinan päähenkilö (jonka nimeä en osaa kirjoittaa) kuitenkin aina yhteyttä juuriinsa. Hänellä oli lähes pakkomielteinen tarve tietää, oliko hänen isoisoisänsä ranskalainen. Kirja tuntui hyvin islantilaiselta, joka on aika kummallisesti sanottu, sillä en ole muita islantilaisia kirjoja muistaakseni koskaan lukenut.

Nyt on pakko pitää pari tuntia taukoa lukemisesta, sillä viiden kirjan ja 946 sivun jälkeen koko homman mielekkyys tuntuu olevan hetkellisesti kadoksissa. Ennen nukahtamista yritän lukaista vielä yhden kirjan, että saisin tuon tuhannen sivun rajan rikki, mutta tähän väliin sopii jakso Midsomerin murhia.

---

23:45

Vähän yli 10 tuntia haastetta jäljellä, tosin aion nukkua niistä osan. Ehdin vielä ennen yöunia lukea Maritta Lintusen Sydänrajan (233 sivua).

Rakenteellisesti haastava, kun monet minäkertojat ja aikatasot vaihtelivat, mutta suurimman osan aikaa vaihtelevuus toimi taiten. Surumielinen tarina nuoresta tytöstä, joka liittyy kiihkoisänmaallisiin, koska on itse kiinnostunut selvittämään isoenonsa kohtalonsolmuja sota-aikana. Nyt on kuitenkin vaikea sanoa, että pitkästyttikö tarina vai lukeminen, sillä en oikeastaan päässyt tarinan imuun. Henkilöt olivat karikatyyrimaisia, mutta toisaalta pidin jälleen Lintusen lauseista, kuvailevasta tarkasta kielestä. Henkilöiden mielenliikkeitä kuvataan aidosti, mutta minua ei ehkä tarpeeksi liikuttanut sodanaikaiset tapahtumat, tappomielinen isoeno, armeijahullu-Ronja ja muut radikaalit tarpeeksi.

Nyt tarvitsisin jonkun oikein vetävän tarinan ennen nukahtamista.

---

07:04

Sanna Eevan Olot (s.238) tuli luettua miltei kokonaan ennen nukahtamista. Aamuvalossa viimeiset 40 sivua taittui nopeasti. Enää kolme tuntia haastetta jäljellä ja unien jälkeen jaksaa taas lukea.

Ella on äiti, Elsa mummo, Emilia pieni lapsi, joka osaa pidättää hengitystään vaarallisen pitkään. Kolme kertojääntä ovat kiitettävän erilaiset, joten kolmesta näkökulmasta kerrottu tarina valottuu monipuolisesti. Tarina on vain niin tuttu ennestään, perhe täynnä salaisuuksia ja vaikeus rakastaa toisiaan.

Lukukokemuksena kiinnostava, sillä sivut oikeastaan ihan liitivät eteenpäin, kertojat puhuivat lyhyesti ja puheenvuorojen nopea vaihtuvuus siivittivät myös lukemista, lukeminen ei väsyttänyt ja luulin että ehtisin yöllä vielä hyvin tarttua yhteen kirjaan. Lopulta viimeisen kolmannes pysäytti lukijan. Kirja oli lopulta siirrettävä syrjään, valo sammutettava ja kokeiltava unta. Unia en muista nähneeni, kirjoissa taisi olla yhdellä päivällä päänliikettä, joten alitajuntakin pimessä, ärsykkeettä, halusi levätä.

---

09:15

Simon Lelicin Katkeamispiste (296 sivua) oli intensiivinen, hätkähdyttävä ja mieltä ärsyttävä rikoskirja koulusurmista. Jouduin jättämään sen yöllä kesken ja lukemaan tuon edellisen kirjan Olot sen sijaan, nyt aamulla tarina ei tuntunut enää niin synkälle, vaikka kiusaaminen, väkivalta ja välinpitämättömyys ei jäänyt vain koulun seinien sisäpuolelle.

En taida ehtiä enää 45minuutissa ehtiä lukea kokonaista kirjaa, mutta pakko vielä yrittää. Palaan pian!

---

10:15

Myöhästyin vartilla tämän viimeisen kirjan kanssa, mutta en malttanut jättää kesken. Merkkasin kuitenkin, että luin 88 sivua määräaikaan mennessä, vaikka Kerstin Johansson I Backen Näkymättömässä Elinassa on 124 sivua.

Mielenkiintoinen yhdistelmä lukea ensin oppilaista, jotka kiusaavat opettajia ja sitten opettajista, jotka kiusaavat oppilaita. Näkymättömän Elinan nappasin nopeasti mukaan vielä luettaviin, vaikka tiesin, että tuskin saan sitäkään täysin luettua haasteen aikapuitteissa. Kisavietti vei voiton, sillä en malttanut lopettaa kuitenkaan liian aikaisinkaan.

Luin 24 tunnin aikana 1801 sivua  (plus viimeinen kirja loppuun, mutta sitä en enää laske) ja 9 kirjaa.

Taina Latvala: Paljastuskirja (Wsoy, 2009) 324 s.
Carlos María Domínguez: Paperitalo (Basam Books, 2006) 134 s.
Haruki Murakami: Mistä puhun kun puhun juoksemisesta (Tammi, 2011) 175 s.
Tuomas Kyrö: Miniä (Kirjakauppaliitto, 2012) 122 s.
Kristín Steinsdóttir: Omaa tietä (Lurra Editions, 2010) 191 s.
Maritta Lintunen: Sydänraja (Wsoy, 2012) 233 s.
Sanna Eeva: Olot (Karisto, 2012) 238 s.
Simon Lelic: Katkeamispiste (Like, 2011) 296 s.
Kerstin Johansson i Backe: Näkymätön Elina (Seven-pokkari, alk. Otava, 2003) 124 s.

---

Luin kotimaisia kirjoja enemmän kuin alun perin kuvittelin, mutta oikeastaan luin aina sen, joka käteen tarttui. Vain kerran vaihdoin suunnitelmaa, viime yönä Lelicin Katkeamispiste sai väistyä Sanna Eevan Olojen tieltä, koska olin liian väsynyt silloin seuratakseni rikosromaanin juonta. Mutta Lelicin kirjassa oli hyvä kohta, joka sopi hyvin tähän lukuteemaan:

"Oli harmillista, että Lucia oli lukenut liian monta sivua luovuttaakseen, mutta ei tarpeeksi monta voidakseen alkaa laskea sivuja kohti loppua."

Huomasin, että haasteen kiiriessä loppua kohti, sananmukaisesti suoritin sen loppuun. Mietin, että teinkö väärän valinnan jonkun kohdalla, sillä typografia oli niin tiivistä, että sivut olivat ihan täynnä. Väljemmällä taitolla olisin selvinnyt tästä jo aikaa sitten.. Mutta tulipahan tämäkin kokeiltua, kirjat olivat keskenään hyvin erilaisia, vaikka huomasin kyllä myös toisteisuutta aiheissa. Useammassa kirjassa käsiteltiin kirjoittamista, kirjailijuutta ja lukemista. Loppuviimeksi kirjat muuttuivat surullisemmiksi, henkilöt olivat kadoksissa, kiusattuja, väärinymmärrettyjä, yksinäisiä.

Kävin kirjamatkalla Suomen lisäksi Islannissa, Ruotsissa, Englannissa, Japanissa ja Argentiinassa.

En ole koskaan elämässäni lukenut yhden vuorokauden aikana näin paljon, enkä usko, että ihan hetkeen olen tekemässä samanlaista tempausta. Ymmärrän nyt oikeasti mitä tarkoittaa kun puhutaan kirjan osalta paperinmakuisuudesta, heh, vaikka pääosin fiilikset olivat onneksi huikeat, sain toivomani lukuflown päälle ja valitsemani kirjat olivat keskenään niin erilaiset, jotta saatoin melko vaivatta hypätä tarinasta toiseen. Jos tämä olisi oikeasti ollut epämiellyttävää, niin olisin jättänyt sen siihen. Mutta eihän kukaan voi moittia, jos yhdeksän kirjan kanssa välillä vähän pitkästyttää.

Murakamin juoksukirja nousi porukasta ehdottomaksi ykköseksi, myös Paperitaloon voisin tarttua uudemman kerran.

Kiitos kaikille tsemppaajille niin fb-sivuillani kuin täällä blogissa. Jos tänään luen vielä jotain, niin olen virallisesti vinksahtanut.

Kazuo Ishiguro: Yösoittoja

"Mutta kun soitit minulle eilen Rahmaninovia, muistelit jotakin tunnetta"

Sain luettua tämän Kazuo Ishiguron novellikokoelman Yösoittoja (Tammi, 2011) alkuviikosta ja nyt kirjoittaessani tästä blogiini arviota, huomaan että joudun oikeasti muistelemaan, millaisia novelleita teoksessa olikaan. Ne eivät olleet niin väkeviä tunnelataukseltaan, kuin olisin toivonut, mutta en myöskään ollut teokseen pettynyt. Jokaisessa oli kuvattu pieni hetki tavallisen ihmisen, musiikin rakastajan elämästä. Hetken ei välttämättä tarvinnut olla elämän parasta tai huonointa antia, vaan puhdas yksittäinen ja aivan kuin sattumanvaraisesti valittu hetki, joka jollain tavalla liittyi musiikkiin ja ihmissuhteisiin. Teoksen nimi Yösoittoja kuvastaa novellien melankolista virettä. Vaikka mainitsin, että tunnekokemus lukiessa ei ollut mitenkään väkevä tai elämää pysäyttävä, on välillä hyvä lukea tarinoita haikeudesta. Humoristisinkin novelli "Come Rain or Come Shine" oli lopulta melko surullinen. Viime aikaisten Japania kohtaan sattuneiden onnettomuuksien jälkeen, minulla on haikea olo, joten arvioni teoksesta soi samassa sävellajissa.

Yösoittoja koostuu viidestä novellista, joissa kaikissa soi musiikki. Viimeinen novelli "Sellisti" soi makuuni epävireisemmin kuin muut ja sain siitä vähiten otetta. Koko kokoelma jätti silti enemmän kysymyksiä auki kuin mihin se pystyi vastaamaan. Nuo mainitsemani sattumanvaraiset hetket soittivat sivuilta musiikkia, mutta jäin kaipaamaan parempaa rytmitystä. Jotain, johon olisi ollut helpompi tarttua. Joku, joka jäisi soimaan päähän hetkeksi. Joku melodia, jonka tunnistaisin. Muutama hyvä soolo ja koko bändi soitti samaa kappaletta, mutta melko ponnettomasti ja intohimottomasti.

Minua myös häiritsee, jos teksti on kauhean tietoinen itsestään ja puhuttelee suoraan lukijaa. En pidä siitä myöskään televisio-ohjelmissa tai elokuvissa. Haluan upota fiktioon, tarinaan ja olla osa sitä maailmaa. En halua tuntea olevani ulkopuolinen tarkkailija, jolle selostetaan tapahtumia. Vielä pahempaa jos hahmoihin ei pysty edes samaistumaan ja kaikki teoksen henkilöhahmot ovat melko kylmiä, kalvakoita. Miten sellaisen henkilön selostukseen voisi edes upota. Tekee mieli vain huutaa: "Älä puhuttele suoraan minua! Elä, tunne, toimi, liiku ja elehdi, mutta älä puhuttele minua, sillä silloin tulen tietoiseksi tekstin fiktiivisyydestä ja lukemisprosessista kesken tarinan. " Ainakaan tähän teokseen se tyyli ei sopinut.
"Mutta uutinen kerrottiin minulle, kun olin pahasti alamaissa, ja se herätti minussa sellaista inhoa, että aloin taas voida pahoin. Jos satutte kuulumaan Lindyn laajaan ihailijakaartiin, pyydän anteeksi sitä mitä nyt on tulossa."

Näistä epävireyksistä huolimatta, pidin silti teoksesta. Niin kummallista, miten eri tavoin kirjat toimivat. Jäin janoamaan silti lisää Ishiguroa, sillä novelleissa oli koukuttavat, melko erikoiset hetkensä. Niissä oli makuuni jotain sopivasti väärin.

Kazuo Ishiguro: Yösoittoja
Tammi, 2011
Sivuja: 226
Suomentanut: Helene Bützow

Kaori Ekuni: Blink Blink

"Mennä nyt naimisiin hänen kanssaan. Kuin syleilisi vettä!"

Lukupiirin kuukauden kirjan jälkeen minun teki mieli lukea vielä japanilaista kirjallisuutta ja valitsin naiskirjailijan, Kaori Ekunin teoksen Blink Blink (Bazar, 2006, alkuperäinen 1991). Kirja oli aika oivallinen jatko avioparin päiväkirjamuotoiselle kerronnalle, mihin totuin Avainta lukiessani, sillä tämänkin kirjan kerronta oli jaettu kahtaalle, tuoreen avioparin Mutsukin ja Shokon lukuihin.

Mutsuki on lääkäri ja Shoko toimii italian kielen kääntäjänä. Heidän avioliittonsa on järjestetty heidän vanhempiensa toimesta, sillä Mutsuki on homoseksuaali ja Shoko käy terapiassa masennuksen ja alkoholismin takia. Shokon terapeutti on ehdottanut hoitokeinoksi avioliittoa, jonka pitäisi ratkaista kaikki mielenterveysongelmat ja Mutsukin ei ole puolestaan sopivaa olla naimaton lääkäri.
 Mutsuki ja Shoko rakastavat silti toisiaan ja heidän liittonsa näyttää aluksi toimivan heille molemmille, koska Shoko antaa Mutsukin tavata rakastajaansa ja Mutsukia ei haittaa Shokon mielialanvaihtelut. Kumpikaan nuorenparin vanhemmista eivät tiedä lastensa kumppaneiden "vioista" ja kun salaisuudet paljastuvat, tunteet kuumenevat muutoin jäykässä perhekokouksessa. Molempien vanhemmat ehdottavat näiden "vikojen" hoitokeinoksi lasten hankkimista ja Shokolla onkin suunnitelmia, miten hän yhdistää sen perheen, jossa hän haluaa olla jäsenenä.

Kirja oli tavattoman helppolukuinen ja toimi kivana välipalakirjana. Minua viehätti kirjassa sen komedialliset ja hulvattomat piirteet, kun ne oli yhdistetty melko jäykkään japanilaiseen avioliittotraditioon ja perheiden kanssakäymiseen. Melkein kuulin sivuja käännellessäni näitä ikiaikaisia fraaseja, mitä ihmiset toisilleen sanovat, vaikka pinnan alla kuohuu. Mielenkiintoiseksi teki myös sen, kuinka 90-luvun alun japanilaisessa nykykirjallisuudessa näytetään millaisia takapajuisia näkökantoja myös nuorilla ihmisillä voi olla mielenterveysongelmaisia ja homoseksuaaleja ihmisiä kohtaan. Niiden ajateltiin jopa enemmän olevan huonoja elämänvalintoja kuin häpeällisiä tahroja ihmisessä. Sympatiaa ei paljoa herunut päähenkilöiden elämälle.

Pidin kirjasta, sillä se oli nopeasti nautittu herkku ja vaikka aiheesta olisi saanut enemmänkin irti, niin pidin kirjailijan huumorista. Lukija voi miettiä, että rakastivatko Mutsuki ja Shoko toisiaan oikeasti vai oliko koko liitto vain vanhempien solmimaa kulissia. Miinuksena sanoisin, että jälkisanat olisi voinut jättää pois. Olivat melko latteita.

Kaori Ekuni: Blink Blink
Bazar, 2006
Sivuja: 183

Lukupiirikeskustelu..

Tänään alkaa lukupiiri-blogin keskustelu Jun'ichirô Tanizakin Avaimesta.
Klikkaa itsesi mukaan tästä.

Muistutan ja korostan, että lukupiiri-blogi on kaikille avoin kanava keskustella kuukauden kirjoista. Blogiin ei tarvitse kirjautua sisään tai liittyä bloggeriin lukijaksi, vaan keskustella voi anonyyminakin tai keksimällä oman nimimerkin. Mikäli tammikuun kuukauden kirjasta ei ole mitään sanomista, niin 15.1 julkaistaan helmikuun kirja. Tule mukaan virtuaaliseen lukupiiriin!!

Otteita alustuksesta:
Kirja on kirjoitettu päiväkirjamuotoon. Päähenkilöt, aviopari Jago ja Ikuko pitävät tahoillaan päiväkirjoja omasta elämästään ja suhteesta toisiinsa. He yrittävät kommunikoida toistensa kanssa päiväkirjojen kautta, osaamatta puhua asioista kasvokkain. He analysoivat toistensa vikoja ja luonteenpiirteitä tarkkaavaisesti, näkemättä silti omassa käytöksessään moitteita. Oman osansa analysoinnista saavat myös heidän tyttärensä Toshiko ja perheystävä Kimura.

Kirja aiheutti aikanaan kovaa keskustelua Japanin parlamentissa ja toisaalta tämä ei ihmetytä minua. En tiedä tarkkaan, että mitkä asiat silloin keskustelua kuljettivat ja mitkä olivat näitä kohahduttavia asioita, mutta itseäni eniten kohahdutti yksityisyyden rajoilla liikkuminen. Luetaan toisten päiväkirjoja, kuvataan salaa vartaloa, juotetaan ja juovutaan tahallaan, koska muuten ei osata olla toista ihmistä "lähellä". Ikuko oli myös niin kaukana omasta itsestään ja ruumiillisuudestaan, vaikka hän janosi enemmän kokemuksia ja kosketusta, sillä hän ei meinannut edes aluksi tunnistaa itsestään otettuja alastonkuvia. Hän itsekin toteaa olevansa ihminen "jonka sydämessä himokkuus ja ujous ovat rinta rinnan."

Yoshiko Tsukiori: Kauniit puserot ja mekot

Blogini ei ole mikään käsityöblogi, vaikka olenkin moneen otteeseen nyt kertonut haaveilevani käsityötaidoista. Sisareni sai joululahjaksi aivan ihanan kirjan Yoshiko Tsukiori: Kauniit puserot ja mekot (Otava, 2010). Selailin tätä japanilaisen vaatesuunnittelijan tekemää kirjaa yöllä niin innokkaasti, että halusin esitellä sen tässä blogissanikin, vaikka en ole ehtinyt malleja testaamaan käytännössä.

Kirjassa on aivan taivaallisen ihania kuvia ja seesteisen puhdas tunnelma, ja vaikka ei yhdestäkään kirjan mekosta, tunikasta tai puserosta pitäisi, niin kuvien esteettisyys kiehtoo silti. Itse olen aina rakastanut japanilaista klassisen puhdasta tyyliä ja pelkistettyä tapaa esitettää esineitä ja asioita, esimerkiksi juuri vaatteita, astioita ja ruokaa. Minulle kyllä kelpaisi sieltä muutama paita ja koska kirjaa on kehuttu helppokäyttöiseksi kaavoiltaan ja ohjeiltaan, voisin ompelutaitojeni kartuttua kokeilla tehdä kesällä itselleni hellepaidan. Ainakin tuli himot lähteä kangaskauppaan. :) Vaatteet olivat klassisen kauniita ja suoralinjaisia, joten ne luultavasti pukevat muitakin kuin hoikkia, lapsenkasvoisia japanilaisnaisia.

Kuvien laatu on vähän heikkoa, mutta toivon mukaan niistä saa selvää.

Kaikista vaatteista on useita havainnollisia piirroskuvia selittävine teksteineen ja mallin teko-ohjeineen

Kirjan kaavat on mitoitettu pituudeltaan 160-senttisille naisille. Hieman tuunausta kaavat saattavat siis vaatia, jos on tätä pidempi. Leveyttä saa muutettua XS-L skaalalla.

Yoshiko Tsukiori: Kauniit puserot ja mekot
Otava, 2010
(Kuvassa aiemmin ilmestynyt kirja Ihanat mekot ja tunikat, Otava 2009, sillä kuvasin kirjan kannen jo bloggaukseni alkuun)
Suomentanut Hanna Alajärvi / noin 88 sivua / valokuvia, mustavalkopiirroksia ja kaava-arkkit