Doris Lessing: Ruoho laulaa

Doris Lessing: Ruoho laulaa. Tammi 2007. The Grass is singing, 1950. Suomennos: Eva Siikarla. Kansi: Markko Taina. 281 sivua.

Päällimäisin tunteeni kirjan luettuani oli varmasti tiivistetysti jotakuinkin: vau. Lukemisesta on tosin kulunut jo yli kuukausi, joten on vähän hölmöä puhua enää päällimmäisistä tunteista, mutta eipä tuo kokemus ole ajan kuluessa haperoitunut. Doris Lessingin Ruoho laulaa on yksi parhaista lukukokemuksista sitten Doris Lessingin Viides lapsi -romaanin.

Ruoho laulaa on Lessingin esikoisromaani, ilmestynyt 50-luvulla, ja romaani sijoittuu kirjailijan lapsuudenmaisemiin Rhodesiaan (nykyisin Zimbabwe). Kirja käsittelee rohkeasti rotujen välisiä jännitteitä, orjuuttamista, miehen ja naisen epäsuhtaista avioliittoa, mielen järkkymistä, rasismia, ennakkoluuloja ja ihmisen elämän arvoa.

Jotain kirjan rakentumisesta ja taidokkuudesta kertoo sekin, että heti luettuani viimeisen sivun, aloitin kirjan alusta ja luin noin nelisenkymmentä sivua uudelleen. Innostuin alun perin kirjasta Suketuksen bloggauksen jälkeen, mutta en silti voinut uskoa, kuinka hieno kirja onkaan kyseessä. Lessingin taito kuvata epämiellyttäviä tunteita ja luonnotonta vihaa ja pelkoa tuli tutuksi jo Viides lapsi -kirjan kohdalla, mutta silti sitä aina häkeltyy hyvän tekstin parissa.

Kirja alkaa tapolla, käynnistyy salakavalasti vähän toisella tapaa kuin kirjaa lukiessa muistinkaan (siinä myös yksi syy lisää, miksi halusin lukea alun uudelleen), ja kerronnan keskiössä on alun alkaen vaatimattoman oloinen Mary, jota kaikki ystävät pitävät hauskana ja miellyttävänä ihmisenä. Mary ei myöskään uhkaa kenenkään rakkaussuhteita, sillä harva uskoo, että Mary koskaan menee naimisiin.

Kun Mary kuitenkin yhteen kosintaan suostuu, päätyy hän tilanteeseen ja ympäristöön, joka rampauttaa hänet tavalla, joka tekee hänestä kaikkea muuta kuin miellyttävän henkilön. Hänen kauttaan peilautuu tekstiin niin paljon ikäviä sävyjä, että on vaikea edes kirjoittaa lukukokemuksesta ja kirjan vaikuttavuudesta niin, että tekee oikeutta kaikille näille psykologisille kerroksille ja sävyille. Hänen mielensä rinnastuu sivu sivulta taloon, jossa hän asuu miehensä kanssa.

Lessingin Kultaista muistikirjaa luonnehditaan usein feministien raamatuksi. Olen sen pari kertaa aloittanut, mutta jättänyt melko pian kesken. Tuntuu kuitenkin nyt näiden kahden vavahduttavan lukukokemuksen jälkeen, että olen Kultaisellekin valmis. Mutta kirjailijalta on näiden lisäksi suomennettu todella paljon muutakin, kun vain tietäisi tarkkaan, mikä olisi sopiva kirja seuraavaksi.

Doris Lessing: Viides lapsi

Doris Lessing: Viides lapsi
Otava, 1989
The Fifth Child, 1998
Suomennos: Heidi Järvenpää
Kannen maalaus: Jaakko Ollikainen
Sivuja: 160
Mistä: kirjastosta

Tästä jutusta olisi tullut varmaan aika erilainen, jos olisin noussut yöllä sängystä ja ryhtynyt samantien kirjoittamaan tätä arviota. Jos olisin heti kirjoittanut siitä olotilasta, jonka vallassa yritin nukahtaa kirjan kannet suljettuani. Jos en olisi odottanut vielä yhtä päivää ja sulatellut lukemaani. Todennäköisesti olisin enemmän puhunut vihasta, ärtymyksestä ja heikotuksesta, sillä en edes muista, koska kirja on viimeksi vaikuttanut minuun näin vahvasti.

Sen sijaan odotin ja tuumailin, sain nukuttuakin ja tein yhden päivän töitä ja aloittelin jo toista kirjaakin. Doris Lessingin Viides lapsi ei vain anna rauhaa, ja nyt on sopiva hetki kirjoittaa kirjasta blogiin muutamia pohdittuja ja harkitsemattomia sanoja. Lukukokemus oli siis äärimmäisen vahva, kuten tästä kaikesta voi jo varmaan päätellä. Tärisin kirjan luettuani ja alan olla taas samassa tunnekuohussa, kun yritän jotain siitä sanallistaa.

Kirja ei ole sivumäärältään järkälemäinen, mutta se on tiivisti kirjoitettu, vailla lukujaottelua ja kappaleiden välejä. Tämä on varmasti tarkoituksellista, sillä tarina hyökyy päälle ja tekee lukemisesta entistä intensiivisempää. Samalla kovin intiimiä. Lukijana olen täysin kirjan armoilla, enkä saattanut lopettaa lukemista missään vaiheessa. Itse asiassa olisin jatkanut sitä vielä vaikka kuinka, sillä silloin heti lukemisen jälkeen kirjan loppui tuntui aivan väärältä ja olisin halunnut tietää enemmän. Nyt kun aika on kulunut hivenisen, olen jo armollisempi, loppu oli oikeastaan aika tyylikäs. Kuin kovassa vauhdissa tapahtunut äkkijarrutus. Osa nytkähtää vain vähän paikaltaan, osa lentää, osalla tuntuu ikävästi vatsanpohjassa ja osa kiroaa kuskin holtittomuuden.

Harriet ja David tapaavat firman juhlissa, he löytävät toisistaan heti sielunsukulaisuuden, sillä he pitävät itseään epäsopivina yksilöinä villiin kuusikymmenlukuun. Melko pian nuoripari avioituu, ostaa ison talon kauempaa Lontoosta, minne koko suku mahtuu viettämään joulut, pääsiäiset, kesälomat. Harriet ja David haluavat paljon lapsia, suunnitteilla on jopa kahdeksanlapsisen perheen pyöritys. He ovat onnessaan koppavia, kuvittelevat jaksavansa yksin, kun lapsia syntyy lähes vuosittain, vaikka oikeastaan Davidin isä maksaa talomaksut ja antaa paljon rahaa ylläpitokouluihin ja Harrietin äiti auttaa lastenhoidossa, koska Harrietin raskaudet ovat raskaita ja hän on koko ajan väsyneempi lastensa kanssa. Silti sukujuhlat ovat tärkeitä, se on myös oiva aika näyttää muille, kuinka hyvin kaikki menee. Kunnes Harriet huomaa odottavansa viidettä lasta. Hän ei saa vauvan potkuilta nukuttua, aivan kuin lapsi yrittäisi sisältäpäin tuhota äitinsä. Harriet uupuu pahasti ja tietää jo etukäteen, ettei tästä lapsesta tule helppo tapaus. Ben on kuitenkin jotain sellaista, mitä kukaan ei osannut ajatella.

Tarinan intensiteetti on huippuluokkaa. Tavallaan vuoroin säälin ja vihastun Harriet ja Davidin valintoihin. Lessing on onnistunut kirjoittamaan hyvin todelliset hahmot, joihin voi samastua vaikka he ovat aivan erilaisia ja tekevät täysin päinvastaisia tekoja kuin mitä itse on tai mitä tekisi. Heissä on jotain kiehtovaa koppavuutta, kun kuvittelevat saavansa kaiken ja olevansa oikeutettua tavoittelemaan unelmaansa nyt ja heti. He vaativat paljon apua omilta vanhemmiltaan, vaikka kuvittelevat saaneensa kaiken täysin itse.

Ben on kuitenkin ihan oma lukunsa. Mielessä risteili niin paljon ajatuksia, ja erilaiset tunteet heittelehtivät tarinan edetessä. Säälin vähän, miten lapseen oikein suhtauduttiin ja kuinka aika on ollut armoton äidille, joka synnyttää sairaan lapsen. Kukaan asiantuntija ei halua edes selvittää, mikä Benissä on vikana. Hän on kaikkien mielestä niin sanotusti normaali, vaikka on selvästi liian voimakas, ei omaa lähestulkoon mitään sosiaalisia taitoja ja on hyvin raaka. Silti vihasin myös lasta ja halveksin Harrietin toimintaa, sillä hän hylkäsi täysin muun perheen ja neljä muuta lastaan, vain saadakseen selvittää, miten Benin kanssa tulisi toimia. 

Viides lapsi pakottaa ja antaa paljon. Kirjasta on niin moneen, joten olen hyvin onnellinen, että luin sen juuri nyt, kun olin pitkän aikaa lukenut hyviä kirjoja, mutta mikään ei ollut järistyttänyt minua raiteiltaan. Minusta on mahtava olla monta mieltä, sillä harvassa asiassa oikeassakaan elämässä voi täysin sanoa, mikä on oikein ja väärin, kun on kuitenkin monia asianhaaroja, jotka joutuu ottaa huomioon.

Ben on kirjanhahmo, joka aiheuttaa vilunväreitä, vaikkei häntä edes näe. Häntä on silti helppo sääliä ja muistaa, että kyseessä on kuitenkin lapsi. Harrietin ja Davidin liiton haluaa onnistuvan, heidän tarinaansa haluaa uskoa, mutta samalla heitä tekee mieli ravistella. Silti ymmärtää, että haasteet ovat kaikilla erilaiset. Lessingin kirja onnistuu kuvaamaan juuri tätä vaikeutta toimia aina oikein ja mahdottomuutta erottaa aina hyvä ja paha toisistaan.

Järkälemäisen pitkän bloggaukseni voi tiivistää kaikkein helpoiten tähän neuvoon: Jos et ole kirjaa vielä lukenut, lue se!

Ann Heberlein: Pieni kirja pahuudesta

Ann Heberlein: Pieni kirja pahuudesta (En liten bok om ondska).
Atena 2011. Sivuja: 300. Suomentanut: Ulla Lempinen

Ostin Ann Heberleinin Pienen kirjan pahuudesta, koska a) aihe kiinnosti, b) sain kirjan edulliseen hintaan, c) K-blogissa oli mielenkiintoinen keskustelu siitä, että mikä kauheassa kiinnostaa meitä lukijoita. (Kannattaa käydä vilkaisemassa keskustelua täältä.) d) Ann Heberlein on kiinnostava kirjailija, vaikken olekaan lukenut hänen aiempaa teostaan En tahdo kuolla, en vain jaksa elää (Atena, 2010). e) pidän rikostarinoista, dekkareista ja television murha-sarjoista, mutta en silti lakkaa ikinä hämmästymästä, että miksi haluan viihtyä kauheuksien äärellä. f) no niin nyt riitti, kirja oli kiinnostava ja ostoperusteluni riittävät.

Miksi haluamme kohdata taiteessa pahaa?
Heberlein pyörittelee erilaisia tosielämän rikostapauksia koulusurmaajista pedofiileihin. Uutisista saa päivittäin lukea, kuinka paljon ikäviä asioita tapahtuu meille ja muille. Usein tuntuu, etten pysty edes lukemaan uutisointeja, koska en halua tietää sitä kaikkea. Silti voin nauttia, viihtyä, samantapaisten asioiden äärellä, kun se tulee esiin kirjallisuudessa. Heberlein pohtii pahuuden kokemusta taiteessa ihmisen tarpeena työstää pelkojaan. Sama pahuus kirjojen kansien välissä on kuitenkin hallitumpaa ja ikäviä tunteita pystyy työstämään taidekokemuksen äärellä. On se sitten populaari- tai korkeakulttuuria. Teos ei arvota ihmisten kokemuksia, eikä taideteoksia keskenään ja on kiinnostava löytää tuttuja kirjoja ja niiden pahuuden analysointia pienen mustan kirjan kansien välistä. 

Lionel Shriverin Poikani Kevin on ahdistava teos koulusurmaajasta. Shriver leikittelee filosofisilla, teologisilla ja biologisilla mielikuvilla myötäsyntyisestä pahasta, mutta Heberlein haastaa kirjailjan ratkaisun. Minusta teoksen kiinnostavimpia kohtia olivat juuri nämä lyhyet pohdinnat pahuudesta kirjallisuudessa ja niiden pyörittely eri teemojen valossa. Heberlein yhdistää Poikani Kevinin, Doris Lessingin Viides lapsi -teoksen ja monen muun "paha lapsi" -genren alle. Pohdinnan rinnalle Heberlein tuo koko ajan tapauksia oikeasta elämästä.

Traagisen kohtalon rakentaminen lehdistössä
Pahuutta ei tosiaan käsitellä vain kirjallisuuden kautta, vaikka näin alunperin ajattelin. Teos on monipuolisempi. Vaikka kiinnostukseni onkin pahuuden kuvauksessa taiteessa, niin luin silti innokkaasti myös pohdintoja siitä, miksi juuri pahat asiat myyvät lehdissä. Miksi iltapäivälehdet, jotka kirkuvat kuolemaa, katastrofeja ja raakuuksia ovat myyntimenestyksiä? Missä pahoissa olosuhteissa pääsee syntymään hirviöitä, jotka terrorisoivat lähiympäristöään ja lopulta heille täysin tuntemattomia ihmisiä. Mielenkiintoisimpia ovat ne tapaukset joissa saman teon tehnyt rikollinen voi saada lehdistössä ihan erilaisen kohtelun, jolloin tapaus herättää myös lukijoissa täysin ristiriitaisia tunteita. Näistäkin tapauksista teoksessa on esimerkkejä.

Moni Heberleinin käsittelemä tapaus on Ruotsissa tapahtunut tai ruotsalaisen lehdistön uutisoima, mutta kyllä näistä voi yhtäsuuruus merkin vetää suomalaiseenkin mediakulttuuriin. Haluamme tietää, millainen on paha ihminen. Onko teko harkittu ja onko tekijä nauttinut sen tekemisestä? Vai onko hän traagisten olosuhteiden uhri, jolloin hän on lukijakunnan silmissä lähes syyntakeeton pahoihin tekoihin. Heberlein nostaa esiin erään ruotsalaisen naisen, joka vangittiin Yhdysvalloissa surmista ja muista pahoista teoista, ja kuinka tapausta käsiteltiin lopulta Ruotsissa. Yleisö meni lopulta surmaajan puolelle, sillä taitava toimittaja rakensi todellisen mutta erittäin tunteisiin vetoavan jutun surmaajan taustoista, jolloin hänen tekonsa tuntuivat melkein järkeenkäyviltä ja hänen uhriensa kohtalo jäi toissijaiseksi. Kaikkien näiden tapausten läpikäyminen on teoksessa kiinnostavaa, sillä usein minulla itsellänikään ei ole mitään tuntumaa siihen, että miksi me kaikki toimimme näin. Miksi pahuus kiehtoo niin, että se on suurin myyntivaltti ja jopa monen rakkauskirjeen yllyke. (Viittaan tällä vankiloihin tulviviin kirjemäärin, kun massamurhaajiin rakastuneet naiset lähettelevät rakkaudentunnuksiaan)

Käsittämätöntä, mutta Pieni kirja pahuudesta analysoi pahuuden eri puolia hyvin, vaikkei mitään ratkaisuja tarjoakaan. Teos esittelee erilaisia teorioita ja filosofointeja pahuudesta, eri puolia ja toisiaan tukevia väitteitä. Demonisoinnin, lapsien tekemien pahuuden ja sukupuolijaottuneen pahuuden lisäksi Heberlein kirjoittajaa pahuuden edellytyksistä ja pahuuden suhteesta hyvyyteen. Vaikka luin teoksen kerralla, suosittelisin sen pilkkomista pienempiin lukupaloihin. Moni hyvä ajatus meni nopeasti luettuna ohi ja keskittyminen oli parhaimmillaan niissä teemoissa, joita oli jo ennalta osannut odottaa ja niitä on etukäteen ehkä miettinyt.

Suosittelen niille, joiden mielestä pahuudesta pitää puhua kiihkottomasti.