Kohtaamispaikalla kirjailijoita kuuntelemassa

Lauantaina oli ihana keväinen päivä, ja päätin kävellä itsekseni Akateemisen Kohtaamispaikalle kuuntelemaan päivän kirjailijoita. Olin lukenut jo etukäteen pari käsiteltävää kirjaa, aloittanut yhtä esikoista, lainannut kirjastosta yhden ja hankin tilaisuudesta viidennen mukaani. Senkin aion lukea pian. Iltapäivä meni todella nopeasti, vaikka varmasti monelle muulle 2,5 tuntia haastatteluja voi olla vähän liikaa. Mutta moni pysähtyi kuuntelemaan kesken muiden ostoskiireiden tai kävi kuuntelemassa vain pari haastattelua.

Tilaisuus alkoi kuitenkin sillä, että kustantamon edustajat Anna-Riikka Carlson (WSOY), Anna Baijars (Gummerus) ja Antti Kasper (Otava) keskustelivat siitä, miten käsikirjoituksesta kasvaa valmis romaani. Minulle tämä kaikki on tietenkin kovin tuttua, koska osa työnkuvaani on käsikirjoitusten lukeminen ja palautteiden antaminen kirjoittajille, mutta silti minua yllätti, että isompiin taloihin tulee nykyisin paljon yhteydenottoja, jossa esitellään kaunokirjasta pelkkä synopsis tai sitten pyydetään nimekästä kirjoittajaa tekemään omasta ideasta kirja. Jos kirjailijat ovat usein yllättyneitä ja luulevat kustantamojen yhteydenottoa pilaksi, niin kyllä toisinaan kustantamossakin yllätytään erikoisimpia saatteita ja sähköposteja lukiessa.

Käsikirjoitusten määrä on myös kasvanut entisestään joka talossa, toistatuhatta tulee jo vuosittain luettavaksi. Riittää siinä lukemista, eikä ikinä voi tietää, mikä käsikirjoitus on se, joka saa silmät syttymään.

Omakuvasta kiitos kirjabloggaajaystävälleni Joanalle

Esikoiskirjailija Anni Kytömäki oli seuraavaksi haastateltavana. Olin ehtinyt vaivoin aloittaa teosta, mutta olin jo ennalta varma, että pitäisin siitä. Haastattelu teki kirjasta kuitenkin vielä kiinnostavamman. On aina jännä kuunnella kirjailijahaastatteluja teoksista, joita ei ole vielä lukenut, sillä välillä on vaikea päästä oikein perille, mistä puhutaan.   

Kultarinnasta puhuttiin taitavasti, eikä haastattelussa jääty pyörimään liikaa henkilönimien ja tapahtumien ympärille. Harva kuulija oli varmasti ehtinyt painotuoretta kirjaa lukea. Varsinkin koska sillä on ihan kunnioitettava koko, 644 sivua ja aika pienellä fontilla. Kirja on ainakin historiallinen, maaginen, realistinen, taianomainen, metsäinen, luonnollinen, karhuisa, tarkka ja juonirikas. Kunhan saan tämän tapahtumabloggaukseni valmiiksi, niin menen jatkamaan kirjan parissa.

Tommi Kinnusen esikoisteos Neljäntienristeys oli ehtinyt saada jo erittäin hyvän kritiikin Helsingin Sanomissa. Häntä kuuntelemaan kerääntyi valtava määrä ihmisiä, joten selvästi hyvällä kritiikillä on väliä! Kinnunen vitsailikin sillä, että viikko sitten hänen mielipiteistään eivät välittäneet kunnolla edes hänen teini-ikäiset oppilaansa, mutta nyt kun kirja on julkaistu, niin moni kysyy hänen mielipiteitään asiaan jos toiseen.

Olen lukenut aiemmin vedoksina kirjan lehtiarvostelua varten, mutta en ole vielä siitä blogannut. Pidin kirjasta valtavasti ja ehdottomasti aion siitä tännekin kirjoittaa, sillä teokseen on mukava palata. Kirja on myös sellainen, josta mielelläni kuulen muiltakin, kuka oli suosikkihahmo ja kuvattava ajankohta.

En ole vieläkään lukenut yhtään Riikka Pulkkisen teosta, vaikka juuri julkaistu Iiris Lempivaaran levoton ja painava sydän on kirjoittajan neljäs teos. Kirja on kirjoitettu kuitenkin samanaikaisesti Totta-romaanin kanssa ja tarinat on julkaistu aiemmin Kauneus & Terveys -lehdessä jatkokertomuksina. Toki kirjailija on muokannut niitä vähän, kun Otava pyysi, että teksteistä koottaisiin romaani.

Muihin kirjoittajiin verrattuna (Kaukonen & Lähteenmäki) Pulkkinen puhui aika paljon myös hänen kolmesta aiemmin julkaistusta romaanistaan, tätä uusinta hän ei kovin edes romaanina osaa pitää. Tietystikään esikoiskirjailijoilla ei ole muita teoksia joista puhua, mutta yllätyin silti, kuinka keskustelu siirtyi veikeän kuuloisesta Iiriksestä muiden teosten analysointiin. Mikäs siinä, hyvin Pulkkinen osaa puhua. Rajakin on nyt hyvin ajankohtainen, kun Yle esittää siitä tv-sarjan.

Vähän Iiriksen alkua ehdin tänään lukea, sillä sitä on helpompi kuljettaa bussissa mukana kuin Kultarintaa, ja olen pitänyt alun kepeydestä. Haastattelun perusteella kirjailija on pyrkinyt kirjoittamaan taitavasti vakavaa kevyen sekaan, jolloin aihe syventyy vaikka käsittelytapa ei liiaksi. Kirjan jo lukenut ystäväni piti teoksesta kovasti, joten odotan viihtyväni kirjan kanssa myös.

Katja Kaukosen kolmas teos Kohina on täynnä upeita kohtia. Kirja on nyt minulla tässä edessäni ja melkein mistä vain etsin, niin löydän jotain kaihoisan kaunista. En kuitenkaan sitä kohtaa, jonka luin haastattelun aikana ja jossa puhuttiin niin hyvin siitä, mitä kohina on. Sen olisin tähän lainannut, mutta sitten kun olen kirjan lukenut ja bloggaan siitä, lupaan liittää sen kohdan tekstiini mukaan.

Kohina tuntuu todelliselta saarikirjalta, jossa on yksinäisyyttä, etäisyyttä, surua ja pakoa. Silti paikka, jossa on turvaa kaikelta kaoottiselta. Minulle tuli tunne, että kirjassa on turvaa lukijallekin, semmoista, johon voi uppoutua. Kaukonen oli alun perin miettinyt, että päähenkilö Alvar olisi narsistinen, mutta kirjoittamisen edetessä hän huomasi, ettei henkilö toimi niin eikä elänyt sellaista elämää. Minua jaksaa kustannustoimittajana ja tavallisena lukijana loputtomasti kiehtoa tämä kirjailijoiden usein kuvaama totuus henkilöhahmojen "kurittomuudesta", siitä, miten ne lähtevät elämään omaa elämäänsä. Muotoutuvat ihan toisenlaiseksi kuin on alkujaan ollut tarkoitus.

Laura Lähteenmäen Ikkunat yöhön -teoksen olen lukenut aiemmin ja jopa ehtinyt siitä blogata.
Haastattelussa selvisi, että teosta on jossain kritiikissä verrattuna Niskavuoren tarinaan vahvojen naishahmojen osalta. Ja sitähän niskavuorelaisuus tiivistäen on. Naiset kantavat huolta, pitävät tilan pystyssä ja kestävät silloinkin kun ei oikeasti jaksaisi kestää.  Ikkunat yöhön tuntuu tässäkin mielessä enemmän tarinalta menneestä, vaikka siinä on myös vahva nykyaikaan sijoittuva tarinalinja mukana.

Omistuskirjoitusjonossa sain sanottua kirjailijalle, että ihailin kirjassa erityisesti sitä, miten hän oli onnistunut kirjoittamaan trillerimäisen prologin, joka imaisi minut mukaansa, mutta sitten lopputeos oli kuitenkin kirjoitettu ihan toisenlaisella tyylillä, josta pidin vielä enemmän. Ja lisäksi hehkutin yhtä kirjan henkilöä ihan täydelliseksi kirjalliseksi pahikseksi. Olin niin lörppäsuinen, että vieressäni oli toinen nainen, joka joutui jo keskeyttämään minut, että sai itsekin puhua kirjailijalle. Heh.

Vähän nolottikin se kaikki, mutta sitten kun tulin kotiin ja katsoin tarkemmin kirjaan kirjoitettua omistuskirjoitusta, niin hymyilytti taas: "Hannalle, maaliskuun ensimmäisenä. Kiitoksia kaikista ihanista sanoista!"

Arkkipiispa Kari Mäkisen media-aamiainen: Keskustelua uskon kielestä kirjallisuudessa

Vappuviikko alkoi kohdallani juhlavasti. Olin aamupäivän arkkipiispa Kari Mäkisen media-aamiaisella kuuntelemassa hänen ja kahden kirjailijan, Riikka Pulkkisen ja Anna Kontulan, keskustelua uskon kielestä ja Jumalasta kirjallisuudessa. Tilaisuuden katto-otsikko oli "Jumala rivien välissä – kirjailijat kirkon kielipeliä haastamassa".

Uskomattoman hienoa päästä tilaisuuteen mukaan muun median rinnalla, ja tämä osoitti, että kirjablogeja arvostetaan yllättävilläkin tahoilla. Käyn usein kirja-alan erilaisissa tapahtumissa kuuntelemassa, oppimassa tai tekemässä blogijuttuaj, mutta tällä kertaa kutsujataho oli sen verran erityinen, että ihan jännitti, millainen keskustelu oli luvassa. En pettynyt, tilaisuus oli erittäin mielenkiintoinen ja Mäkinen on selvästi kirjallisuuden ystävä.

Erittäin hyvät kirjailijavieraat hän oli keskustelemaan kutsunut, sillä molemmat ovat käsitelleet uskon kieltä ja uskonnollisuutta uutuuskirjoissaan. Riikka Pulkkisen Vieras (Otava) ilmestyi viime syksynä, samoin tutkija ja kansanedustaja Anna Kontulan Mistä ei voi puhua: Kirja uskosta ja uskonnosta (Into). En ole lukenut vielä kumpaakaan, mutta sain tilaisuudessa ystävältäni ja kirjabloggaajakollegalta Minnalta Kontulan teoksen omakseni.

Vieras-teoksen päähenkilö Maria on pappi, ja Pulkkinen kertoi aluksi keränneensä isoja teemoja, jotka liittyivät samaan problematiikkaan ja että hän halusi teokselleen sellaisen päähenkilön, jolla on suhde uskontoon myös aikuiselämässä. Pulkkinen on opiskellut filosofiaa yliopistossa, ja hän yhdistää uskosta puhumisen kaikkeen ihmisyyttä koskeviin kysymyksiin.

Anna Kontulan teos on dialogiromaani, ja vaikka hän painotti, että kirja on vain pieni yritys kirjoittaa uskosta. Kuten otsikkokin kuvaa, uskosta ei voi hänen mukaansa oikein puhua. Hänelle uskominen on kokemuksellisesti tapahtuva. Luterilaisuus nojaa paljon sanaan, sana on kuitenkin Kontulan mukaan hyvin köykäinen kuvaamaan uskoa. Kuitenkin hän kirjoitti teoksen, jossa yritetään sanallistaa uskoa ja hän kokikin haastavana yrittää pukea sanoiksi sellaista, mitä ei voi sanoiksi pukea. Häntä oli myös varoiteltu, että kirja voi olla polittiinen itsemurha, mutta se jää nähtäväksi tulevissa vaaleissa. Kontula naurahti myös, että kirjan myötä on selvinnyt, että vasemmistolaisten joukossa on kaappiuskovaisia ja vastavuoroisesti kirkon piirissä on kaappivasemmistolaisia. Kirjan myötä on enemmän uskallettu puhua henkilökohtaisesti uskosta myös sellaisissa tilanteissa, joissa yleensä uskosta on vaiettu.

Riikka Pulkkinen ja Anna Kontula

Uskosta puhutaan hyvin helposti taiteessa ja uskonnollissa piireissä kuin eri kielillä, eikä puhe kohtaa näiden eri ryhmien välillä riittävän hyvin. Keskustelua käydään erillään toisista. Kari Mäkinen sanoi ihan keskustelun aluksi, että hän kuuli näiden kirjailijoiden teoksissa eräänlaisen haasteen vuoropuhelun tarpeesta ja siksi hän on halunnut myös nämä kirjailijat tilaisuuteen kutsua.

Pulkkinen kertoi ihmetelleensä, että kritiikeissä ei juurikaan tartuttu Vieras-romaanin uskonnollisuuteen mutta teologit ovat kiittäneet, että kirjailija uskalsi sohia kristinuskon kysymyksiä. Muita teemoja käsiteltiin kritiikeissä paljon enemmän, ja Pulkkinen mietti, että puuttuiko kriitikoilta sko vai halu pohtia myös tätä puolta kirjassa. Ja ystäväpiirikin halusi kovasti varmistella, että mistä positiosta teos on kirjoitettu – kuin olisi tärkeä saada vahvistus sille, onko uskonkysymyksiä fiktion keinoin pohtiva kirjailija itse uskossa.

Minulle yksi parhaimmista luentosarjoista yliopistolla oli kurssi, jonka aikana luimme miltei kokonaan Raamatun läpi – nimenomaan kirjallisena teoksena – ja sen rinnalla kaunokirjallisia teoksia, joissa on erityisen paljon tai erityisen hyvää intertekstuaalisuutta Raamattuun. Minusta on hyvä tuntea tällainenkin pohjateksti, sillä länsimaalainen kirjallisuus lainaa paljon tarinoita, lauseita ja symboleita Raamatusta. Se on minulle lukijana yksi teema muiden joukossa, mutta tämän keskustelun myötä huomasin, että uskonnollisuus kirjallisuudessa voi olla myös koko teoksen filosofia.

Kirkolla on omat konventionsa puhua uskonnosta, mutta taide voi vapaasti lähestyä tai eriytyä tästä tavasta. Mutta uskosta puhutaan kyllä kirkonkin sisällä välillä kertomusten kielten kautta: metaforilla, symboleilla, eleillä, tarinoilla. Molemmat kirjailijat puhuvat teoksissaan muun muassa ulkopuolisuudesta suhteessa uskonnolliseen yhteisöön ja samalla teoksissa kuljetaan kristillisten traditioiden sisällä. Kristinusko tunnetaan käsitteinä ja syvinä kuvina, tunnistetaan tekstistä huomaamattakin.

Kari Mäkinen avasi mielenkiintoisesti myös sitä, miten erilaisia uskon kieliä käytetään yksittäisten kirkollisten toimitusten aikana. Liturgia on toistuvaa kieltä, joka kantaa perintöä, ja se on niin hioitunutta, että merkitykset kulkevat siinä mukana, eikä niitä merktiyksiä sen kummemin siinä hetkessä mietitä. Tämän lisäksi uskontunnustusten ja Isä meidän -rukousten aikana kieli luo yhteenkuuluvutta, kun yhdessä lausutaan tuttuja sanoja. Kolmas on vahvistava kieli, jota käytetään muun muassa saarnoissa. Se on samalla kommunikaation kieli, sanotetaan se, millaista on olla ihmisenä sillä hetkellä Jumalan edessä. Lopulta on vielä sisäinen kieli, jolloin ihminen itse mielessään rukoilee tai miettii asioita. Se on haparoiva, ristiriitainen, epäilevä, vahvistava, todellinen kieli, joka on jokaisen oma uskon äidinkieli.

En ole tämänkaltaisia asioita aiemmin miettinyt ja monella tapaa tilaisuus antoi kielestä ja kirjallisuudesta kiinnostuneelle lukijalle jotain uutta. Myös molemmilta kirjailijoilta sain jotain ajateltavaa siihen, miten eri tavoin henkilöhahmojen kieli, sisäinen puhe ja ruumillisuus voi romaanissa kertoa myös uskonkriisistä.

Mukava myös, että uskosta ja uskonnollisuudesta voidaan tämänkaltaisessa tilaisuudessa puhua myös taiteen ja kulttuurin sanoilla ja keinoilla.

Kirjamessut 2012 – mitä oikein tapahtui?

Helsingin kirjamessut päättyivät eilen, mutta ehdin kirjoittaa messuraportin vasta tänään. Minulla meni monta tuntia käydessäni läpi satoja kuvia ja valitessani tänne blogiin onnistuneimpia ja sopivia. Minulla oli oikein monipuoliset messut, sillä osallistuin niin monessa eri roolissa. Olin kirjabloggajana ja messuyleisönä, kustannustoimittajana paneelikeskustelussa ja kuvasin Siltalan kirjailijoiden haastatteluja.

WSOY järjesti kirjabloggaajille aamiaisen messulauantaina. Oli todella ihana aloittaa kiireinen messupäivä rauhoittumalla kuuntelemaan hienoja kirjailijahaastatteluja. Seita Vuorelan Karikko on vain vähän aiemmin ilmestynyt, ja sain sen messuilta mukaani luettavaksi. Luen melko vähän uusia nuortenkirjoja, joten olen oikein iloinen, että sain nyt mahdollisuuden tutustua rauhassa kahteen sujuvasanaiseen kirjailijaan ja heidän uutuusteoksiinsa. Laura Lähteenmäen dystopia-romaani Northend kiinnostaa minua myös, sillä näytteen perusteella kirjassa on sekä yhteiskunnallista kritiikkiä ja huumoria mukana.

Pekka Hiltunen on aivan valtavan vetovoimainen esiintyjä, hän on lisäksi myös yksi miellyttävimmistä ihmisistä, kenet olen tavannut, joten hänen suhteensa en pysty olemaan täysin puolueeton. Isäni piti valtavasti Pekan esikoiskirjasta Vilpittömästi sinun, ja hän odottaakin uutuuskirja Sysipimeän lukemista kovasti. Myös minua Lontooseen sijoittuva kuusiosaiseksi suunniteltu kirjasarja kiinnostaa, sillä Hiltusta on kiitelty niin blogeissa kuin lehtiarvioissakin. En vain ikinä malta olla lukematta arvioita ja olen jo melko lailla spoilaantunut erityisesti esikoiskirjan tapahtumista. Hiltunen kertoi, että jokainen osa toimii myös itsenäisenä teoksena, joskin kokonaiskuvan vuoksi hän suositteli lukemaan kaikki alusta alkaen. Ihailtavaa, että hänellä on tulevista osistakin jo ideoita valmiina ja silti hän kirjoittaa samalla myös jotain aivan erilaista. Mielenkiinnolla odotan, että mitä muita lajeja hän taitaa.

Katja Kettu on bloggareille tuttu erityisesti Kätilön ansiosta, ja hän saikin viime vuonna Blogistanian Finlandia -palkinnon. Kätilöstä on valmistunut teatterisovitus ja myöhemmin tarina siirtyy myös valkokankaalle. Kirjaa ollaan kääntämässä neljälletoista kielelle, ja koska kirjan kieli on niin erityistä, rikasta ja siinä on paljon murresanoja, järjestetään kääntäjille yhteinen seminaari, jossa toivon mukaan esimerkiksi räähkä löytää vastineensa vieraille kielille. Tilaisuudessa hän kertoi kuitenkin enemmän keväällä ilmestyneen antologian Pimppini on valloillaan esseistä ja novelleista.

Minun messukiireisiini kuului mielenkiintoisten kirjailijahaastatteluiden seuraaminen ja valokuvaaminen. Pääsin osallistumaan messuihin vain perjantaista sunnuntaihin, sillä torstain matkasin vielä pohjoisesta junalla kohti Helsinkiä. Kuuntelin lähinnä Siltalan kirjailijoiden esiintymisiä ja lisää kuvia voi käydä katsomassa kustantamon facebook-sivuilta. Meillä oli todella paljon ohjelmaa messuilla, joten nopeasti sai siirtyä lavalta toiselle, jotta ehtisin mahdollisimman monia kuvata.

1. Aki Ollikaisen Nälkävuosi on Helsingin Sanomien esikoiskirjaehdokas.
2. Ari Ahola ja Marjo Heiskanen kertoivat, miksi sota kiinnostaa nyt niin monia kirjailijoita.
3. Siltalan uutusteoksia.
4. Päivi Istala veti hurjan määrän yleisöä kertoessaan muistelmateoksestaan Ristivetoa.
5. Raimo Pesonen Yle-lavalla puhumassa Automiehestä.
6. Anne Mattsson kirjoitti ihanan Seela Sellan elämäkerran.


Kuvasin myös muita messuosastoja, haahuilin kirjakasojen ympärillä. Ihmisiä oli paljon, erityisesti lauantaina, mutta minua ei ahtaus häirinnyt yhtään. Hykertelin vain onnessani. Toivon niin paljon, että kirjat kulkeutuivat myös messuyleisön matkassa yöpöydille.

Ehdin kuunnella jonkin verran myös muiden kustantamoiden kirjailijahaastatteluja. Monika Fagerholmilta kävin myös pyytämässä omistuskirjoituksen, ja jonossa takanani oli Riikka Pulkkinen ja Taina Latvala, jotka keskustelivat äng-äänteistä ja kirjojensa oikeinkirjoituksesta. Mielenkiintoista salakuunneltavaa tämän kirjanörtin mielestä. :) Ostin Fagerholmin uutuuskirjan Lola ylösalaisin ja olen sitä parhaillani lukemassa, arviota varmaan loppuviikosta luvassa. Latvalan Välimatka oli syksyn raikkaimpia uutuuksia, Pulkkisen tuotantoon en ole tutustunut kuin yhden epäonnistuneen äänikirjakokeilun verran. Hän on kyllä yksi blogimaailman luetuimpia nykykirjailijoita, ja nakkipaperikeskustelu on eeppinen. Mie ajattelin kokeilla uutuuskirja Vierasta Helmet-kirjastojen sähkökirjapalvelun kautta, jos vain saan kirjan toimimaan Kindlessäni.

Perjantaina kuuntelin blogikollegoiden kanssa ihanien mieskirjailijoiden Reidar Palmgrenin ja Juha Itkosen mietteitä naisista heidän elämässään ja tuotannossaan. Päivän ehdoton huippu oli ystäväni Karoliina Timosen haastattelu esikoiskirjapaneelissa. Haastattelija kehui, että hänen teoksensa Aika mennyt palaa on epätavallinen suomalainen kirja. Kiinnostuin paneelikeskustelun myötä erityisesti Asko Jaakonahon teoksesta Onnemme tiellä.

Oli hieno hetki, kun haastattelija mainitsi myös, että Karoliina on kirjabloggaaja ja kysyi, että onko yleisössä muita bloggaajia kuuntelemassa. Käsiä alkoi nousta, ja saimme vaihteeksi kehuja kirjakeskustelujen laajentamisesta nettiin. Nyt on jonkin aikaa kuulunut soraääniä suunnasta jos toisesta, ja kirjabloggaajia on moitittu milloin mutuhutusta ja milloin liian kriittisistä tai lempeistä arvioista. On meidän syyksi ennätetty jo sysätä lehtikritiikkien väheneminenkin (ei nyt ihan suoranaisesti, mutta tämä asia nostetaan aitona huolena esiin kun puhutaan kirjablogeista, mutta voin vannoa että tämä asia huolettaa myös bloggajia, ei tässä kukaan ole kriitikoiden työtä väheksymässä sillä että kirjoittaa jo muodoltaan hyvin erilaisia kirja-arvioita), joten hienoa että tavallisten lukijoiden kirjarakkaus sai myös kiitosta.

Esiinnyin itse perjantaina käännöskirjallisuutta koskevassa paneelissa, joka oli samalla Café Voltaire -sarjan viidennen, Unkarin nykykirjallisuutta käsittelevän, osan Ristiaallokoissa julkistamistilaisuus. Kirja on Olga ja Juhani Huotarin toimittama, mie olen kirjan kustannustoimittaja ja Hanna Meretoja on koko kirjasarjan päätoimittaja. Olemme kaikki kirjoittaneet teokseen myös kirjallisuusesseitä. Kirjoittajajoukko koostuu Unkarin kirjallisuuden asiantuntijoista, kääntäjistä ja tutkijoista. Minulla oli ennen tätä Unkarin teemavuotta melko vähän ymmärrystä unkarilaisesta kirjallisuudesta, mutta on ollut huikeaa päästä toimittamaan tänä vuonna kahta unkarilaista käännöskirjaa ja olla mukana Ristiaallokoissa-teoksen valmistumisessa.

Jos Café Voltaire ei ole aiemmin tuttu, niin suosittelen tutustumaan varauksetta. Olen saanut aiemmista osista hyviä kirjavinkkejä, mutta ennen kaikkea ymmärrystä ja tietoa kirjailijoista ja heidän tuotannostaan. Kaikkia huipputeoksia ei voi koskaan ehtiä lukea, mutta yleistajuisesti kirjoitetut kirjallisuusesseet sopivat minulle, sillä niiden avulla on mahdollista saada vähän tuntumaa itselle vieraisiin kirjailijoihin.

Yksi messujen kohokohta oli Eeva Kilven kohtaaminen. Saavuin myöhässä kuuntelemaan hänen haastatteluaan ja jouduin kiipeämään ylemmäs ravintolan puolelle, että näin ja kuulin edes vähän. Vinkkaan samalla lukemaan Jennin jutun Eeva Kilven messuesiintymisestä.

Huh, tulikohan kaikki oleellinen mainittua!?

Kirjasaaliista kuvia myöhemmin..